Olen niin masentunut, etten ole ikinä ollut, vaikka olenkin sairastanut masennusta viimeset 20 vuotta.Minulla on 18 ja 24 vuotiaat lapset.Vanhimman kanssa on ollut vaikeuksia, kun hän muutti 17 vuotiaana Helsinkiiin opiskelemaan.Viimeset 5 vuotta hän on yrittänyt väkisin kotiin, milloin mistäkin syystä.Mies, ja tyttö haluisivat hänet myös kotiin, mutta minä ahdistun.Asume pienessä kolmiossa, ja tietokone, ja vaatehuone on makuuhuoneessamme.joten arvata saattaa, että ovi käy alvariinsa.
Poikani on lisäksi vahva persoona, ja tahtomattaan määräilee, mitä musiikkia kuunnellaan, mitä syödään jne...
Lisäksi mieheni kanssa minulla on tiivis suhde, joten poika on aina kolmantena pyöränä.Olen hänet saanut kaksikymppisenä, ja haluisin jo vapaalle.Tyttö ei ripustaudu isäänsä eikä minuun, joten hänestä en koe samoin.
Poikani sanoi, että muut äidit haluisivat lastensa asuvan mahdollisimman kauan kotona.Tämän asian takia kärsii 25 vuotinen avioliittommekin, ja äiti-tytärsuhde on menossa pilalle.
Poika väittää asuvansa Hesassa, mutta huhtikuussa hän oli 4 päivää omassa asunnossaan, ja toukokuussa 5 pv.
Kohta tapahtuu jotain! Kesän en anna mennä näin pilalle, niinkuin muut aiemmat kesät ovat menneet.Pitäskö mennä psykiatrin luokse koko perhe? Olen tarjonnut pojalleni paria viikonloppua per kk, mutta hän suuttui.
Minulla on olut hänen kanssa ongelmia kouluvuosilta saakka, pienenä ei.Lisäksi meillä ei kemiat natsaa.En tykkää niin mustavalkoisista ihmisistä.Isäni oli tuollainen, ja kärsin siitä tarpeeksi.Haluaisin jo huokaista helpotuksesta, mutta kun ei niin ei..Mitä suosittelet?Keskusteluyrityksistä tulee riita, vaikka itse säilytän malttini.Olen itkenyt keskustellut ja huutanut.Poika muistaa muutaman päivän, ja tulee sitten taas, ja nytkin on 3 viikkoa taas mennyt, kun kysyi, voiko pariksi päiväksi tulla!
Olen siinä pisteessä, että muutos pitää tulla heti!!! Mitta täynnä, niinsanotusti.
Poikani on lisäksi vahva persoona, ja tahtomattaan määräilee, mitä musiikkia kuunnellaan, mitä syödään jne...
Lisäksi mieheni kanssa minulla on tiivis suhde, joten poika on aina kolmantena pyöränä.Olen hänet saanut kaksikymppisenä, ja haluisin jo vapaalle.Tyttö ei ripustaudu isäänsä eikä minuun, joten hänestä en koe samoin.
Poikani sanoi, että muut äidit haluisivat lastensa asuvan mahdollisimman kauan kotona.Tämän asian takia kärsii 25 vuotinen avioliittommekin, ja äiti-tytärsuhde on menossa pilalle.
Poika väittää asuvansa Hesassa, mutta huhtikuussa hän oli 4 päivää omassa asunnossaan, ja toukokuussa 5 pv.
Kohta tapahtuu jotain! Kesän en anna mennä näin pilalle, niinkuin muut aiemmat kesät ovat menneet.Pitäskö mennä psykiatrin luokse koko perhe? Olen tarjonnut pojalleni paria viikonloppua per kk, mutta hän suuttui.
Minulla on olut hänen kanssa ongelmia kouluvuosilta saakka, pienenä ei.Lisäksi meillä ei kemiat natsaa.En tykkää niin mustavalkoisista ihmisistä.Isäni oli tuollainen, ja kärsin siitä tarpeeksi.Haluaisin jo huokaista helpotuksesta, mutta kun ei niin ei..Mitä suosittelet?Keskusteluyrityksistä tulee riita, vaikka itse säilytän malttini.Olen itkenyt keskustellut ja huutanut.Poika muistaa muutaman päivän, ja tulee sitten taas, ja nytkin on 3 viikkoa taas mennyt, kun kysyi, voiko pariksi päiväksi tulla!
Olen siinä pisteessä, että muutos pitää tulla heti!!! Mitta täynnä, niinsanotusti.
Vastaukset 26
Vanhimmat
Oireiluusi on selvä syy ja tilanteen hoidossa tuskin on psykiatrialla keinoja käytettävissään.
Eihän ketään ole pakko päästää kotiinsa. Voi vaihtaa lukot tai hakea lähestymiskieltoa. Jos kerran puhetta ei usko.
"psykiatri" onhan sentää kyse samasta lihasta ja verestä kuin vanhemmatkin ja itse tämä poika on vapaaehtoisesti tänne maailmaan saatettu Huom!
"psykiatri" suosittelee lähestymiskieltoa/lukkojen vaihtoa, uskomatonta!!!
Vapaaehtoisuus on osa onnellista elämää - saumattomasti. Tämän kun lapsilleen opettaa niin pärjää! ja elämä hymyilee vaikka risukasaankin. Itsenäistymisvaiheet kuuluvat oikeaan elämisen malliin myös. Mutta jos poikaasi ahistaa jne.. ota tosissas se, ei kai sun omaa poikaas tartte isääs verrata. Onhan pojallas mieheskin geenejä.HAloo!
Kaikkea hyvää oikeassa suhteessa, siitä on hyvä elämä tehty!
Ja uskoa omiin HYVIIN voimiin! tsemppiä - elämää tämä on, ei sen kummempaa.(Lukot oviin - haista sinä huilu"psykiatri")
Lukot ei ole ratkaisu tähän asiaan.En vain tiedä, miten saan mieheni, ja poikani ymmärtämään, ettei 24 vuotiaan ole tarkoitus asua enää kotona.Tarkoitus olis, että välit säilyisi edes jonkinlaisena, että saisin pojan ymmärtämään.Poika on todella tullut isääni luonteeltaan, vaikka onkin samaa lihaa mieheni kanssa.Eikö muka kellään äidillä ole vastaavia tuntemuksia? Olenko ainoa?
