uskonsaJättäneetJaMuutkin..

Tutulle ja turvalliselle Jeesukselle asiasi, niin eiköhän ne siitä selkeenny.

Ensinäkin rauhotu!Jos vanhempasi eivät ole aivan putkikatseisia he ymmärtävät että kyllä se tytär on ihan sama vielä.Jos se on heille kova pala niin se johtuu vain siitä ettei heidän rakas tyttärensä ole enää niin tiiviisti heidän siipiensä suojasssa.Sillä kyllähän nuo surakunnat tietynlaista turvaa tuovat ,mutta se voi tuoda myös ahdistusta ja käsirautoja ja silloin se ei enää ole hyväksi.Mitä pikemmin sen parempi.Sanot vain vanhemmillesi ,että et tunne sitä paikkaa enää kodiksesi.

Tärkeintä on että olet jaukuvasti oma itsesi.Et ala välttelemään tai pakoilemaan.Jos olet tähän asti tehnyt asioita salaa niin nyt ala tehdä niitä julkisesti.Kyllä ne kaiikki ihmiset tosi nopeesti tottuu uusiin muutoksiin.

Rohkeutta ja tsemppiä sulle:)Ja muista vielä yx asia:älä ota nokkiisi kaikista pahoista asioista mitä ihmiset sanoo,ehkä nytkin sulle tällä palstalla.Eivät voi sille itse mitään...Vielä kerran:Se helpottuu ajan myötä ja olo on paljon helpompi kun on toiminut siten miten tuntuu oikealta!

Tervetuloa Maailmaan! =) Mä hylkäsin uskon muutamia vuosia sitten. Oon samanikäinen sun kans. Mä vaan pamautin vanhemmille sen yks ilta (olin jo kieltäny aiemmin, mut en ollu maininnu kellekään) ku riideltii joistai asioista. Muistaakseni olin tullu diskosta justii..olin kasilla sillon. Ei ne pahemmin reagoinu, ehkä ne osas jo tietääki. Mua ei oo hylätty, mutta joskus on tuntunu, että mua kohellaan epäreilusti..jos vertaa noihi muihi sisaruksiin. Vanhemmille vain kerroin, muut on sitte saanu huomata ite jos on huomannu. Vielä nykyäänki jotku lestadiolaiset tulee tervehtiin "jumalanterveellä"..se on ärsyttävää. Mulle oli tuo tilanne sillai helppo kertoo, sillon ku riitelee, on hyvä pamauttaa asioita joita ei ehkä muuten sanos (paitsi että joskus sanoo asioita joita ei tarkota).

Rohkaise mieles ja käy juttelemaan asiasta. Ei sun kannata esittää mitään mitä et ole. Tottakai ne voi mielensä pahoittaa, mutta...usko on jokaisen oma asia, niinhän ne lestadiolaisetki sanoo.

Jos haluat mailata, mun osoite on [email protected]

Hei olipa kuin olisin ite kirjottanu..mul kans vahan samanlainen tilanne etten oikein tieda mika olis paras ratkasu..asun ulkomailla ja seuroija ei ole monesti,enka ole elanny ihan niinkuin uskovaisen kuuluis elaa, olen jonku kerran jutellu asiasta aprin kaverini kans mut aina on muut jutut taas vetamas pois.Sellanen tunne ettei mul ole elavaa uskoa,ett olisko parempi jattaa kokonaan(?!)Mut asialla on kaantopuolensakin,esim.vahva sosiaalinentuki jonka olen tuntenut vahvistavaksi,mutta enta omakohtainen usko??Joskus aika vaikee olo,kuten kirjotit, ett mita tehda. Sori kun mul ei ole oikeen neuvoja mut tsemia ja voimia sulle!:)

Ethän sä sitä uskoa toisia varten tarvitsekkaan vaan itseäsi varten. Uskovaisellahan on tavoitteena elää Jumalan tahdon mukaisesti ja päästä kerran tämän elämän jälkeen taivaan kotiin. Tämä elämä on ihmiselle armon aikaa ja valinnan aikaa. Jos ihminen kuolee ilman elävää ja autuaaksitekevää uskoa Jeesukseen niin ihminen on raamatun opetuksen mukaisesti kadotuksen oma iankaikkisesti. Mieti vielä kerran mikä on tärkeää ja mitä on muutama vuosikymmen loppumattoman ajan suhteen. Rukoile luojaasi ja etsi oikea usko itsellesi niin olet vapaa elämään tai kuolemaa!