Tyttäreni sai aina tulla kotiin, niin halutessaan, saa vieläkin, jos tarve tulee. Hän on nyt kihloissa ja asuu poikakaverinsa kanssa, mutta voihan rakkauteen vielä ryppy tulla...
Tosiasia on, että aina kun hän pitempään "pyöri" kotona, meillä ristiriidat ja huuto lisääntyi. Voisi sanoa, että samantapaisesta syystä, kuin teilläkin. Minä pidän järjestyksestä ja siististä kodista, mutta en siivoamisesta. Tyttäreni taas ei ymmärtänyt, mitä vikaa siinä nyt on, jos ei ihan kaikki tavarat ole paikoillaan. Joka käytännössä tarkoitti sitä, että vähintäänkin hänen oman huoneensa lattia oli kaikkien päältä pudonneiden vaatteiden peittämä. Ja jos jonnekin täytyi lähteä, ei päällepantavaa koskaan ajateltu etukäteen, viime tipassa kauhea raivo, kun juuri se vaate on lattialla likaisena ja ryppyisenä, minkä hän haluaisi päälleen laittaa.
Ihan kiva kun käy, mutta vielä kivempi, kun lähtee sitten taas kotiinsa. Nyt meillä on oikein hyvät välit. Soitellaan usein ja kerrotaan kuulumisia puolin ja toisin.
Ymmärrän sinua, mutta en osaa ohjeita antaa, valitettavasti.
Meidän lasten huone on kukkurallaan vaatteita, varmaan 20 koneellista, ei eiliset eikä toispäiväset vaatteet.Viime vuotiset ehkä. Olen jo 4 vuotta sitten lakannu pesemästä sen huoneen pyykkejä.Tytär pesee sitten, kun puhtaat loppuu.Pidän oven vaan visusti kiinni.Olen luvannut tytölle uuden sängyn, kun huone on kunnosssa.Taitaa säästyä ne rahat.
Tietysti poika ei siinä huoneessa viihdy, ja sit ei olekaan jäljellä, kuin olohuone/keittiö, ja meidän makuuhuone.
Minusta 7 pv kuukaudessa on ihan reilu tarjous pojalleni, mutta se on kai liian vähän, kun hän suuttui.Vasta 3 viikkoa sit mieheni pääsi sairaalasta, ison sydänkohtauksen jälkeen, joten olen aika naatti ite.Eipä se poika sitä ymmärrä, kaikkihan pitäisi olla hyvin nyt, kun isä jäi henkiin.
Jos joku meille yrittäisi väkisin asumaan, en välttämättä lähtisi hakemaan apua lääkäriltä vaan poliisilta tai lukkosepältä.
Mutta jos kyse on siitä, että en henno kieltää jotakuta meillä asumasta, ei kai sekään ole välttämättä psykiatrinen ongelma?
Et kykene millään arvaamaan, kuinka usein psykiatriin otetaan yhteyttä ja vaaditaan toimenpiteitä sellaisissa tilanteissa, joissa ensisijainen osoite olisi poliisi. En ymmärrä mistä ihmiset ovat saaneet sellaisen käsityksen että nämä kaksi tahoa olisivat vaihtoehtoisia toisilleen.
Jos joku ihminen on käynyt kaksi kertaa puhumassa vaikeasta elämäntilanteestaan mtt:ssä ja maininnut siitä omaisilleen, niin riski siihen että potilaana joskus olleen ajamisesta humalassa soitetaan ensin mielenterveystoimiston lääkärille on melkoinen. Uskomatonta mutta ihmiset ihan oikeasti ajattelevat ja toimivat näin.
Tässä syitä, miksi haluan pitää nämä asiat erillään.
Ymmärrän, mutta minä oikeastaan pyysin kannanottoa siihen, onko tällaiset tunteet äitinä normaaleja, ja toisaalta miksi poika ei usko.Se että olen tätä mieltä, ja mieheni ja tytär taas toista mieltä pojan asumisesta, asettaa melkoisia paineita minulle.Minä en enää jaksa, ja on ollut sellaisia katkeruudentunteita poikaa kohtaan, että parempi olis että hän ottaisi todesta tämän asian.Voisinhan vaihtaa lukot, tai hakea lähestymiskieltoa, mutta menisi välit kyllä mieheenikin, enkä itsekään voisi elää sen kanssa.
Olen ajatellut niin, että jos nyt sana ei mene perille, niin otan jonkun asioista ymmärtävän ihmisen keskustelemaan hänen kanssa.
Sekä äitinä että psykologina kun katson asiaa, niin tunteesi kuulostavat aivan normaaleilta. Omalta lapselta ei ole helppo lukita oviaan, vaikka hän olisi miten hankala. Ja toisaalta ymmärrän hyvin, että kärsivällisyytesi on lopussa. Jotenkin tuntuu, että nimenomaan poikasi asiat eivät ole aivan kunnossa.
Poikasi itsenäistymiskehitys on ainakin selkeästi kesken. Häntä tapaamatta on vaikea sanoa, onko kysymys kypsymättömästä persoonallisuudesta, riippuvaisesta persoonallisesta, tunne-elämän epävakaudesta (kertomasi mustavalkoisuus). Miten hänen elämänsä on sujunut kotoa muutettua, tiedätkö mikä hänen opiskelujensa tilanne on, onko hänellä ystäviä jne?
Oman lapsen sisäinen maailma voi olla äärettömän kaukana. Jos siinä on selkeästi ongelmia, voi tukea jaksamisensa mukaan mutta ohjata myös ammattiauttajalle. Harva teini-ikäinen tai nuori aikuinen voi edes kuvitella avaavansa itseään omille vanhemmille.
Perheterapiakin tulee kysymykseen, se tukee koko perhettä. Voimia sinulle, olet vaikeassa tilanteessa mutta minusta ajatuksesi ovat oikean suuntaisia!
Nyt kun yrität väkisin ajaa poikasi pois talosta, niin eihän se lähde kulumallakaan. Lapset tekee aina päinvastoin kuin vanhemmat käskevät. Joten olepa välillä pojallesi ystävällinen ja paapova. Pyydä häntä jatkuvasti käymään. Sano, hänelle, että on niin mukavaa kun tulit taas käymään. Ja kun hän lähtee pois muistuta, että hän aina tervetullut ja niin edelleen. Niin eiköhän aikuinen poikasi kohta ala huomata, että olisi jo aika muuttaa kotoa pois!
PS. Sanon tämän ihan vakavissani, vaikka hassulta se kuulostaa.
käske vielä koti hommia tekemään,osallistumaan kaikin tavoin,selvät säännöt...niin kyllä huomaa,että mukava se on omissa oloissa olla
suoraan sanottuna kylmä ja kovasydämminen ihminen, harvoin lukee noin typerää ja itsekästä tekstiä. Olen itse kolmen lapsen isä ja lapseni ovat koska tahansa tervetulleita kotiin maailmalta jos vain haluavat.
Luepa aloittajan teksti uudestaan! Vaikka kyseessä olisikin oma lapsi, pitäisikö tältä sietää mitä tahansa?
Kirjoittaja on selvästi ihmisenä heikompi kuin poikansa, joka voimakkaana tahtoihmisenä pyörittää koko perheen pikkurillinsä ympärille. Pitäisikö AIKUISEN ihmisen kusipäisyyttä sietää ja vielä sitä kannustaakin?
Lainkaan mukaan kenelläkään ei ole mitään velvollisuutta pyöritellä kotonaan yli 18-vuotiasta ihmistä joka pyrkii terrorisoimaan läheisiään. Menköön vaikka hullujenhuoneelle jos ei uskalla asua yksin.
Tuollaisista mamman helmojen alle änkevistä torvista tulee nimenomaan niitä pervoja ja psykopaatteja... Tiedän tapauksen jossa yli 30 v mies asuu yhä äitinsä kanssa, ja vapaa-ajallaan kuvaa salaa naisia ja lapsia uimarannoilla ja uimahallissa (alasti)!
isän kommenttia.Tätä asiaa onkin ymmärtäneet etupäässä naiset, ja muut samassa asemasssa olevat.Kyllä poikaninkin on tervetullut, mutta n.7 pv kk riittää.Sitten se menee asumiseksi.
JA
SELVÄSTIKIN POJALLE OLISI PARASTA ITSELLEEN SE ITSENÄISTYMINEN, JA OMISTA ASIOISTA VASTUUN OTTAMINEN, VAI VOITKO VÄITTÄÄ TOISTA?
Itselläni on vähän samankaltainen kumppani. Kaikki on ok niin kauan kuin tehdään tasan kuten hän sanoo: katsotaan se ja se tv-ohjelma, syödään niin ja näin... Olen joutunut käymään läpi uskomatonta draamaa vain saadakseni edes kerran tehdä niinkuin itse haluan. Tilannetta pahentaa vielä se, että olemme yhdessä vain vk-loppuisin. Hän siis kokee että tullessaan luokseni hän tulee huvittelukeskukseen jossa hän on herra ja kuningas, koska on "asiakas"...
Tulee mieleen että roikkuuko se sinunkin poikasi siellä koska on niin kiva kun huolto pelaa ja tehdään kuten hän sanoo. Tai jos ei tehdä, alkaa uhmaikä. Mielestäni sinulla ei ole mitään syytä ottaa häntä sinne, koska hän on aikuinen ihminen, eikä sinun puolisosi!!! Jos perheesi hinkuen vinkuen hänet sinne haluaa, saa poitsu luvan tehdä niinkuin kulloinkin yhdessä päätetään. Ei hän voi olla mikään herra ja kuningas jos elää ryhmässä! Jos on tarvetta määrätä ja päättää, niin asukoon yksin.
Voisit ehkä myös sanoa että jos poika tulee, tietokone menee. Ei kenenkään tarvitse jakaa intiimiä makuuhuonettaan siellä rammpaavien pc:n räplääjien kanssa!
Mikähän mahtaa olla syy ettei poika viihdy asunnossaan? Asuuko hän solussa, kiusataanko häntä siellä?
hänellä on vuokrakämppä Hesan keskustassa.Hänellä ei ole ystäviä juuri ollenkaan, ja yhtäkään ei Hesassa.Sanoi ettei kaipaakkaan.Seuraa hänellä on isommassa porukassa välillä, mutta ei ystäviä.
Tuntui pahalta toi yhden isän kommentti kylmästä ihmisestä.Minä olen jaksamiseni äärirajoilla, ja tiedän et se vaikuttaa myös avioliittoommekin.Se kai on aika tärkeä asia tässä avioerojen maassa.
Kyllä miehenikin haluaisi, että vierailut ois lyhyempiä, mutta säälii poikaa, eikä hennoa sanoa.Tyttökin samaa mieltä osittain, mutta ei hyväksy sanomisiani, ja on vähän välikädessä, kun se oma ainoa veli on niin tärkeä hälle
Poika käyttää tätä hyväkseen, ja sanoo et mun pitäs mennä hoitoon.
Se on toisten vähän vaikeampi ymmärtää tällaisia asioita, jos omat lapset ovat jotakuinkin täyspäisiä. Mutta eihän tuollainen tervettä ole että reippaasti täysi-ikäinen vain hinkuaa koko ajan kotiin.
En tiedä olisiko tästä mitään todellista apua, mutta täällä on jokin osasto koskien myös perheasioita:
http://www.tukiasema.net/keskustelu/default.asp
Saattaisi ehkä joku keksiä jonkun hyödyllisen neuvon.
On ehkä vain kaksi syytä mikä poikaasi vaivaa.
a) ei halua maksaa kovaa vuokraa asumisesta ja ostaa itse ruokaansa.
b) tai hän on pahasti pöpi. (ainakin jonkinlaisen terapian tarpeessa).
No voi olla että nuo a ja b asiat yhdessä vaikuttavat hänessä.
Sinulla pitää olla kuitenkin mielestäni oikeus omaa yksityisyyteesi ja rauhaan elämässäsi.
Lasten pitää ymmärtää että "napanuora" on katkaistu ja itsenäistyä ja erota isästä ja äidistään. Tai jos asuvat kotona niin kunnioittaa vanhempiaan ja olla hissun kissun ja palvella ja auttaa äitiä ja isää ja maksaa asuminen ja ruoka.
Tuo 24-vuotta on jo sellainen ikä että normaalisti lapset jo itse haluaa ja ymmärtää häipyä omaan elämäänsä.
Hei urhea äiti!
Taivastelin tässä aamutuimaan tekstiäsi ja näitä vastauksia. Kukin tietysti toimii ja viestittää omasta taustastaan käsin, mutta toi isän kommentti oli kuin toiselta planeetalta. Hänenhän lapsensa ovat jo itsenäistyneet, eikä tällä henkilöllä ole mitään tajua tällaisista asioista. Joten mun puolesta painukoon kuuseen syyllistämästä äitiä, joka kuulostaa todella tasapainoiselta ja tervejärkiseltä ihmiseltä normaaleine tunteineen. ÄYK!!
Kyllä se nyt niin näyttää näiden tekstien valossa olevan, että oikeassa olet, äiti, ja ne kirjoittajat, joiden mielestä 24-vuotias ei ole enää lapsi, vaan vanhemmilla ei ole enää moraalista velvollisuutta hyysätä aikuista miestä. Aivan eri juttu on, kuinka lapset voivat surutta käyttää hyväkseen vanhempia jopa vanhuuteen saakka puhumattakaan äidin raastavista tunteista lastaan kohtaan. Älä ota tällaista tulevaisuutta kontollesi. Kyse on sinun ja poikasi välisestä suhteesta. Teidän väliset asiat ei kuulu muille, vaikka kuinka oltaisiin "perhe". Sinä saat ratkaista asian aivan kuin parhaaksi näet, koska sinä voit huonosti. Sinulla on oikeus omaan elämääsi aikuisena naisena. Sinä olet muutakin kuin äiti. Tätä teinareitten on varmaan aika vaikea tajuta.
Muistan vain omaa lapsuudenperhettäni, jonka asiat olivat juuri päinvastoin. Äidillä oli silloin ongelma, ja hän syyllisti minua itsenäistymisestäni. Piti oikein repiä itseni ulos ja vihata hetken äitiä. Taustalla on ollut molempien masennus, johon tarvittiin terapiaa monta vuotta. Luulen, että pojallasi on masennus, ja hänellä on suuria vaikeuksia aloitella omaa elämäänsä. Lienevätkö opiskelu- tai armeija- yms. asiat kunnossa? Kun asiat pitkistyvät niin ne mutkistuvat.
Niissä asioissa sinä et voi häntä auttaa. Soita esim. perheasiainneuvottelukeskukseen tai seurakunnan perheneuvontaan, ellet saa muuta tukea ajatuksillesi. Siitä vain heti soittamaan! Poikasi tarvitsee apua ja sinä rauhan mielellesi!! Itsenäisty itsekin ja nauti elämästäsi, vaikka hän vähän aikaa näyttäisi sinulle pitkää naamaa. Sano vaikka perheessäsi, että kiitos vaan, mutta minä haluan ratkaista tämän asian poikani kanssa. Keksi itsellesi omia menoja, niin, että et ole todellakaan enää käytettävissä lapsuudenperheen tavoin. Selkeät rajat: milloin pelataan, milloin katellaan telkkaria. Pyykätköön itse ja tehköön ruokansa. Voithan olla tietysti ystävällinen, mutta jämpti: näin tehdään minun kotonani. Sehän on sinun kotisi!! Psykologin neuvo varmaan nousi tuosta väkisin-sanasta. Se kuulostaa aika pelottavalta, että joku tulee väkisin. Joudut ehkä sanomaan pojallesi, että hänen käytöksensä pelottaa ja ahdistaa sinua. Kerro se myös kahden kesken miehellesi. Tehän ensisijaisesti olette aviopari. Luulen, että hänen asenteensa voi nousta vanhasta ajasta, jolloin lapset elivät huomattavasti tiiviimmässä suhteessa vanhempiinsa, ja vanhemmat jopa odottivat, että lapset pitävät heistä huolta. Toki minäkin nyt äidin terveyden petettyä pidän huolta hänestä, mutta visusti huolehdin oman yksityisyyteni rajoista, joita äiti niin itsestäänselvästi koputteli ihan tuonne kaksvitoseksi asti. Joissakin perheissä ilmeisesti ei vaan osata kunnioittaa toisen yksityisyyttä, siitä tarvitsisi jonkun pojallesi pitää kunnon luento. Tyttärelläsi on jo lähtö pesästä hyvällä mallilla, joten ei nämä asiat kuulu hänellekään. Hän ei tajua, mitä on olla itsenäinen ihminen. Kyllä meni mullakin kauan, ennenkuin äiti näyttäytyi aivan toisenlaisessa valossa, rakastajattarena, työminänä, pienenä avuttomana tyttölapsena.
Poikaasi et voi muuttaa, mutta muuta itseäsi ja ajatteluasi. Hän ei kuitenkaan ole isäsi. Poikasi tarvitsee oman elämän, tähtää siihen sitkeästi. Hänen asiansa eivät siellä peräkammarin poikana selviä. Sen sijaan, että mietit poikaasi, mieti itseäsi, toimi toisin itkemisen ja riitelyn sijaan. Lähde vaikka kävelylle tai jumppaan/punttisalille kohottamaan kuntoasi ja/tai muuta aviomiehesi kanssa lemmenlomalle poikasi vuokra-asuntoon! Toimit kuitenkin poikasi parhaaksi. Älä kerro kaikista suunnitelmistanne aviomiehen kanssa pojalle. Teillä on aika ravistella perheen luutuneet kuviot auki, sehän muutenkin on juuri nyt tapahtumassa, kun tyttäresi aloittelee elämäänsä. Pojalle on koittamassa vaivalloiset ajat, mutta pääasia on, kun sinä voit kodissasi hyvin. Aurinkoista, onnellista kesää Sinulle!
kiitos kauniista sanoista.Olet ilmeisesti samassa vaiheessa lastesi kanssa, tai hieman nuorempi kuin minä.Olen itse 45v.
Olen menettänyt äitini syövälle 16 vuotiaana, ja isäsuhde oli vaikea.Sen takia osaksi, ja osaksi taiteilijaluonne, vaikuttivat siihen että olen ajoittain masentunut.Sitä on hoidettukin terapialla.
Olisin aika hyvässä kunnossa henkisesti, jos ja kun saan lapset maailmalle.Tyttö on ottanut aika ikävän asenteen minuun viimevuosien aikana.Se johtuu juuri tästä, että en anna pojan asua kotona.Molemmat huutaa minulle kurkku suorana, ja haukkuvat mua äitinä jne..mahdollisimman ilkeää kieltä käyttäen.Juuri tänään tuli kovat huudot, kun hän sai kuulla että veli lähtee Hesaan viikoksi minun patistamana.Poika oli hiljaa tällä kertaa.Olen nyt tiukkana, että heinäkuussa hän saa tulla siksi aikaa kun me lähdemme häämatkalle kuun alussa.Sitten se 7 pv on maksimi.
Poika ei muuten myönnä, että asuisi kotona.Hänhän on kirjoilla Hesassa.Armeija käyty sivarina, minkä ajan hän asui tietysti taas kotona, sitten syitä tuli lisää, ja tulee edelleenkin.Viimeksi tuli viikonlopuksi 240 km päähän kotiinsa, kun oli lainannut kämppäänsä vieraille, luulin et lähtee kotiinsa viikonlopun jälkeen, mutta kun oli seuraavana vknloppuna yks juttu miksi piti taas olla kotona, niin jatkettiin viikolla.Nyt taas sen viikonlopun jälkeen ei kandennu lähteä Hesaan, kun on suunnitelmia taas täällä.Tätä tää on ollut vuosikaudet, ja se on tosi kuluttavaa.
Olen saanut pojan suht nuorena, ja en ole koskaan elänyt lasteni kautta, eikä se ole ollu mun ainoa juttu olla äitinä.Olen halunut molemmat lapset, ja paijasin heitä pienenä kovasti, mutta poika ei viihtynyt sylissä, vaan kohelsi jatkuvasti.Käytiin kasvatusneuvolassa minun aloitteestani.Jokaikisen opettajan luona oltiin keskustelemassa poikani vilkkaudesta.Ei hän paha ole ollut, mutta aika vallaton, ja levoton.Sitten hän oli yksityisopetuksessa yläasteella syksyn jne... aattelin monesti, että ihme jos saan hänet kunnialla aikuiseksi joskus, ja oikein odotin sitä.Poika on noista ajoista rauhoittunut, mutta perusluonne tietysti säilyy.Hän opiskelee yliopistossa musiikkia(Sibeliusakatemiassa).
Tytön kanssa on mennyt näihin päiviin saakka hyvin.ei ongelmia koulussa, eikä muuallakaan.Nyt vaan tuntuu menevän välit tyttäreenkin tämän asian takia.Hän on sanonut, että saa mennä meidänkin välit poikki, jos veli ei saa asua kotona.
En tiedä, miksi poika on ollut niin vaikea.Häneen ei ole kukaan saanut otetta ollenkaan.Opettajatkin tuskittelivat, että mikä hänellä on, kun hän on liukas kuin saippua.Mikään ei kolahda.Hänen mottolause oli lapsena että " ei haettaa" .Tuntuu että se on tänäkinpäivänä..
Olin menettää mieheni pääsiäisenä.Lääkärit eivät antaneet mitään toivoa, mutta kuitenkin hän ihmeeksemme kuntoutui entiselleen sydänkohtauksesta.Poika sanoi siitäkin, että isän olis parempi päästä pois.Me tytön kanssa olimme jaksamisen äärirajoilla.
Olen yrittänyt sanoa, että olen levon tarpeessa, nimenomaan henkisen levon.Se ei taas onnistu, kun poika on kotona.Olen kokoajan jännittynyt, vaikka meillä ei olisi riitaakaan.Olen mitannut verenpainettani, ja huomaan kuinka se laskee kun poika lähtee..Käyn normaalia shokki/ masennusreaktiota omaisen äkillisestä sairastumisesta johtuen,ja toipumisessa voi mennä kuukausia ilman tätäkin episodia!
Olen selittänyt suu vaahdossa perheelle, miksi tunnen näin.Ei kummempaa lopputulosta.Mies jotenkin ymmärtää, mutta ei hyväksy tapaa, tyttö ja poika eivät ymmärrä yhtään.
Olemme tosi onnellisia mieheni kanssa muuten.Olemme tunteneet 28 vuotta, ja 25 siitä naimisissa.Olenkin ajatellut, että meillä ei käy aika pitkäksi, kun lapset muuttavat kodista.Meidän harvat riitammekin ovat liittyneet lapsiin, ja niiden kasvattamiseen yms.
Vaikutit sellaiselta ihmiseltä, että sun kanssa voisi ajatuksia vaihtaa enemmänkin.Oli tosi rohkaiseva kirjoitus.Itkin,kun loin ton yhden miehen kommentin, kun tuntui niin pahalta.En taatusti ole kylmä ihminen.Päinvastoin herkkä tunneluonne.Toisaalta tempperamenttinen myös.
Minkä ikäisiä sun lapset ovat?
Hei! Yllätys yllätys, en ole äiti! Kunhan tässä kesäloman aluksi istuskelin kahvikupin kanssa netin ääreen jotakin tehdäkseni. Juttusi kolahti heti, ja varsinkin sen ääliöisän kommentti. Oli pakko kirjoittaa. Voi olla, että taustani hyvin ongelmaisessa, läheisriippuvaisessa perheessä on auttanut minua melko nopeasti ymmärtämään näitä asioita, ja vaikka minulla ei ole omia lapsia, jotenkin herkästi aistin, missä mennään. Niin että hienoa, jos pystyn Sinua auttamaan järjestelemään ajatuksesi uudestaan.
Nykyään tuntuu, että lasten itsenäistyminen tulee aina vain vaikeammaksi. Hesassa on monenlaista houkutusta, mutta todelliset ihmissuhteet hukkuvat väkijoukkoihin. Minäkin ole elänyt yksinäisen nuoruuden, ja niin kuin kerroin, ongelmaperheessä, joten olen vasta hyvin hitaasti pääsemässä kiinni omaan elämääni. Siinä mielessä ymmärrän poikaasi. Itsenäistymisen halu on kova, mutta kun elämä ei lähdekään liikkeelle, on äidin turva se paras turva. Ongelma on vaan siinä, ettei sitä "kotia" enää ole, jos ymmärrät, mitä tarkoitan. Teidän koti on varmasti ollut rakastava ja hyvä koti, kun kerran siellä näytetään tunteita puolin ja toisin. Tyttäresi on sen verran nuori, ettei hän ole vielä tehnyt sinuun henkistä pesäeroa, vaan kohtelee sinua murrosikäisen tavoin. Myöhemmin häntä harmittaa, että tuli huudettua äidille sillä tavalla asiasta, joka ei hänelle kuulu. Kunhan uhkailee ja uhoaa välien katkaisemisesta. Se on hänen ratkaisunsa, ja aika radikaali, jos hän sen todella aikoo tehdä. Itse en pitänyt pariin vuoteen juuri ollenkaan yhteyttä kotiin. Ei se vaaraksi ollut. Sainpahan ajatella ja kiukuta rauhassa.
Taas iskee kotipsykologin ajatus, että perheenne ihmissuhteet ovat vähän "epätasapainossa", jos nyt tasapainoa on ensinkään olemassa. Se johtuu mun mielestä yksinkertaisesti vaan siitä, että olette muutoksen kourissa. Lapsuudenperhe lakkaa ihan kohta olemasta, ja se muuttaa teitä kaikkia. Äiti ja isä ja kaikki miettivät kuumeisesti, mihin tämä johtaa. Kyllä siinä useimmiten vähän pyrstösulat pöllyävätkin, kun siipiä räpytellään. Ja niin on tarkoituskin. Kivasta kodista ei ole mikään juhlahetki lähteä.
Tiivis ydinperhe on aina yhteisö, jossa on monenmoista muuttujaa. Perhe saattaa varsinkin ahtaissa oloissa olla "liian tiivis". Meillä oli läheisriippuvaiset vanhemmat, molemmilla vaikeat kodit ja taustat ja isällä alkokäyttöä, sisareni kiltti ja mukautuvainen äidin tyttö, minä taiteilijasielu, yksinäinen esikoinen. Tätä palapeliä olen sitten käsitellyt vuositolkulla. Kuulostaa varmaan aika hurjalta, mutta minun itsenäistymiseni ei mennyt ollenkaan nuottien mukaan. Sisareni oireili omalla tavallaan. Minä masennuin, ja kävin varsinaiset suokävelyt, ennen kuin löytyi kovaa maata jalkojen alle. Pahimmillaan, kun olin saanut henkireikää suhteessa äitiin, tuntui, ettei mitään ole tilalle. Silti en mistään hinnasta halunnut takaisin. Vasta myöhemmin olen todellakin tajunnut, millaiset suhteet perheen sisällä vallitsivat. Luulin, että siitä kauheasta sotkusta ei tule mitään, mutta kuinkas ollakaan, tässä olen ja hengitän. Ja äiti meni viimeisenä terapiaan, vaikka hän oli kaiken polttopisteessä...!
No joo, tässä kerron itsestäni, vaikka sinusta tässä puhutaan, hehheh. Pojastasi sen verran, että hänellä taitavat asiat olla aika huonosti. Joskus kaikelle löytyy yllättävä selitys, vaikka ADHD tai Asperger taikka joku muu syntymän jälkeen tullut katkos aivotoiminnassa. Tästä on runsaasti netissä tietoa. Se on taas ihan eri juttu. Tyttäresi toimii niin kuin minun sisareni ennen riitatilanteessa: hän pelkää niin paljon jotain, että hädissään haukkuu sinut, vaikka hän on tosi huolissaan veljestään, ja siinä hän tarttisi ihan toisenlaista apua. Tätä juuri tarkoitan ajatustyöllä, jota olen tehnyt pitkään.
Valitettavasti juuri se ihminen, joka eniten tarvitsee apua, yleensä menee viimeisenä hakemaan apua, jos hakee ollenkaan. Sen sijaan kaikki muut perheessä sairastuvat. En tiedä, millaista apua poikasi olisi suostuvainen ottamaan vastaan. Varustaudu kaikkeen, jos haluat tilanteen muuttuvan. Onnittelen Sinua hyvin hoidetusta avioliitosta. Luulen, ettei hätä ole tämännäköinen. Lähetä tytär vaikka jollekin kivalle kielikurssille tms. että saatte olla rauhassa. Hän puhukoon veljensä kanssa kahden kesken ja lakatkoon huutamasta sinulle. Tee se hänelle kohta selväksi, että et hyväksy sellaista käytöstä häneltä, vaan kaikilla on mielipiteilleen perheessä tilaa, myös sinulla. Miksi muuten äidit jäävät monesti mielipiteineen kaikkien jalkoihin?? Pitäisikö järjestää äitien vallankumous?? Ja tietysti vanha kunnon avioliittoleiri tekisi vanhalle parille hyvää =D
Hyvää kesää Sinulle. Olen netissä tavattavissa, ja käyn katsomassa, kuuluuko mitään uutta länsirintamalta...Kaivapa kesälukemiseksi Helinä Siikalan runot, ai että ne öljyävät sielua ja sydäntä! Ja mikä taide olikaan sinun alaasi...?
Kuuntelen tossa, hengittääkö mieheni, ja miten.Itse en saa unenpäästä kiinni.Yritän näpytellä hiljaa tässä, ettei mieheni herää.
Huomenna lapset lähtevät siskoni luokse viikoksi.Muuten mun sisko (31v) on samankaltainen luonteeltaan kuin mä, ja sanoo ahdistuvansa myös poikani seurasta.Kuitenkin he ovat ystäviä, eikä ikäeroa tädin kanssa ole kuin 9v pojallani.Samankaltainen kuormitus alkaa, kun vierailua on kestänyt muutama päivä.Olen miettinyt sitä, et meidän suvun naiset ja miehet ovat erilaisia tyypiltään.Me naiset ollaan suht iloisia, ja vilkaita, mutta emme vars. hankalia.Meidän suvun pojat ovat taas sellassia pikkunapoleoneja.Isäni, veljeni,poikani, ja oikein säälittää siskoni kun nään minkäkaltaisia ongelmia hänellä on 9 vuotiaan poikansa kanssa jo nyt.En tiedä, mikä on häiriön nimi.Ei pojastani sanottu muuta, kuin että vilkas poika, lieviä keskittymis, ja ennekaikkia motivaatiovaikeuksia.Älykkääksi hänet myös todettiin, mutta samalla patalaiskaksi:).Meidän suku tulee Kronstadtista, eli isäni isä tuli suomeen 1921.Olemme isäni ja suomalaisen äitini puolelta taiteellisia.Isäni puolelta musikaalisuutta, äitini puolelta samaa sekä käsityötaitoa.Harrastamme myös jokaine meistä piirtämistä jossain muodossa.Eli kun on molempien puolelta saanut äidinmaidossa tällaisia aineksia, niin luonnekin on aika kimurantti.Mieheni on taas sellanen käytännön ihminen, ja rauhallinen luonne.Hän vähän naureksiikin, että tytär on tullut äitiinsä.Yhtä nopeasti syttyvä.Tytär usein pyytää anteeksi, kun rauhoittuu.Tosin viimeaikoina anteeksipyydöt vähentyneet.Hän ehkä kokee olevansa oikeassa.
Mä olen tiedostanu itestäni, että isäni takia en pidä miehistä, jotka ovat liian hallitsevia ja sanoovat mielipiteensä ainoana oikeana ns.Ehkä se pojassani tuntuu juuri vaikealta.Kyllä hänessä paljon hyviäkin piirteitä on.Monella on paljon vaikeampiakin lapsia.Olen huomannut, että tulen poikani kanssa paremmin toimeen, kun käyn esim. Hesassa.En vain pysy asumaan hänen kanssaan samassa huushollissa enää.
Olen ounastellut, että tyttöni harkitsee omaan asuntoon muuttamista.Suon sen hälle, jos kykenee ottamaan vastuun itse asioista, eikä tule häntä koipien välissä kotiin.Luulenpa, että velipoika siirtyy sinne majailemaan seuraavaksi.Se ei ole sitten mun probleema enää.
Mekin olemme läheisriippuvaista porukkaa tavallaan.Alkoholi ei ole ollut mukana kuvioissa, vaan kaikki paha on tehty selvinpäin.joskus tuntuu että se on vielä pahempi asia.Isäni käytöstä ei selitä edes alkoholi.Tosin hän oli äitinsä hylkäämä, ja kohdisti vihansa minuun.Monille näille suvuille, mitkä tuli venäjän puolelta v21, kuuluu aika huonoa tänäkin päivänä.Sellaista juurettomuutta ja rikkinäisyyttä, ja se siirretään sitten lapsiin jne.Niistähän tulee joku dokumentti syksyllä telkkarista, juuri näistä venepakolaisista.
Isäni oli vielä kuolinvuoteellaan puhunut, miten hänen on vaikea hyväksyä tytärtään, ja vieritti vian mun päälle.Ei hän todellakaan tajunut.
On mun onni, että sain aivan toisenlaisen miehen.Monellehan läheisriippuvaiselle käy niin , että ottavat samankaltaisen puolison, kuin isä oli esim. ja kierre jatkuu.
Olen myös vanhin lapsista, meitä oli 3.Sain maksimiannoksen siitä pahasta mikä isän sisällä oli.Veljeni, ja pikkusiskoni päääsivät vähemmällä.Lisäksi olin 9v vanha, kun äitini sairastui syöpään.Kun olin murrosiässä, hän kuoli.Veljestäni tuli alkoholisti 14 vuotiaana äidin kuoleman jälkeen.Siskoni oli niin pieni, että ei muista mitään niistä ajoista.
En oikein jaksa lukea runoja, vaikka itse niitä rustailenkin onnittelukortteihin ym.
Muuten psykologia on aina kiinnostanut minua, ja on myös auttanut selventämään omaa käyttäytymistäkin mm.
Sano nyt sen verran, oletko alle 30v vielä? Jotenkin vaikutat niin kypsältä!
Niin siitä mun taiteen alasta.Kaikkea vähän, ja mitään ei kunnolla.Soitan kolmea soitinta, laulan, maalaan, ja teen sommitelmia, ja käsitöitä jne.En ole kuitenkaan ammatiltani taiteilija, vaan nää on harrastuksia.
Voi että kun niin hienon viestin kirjoitin ja sitten se hävisi...Täytyy nyt muistella..Minkä pk-open on maailma sussa menettänyt! Mun serkku samoihin ikiin opiskeli ittensä opeksi ja siellä se nyt onnessaan viilettää.
On sulla kans ollut kevät. Miehesi oli onnekkaampi kun meidän isä joka kahdesti elvytettiin värinästä, ja kolmannesta ei enää herännyt. Niin että ihanaa häämatkaa vaan, kateeks käy=D Ehkä te siellä kuhertelun lomassa voitte vähän välimatkan päästä tutkailla näitä asioita ja saat miehesikin kuuntelemaan. Se on varmaan rauhallisena miehenä kuullut kovemmassa äänilajissa vuosien varrella saman asian niin monta kertaa, että mieluusti keskustelisi muualla vaikka perheterapiassa, sinnehän saa kaikki tulla? Vai mitä luulet? Siellä ei ketään syyllistetä eikä mitään muutakaan, vaan sana on vapaa ja erotuomari paikalla!
Tässä alkaakin mun taustani pikku hiljaa sulle selkiintyä. Ei voi siitä muuta sanoa kuin että Siperia opettaa. Olen ollut nuorena jo aika sairas ja masentunut. Terapeutti sanoi minulle, että musiikki pelasti minut täydelliseltä minuuden tuholta. Ja koulukiusaukselta ja isän alkoholismilta ja vaikka miltä, joten täältä pesee, jos joku haluu pistää paremmaks. Hehe! Mikä lienee sinun masennuksesi juuri, ja voisiko siitä tosiaan päästä joskus täydelleen eroon. Jos minä olisin yrittänyt päästä älyllisin keinoin, niin olisin varmaan ajattelun maailmanmestari ja suurin filosofi Aristoteleksen jälkeen. Luulen, että paras apu on olleet hyvä lääkitys, terapia ja mun vanha, elämäänähnyt 88-tätini.
Poikasi joku suloinen tyttö nappaa hoiviinsa tai sitte kaverit kyllästyy nurkissa kyyhöttävään reppumieheen, eiköhän elämä pian opeta häntäkin, kunhan kotiasianne järjestyvät. Tietsikka lukon taakse ja telkka mökille kesäksi, siinä varmaan ensimmäiset häätötoimenpiteet. Kotona on varmaan niin kivaa, että eihän muualle viitti lähteekkään. That´s life, boy. Tehän ne käyttökustannukset taas kerran maksatte, vai kuinka. Kotiin on kiva tulla, jos on tuomisia: kauppakassi, kukat äidille. Tulet näkemään, että tyttäresi vähän mietittyään sompailee, että paremmat ne avustukset ovat isän ja äidin pussista ja äiti tekee hyvää sunnuntairuokaa...Minä en välirikon jälkeen pariin vuoteen juuri tullut kotiini syyllistymään, vaan sain kiukuta ihan rauhassa muualla. Hyvää teki. (Eikä äitikulta vieläkään ymmärrä, joten olen lopettanut, mutta tunteet ovat sopivasti takalokerossa lukon takana tallella). Kirjoittanut olen, kunnes kyllästyin omaan vonkaamiseeni.
Mites niiden venäläisten työnteosta taas sanottiinkaan...(Tämän sanon minä suku Sortavalasta kotoisin olevana, tulivat samalla tavalla samoihin aikoihin). Niin että kyllähän näitä yhteyksiä tuntuu riittävän, eiks vaan!! Nyt otapas yhteys vielä tuohon ystävälliseltä kuulostaneeseen psykologiin ja lue uudestaan viesti. Hän sopivasti aloitteli jo eri vaihtoehdoista. Varustaudu kaikkeen, jos todella haluat tilanteen muuttuvan. Ja sitten vielä visusti mietit, mikä sinut tekee niin ahdistuneeksi, ja mikset kykene asialle näin henkisessä mielessä mitään tekemään. Minä en usko mihkään perheen hajoamisiin tai muuhun, mutta kyllä höyhenet pöllyää. Tuo Siikalan kirja ei oikeestaan oo runoutta vaan jotain aika erikoista juttua.
GOOGLEsta löytyy tietoa esim. heittämästäni ADHD:sta, jos jaksat/haluat. En tiedä onko se perinnöllistä. Kun nimenomaan nytkin on kysymys siitä, mitä sinä haluat, ei tyttäresi eikä miehesi. Hän ei vaan kaikkien kilttien, suloisten miesten tavoin halua riidellä. Siinäpäs huudat naama punaisena, ja ääni menee! Yleensä kaikki muut hakevat lopulta perheessä apua, paitsi eniten apua tarvitseva. Tervetuloa virtahevon maahan!!
Nyt kaffee kutsuu. Ja rantapäivä!
No, lapset lähtivät hyvillä mielin.Tyttö jopa halasi molempia lähtiessään.Hän oli muuten lapsena oikein äitin ja isän tyttö.Halaili meitä vielä vuosi sitten kavereittensakin nähden.Luulenpa että meillä tytön kanssa välit paranee, kun hän aikuistuu.
Katsopa kuolema ja suru palstalta teksti, 43 minuuttia kammiovärinässä.Mulle tuli paha mieli, kun joku kysyy olenko sama henkilö, ja että tarina olis keksitty omasta päästä.Mitä sulla tulee mieleen siitä kommentista? Minkälainen henkilö, olisko joku joka olis tunnistanut?
Mä olen aika suora ihminen itekin, mutta en aina halua sanoa ainakaan ikäviä asioita aina päin naamaa.Ehkä herkkyys vähän karsii noita sanomisia.Olen sitten ennemmin hiljaa, jos ei ole hyvää sanottavaa.Oikeastaan ainoat ihmiset, kenen kanssa ns. soitan suuta, ovat mun lapset.Mieheni kanssa tulee joskus harvoin känää autolla ajosta tms kun on väsynyt.Ei siis mitään vakavaa.
Mun poika tosiaan syö jääkaapin tyhjäksi.Hänellä on kuitenkin isommat tulot suhteessa kuin meillä kolmella.Maksamme myös usein hänen matkansa Hesaan, pakko, koska muuten hän ei lähtis ollenkaan.Tämäkin puoli on siis pielessä.
Ymmärrän et hänen rahat ei riitä hänen valitsemaan elintasoon, mutta ei ne riitä meilläkään, varsinkin jos joudumme jatkuvasti kakskymppisiä viljelemään.
Mun mies haluu tähän koneelle nyt, joten lopetan.Käypä vilkasemasta siltä sivulta se kommentti, ja vastaa sit mulle mitä oot mieltä.!
t.Apsu
Juupa juu. Tollasesta ei kannata mieltään pahottaa. Kirjoittaja on taatusti vaan ollut niin ihmeissään ja järkyttynyt, että samalle ihmiselle voi kaikki mahdolliset sattua peräkkäin. Täällä tehdään kiusaa esim MS-tautilaisille ja keksitään kaikkia kauhutarinoita, ihmiset vastaa myötätuntoisina tuntitolkulla ja sitte ähäkutti. Siinäs nyt näät että ihmiset ei ees usko että tollasta voi jollekin tapahtua. Telkkarissa kammiovärinään kuolee melkeen heti koska se lopettaa täysin aivotoiminnan, ja ihmisestä tulee tykkänään vihannes. Jotenka ihme on tapahtunut hänen kohdallaan, totta tosiaan. Hyviä nämä palstat, pääsee nopeasti kiinni ihmisten elämään, täällä on pienoismaailma.
Kyllä nyt on ajatustyösi hyvällä mallilla, siitä vain sitkeesti eteenpäin. Lopeta nyt ihmeessä se makseleminen. Ei äidinrakkaus nyt sentään ihan kaikkeen yllä! (sanoo lapseton nainen...)Hyvänen aika että se poika käyttää teitä hyväkseen! TOP!