Olen sinua vanhempi, ja vasta reilusti yli kaksikymppisenä alkoi tuntumaan, että mitäs mieltä minä itse olen näistä uskon asioista. Siihen asti olin ollut uskovainen niinkuin oli kasvatettu kotona sen enempi asioita pohtimatta.
Minulla oli kans tilanne pitkään, että ollako vai ei uskovainen. Sitten kun tiesi, että ajatukseni asioista ovat ihan muuta kuin mitä uskovaiset ajattelee, niin tiesin itsekin tilanteeni. Seuraavaksi tuli eteen se, että miten kertoisin sen vanhemmilleni. Niille se kuitenkin on kova pala, vaikka suht suvaitsevaisia ihmisiä ovatkin. Oli tosi ahdistavaa aikaa. Sitten sain laitettua äidilleni sähköpostia asiasta. Hän vähän aikaa asiaa sulatteli, ja kirjoitti sitten minulle takaisin, että kyllä hän oli kamppailuni huomannut (vaikka asumme 300km:n päästä toisistamme emmekä jatkuvasti edes soittele). Tottakai hän oli asiasta surullinen, mutta sanoi että ihan yhtälailla olen heille rakas kuin ennenkin ja kuten muutkin lapset.
Kyllä kuule olo helpottui ja pystyi sen jälkeen olemaan niin vapaasti. Tietysti vanhempiani kunnioitan enkä heidän seurassa käyttäydy siten, mikä heitä ärsyttäisi tms.
Sosiaalinen elämä kyllä tosiaan väheni. Vaikka kaikki uskovaiset tuttavani ottivat asian ihan mukavasti, niin pikkuhiljaa kaveruus on jäänyt kuitenkin aika lievälle asteelle. Kylläkin molemminpuolisesti. Ja kun ei muutenkaan ystävysty kovin herkästi niin onhan se välillä vähän yksinäisempi olo, mutta toisaalta tässä näki nyt ne todelliset ystävyyssuhteet. Ja onneksi kun käy töissä niin sielläkin solmii ihmisiin kontakteja.
Mutta sen neuvon sinulle sanoisin, että älä suutuspäissäsi sano vanhemmillesi asiaa. Siitä jää vaan kaikille paha mieli ja toiseksi helposti tulee semmoinen olo heille, että nyt sinä sanoit suutuspäissäsi semmoista mitä et ole sen tarkemmin ajatellut. Kirjoita vaikka kirje, jos sanominen on vaikeaa. Minä olen huomannut että monet vaikeat asiat on helpompi kirjoittaa.
Tsemppiä!

Yritä puhua jollekin uskovaiselle tilanteestasi. Vaikka vanhemmillesi! Kysy, vieläkö sinulle kuuluisi armoevankeliumi. Se kuuluu meille kaikille! Sen takia ei kannata luopua, ettei jaksa laittaa asioita pois. Päivän kerrallaan me kaikki kilvoittelemme. Maailmassa ei ole hyvä olla.

että kerro rauhassa ratkaisusi. Kyllä kaikkien on se ajan kuluessa pystyttävä hyväksymään. Ja vielä tee ratkaisusi sen pohjalta mikä tuntuu sinusta hyvältä ja helpottaa oloasi. Minä jätin seurakunnan pari vuotta sitten, loppu aikoina olin todella ahdistunut sisimmässäni, en pystynyt ajattelemaan kaikista asioista samalla tavalla kuin opetettiin. Syvällä sisimmässäni kärsin voimakkaista ristiriidoista. Lopulta tajusin, etten voi uskoa niin kuin minulle opetettiin enkä halunnut olla uskomassa vain muita miellyttääkseni tai 'kaiken varalta'. Jokaisen on tehtävä tässäkin asiassa oma ratkaisunsa. Toisille se vain on toisenlainen kuin toisille. Kuuntele sisintäsi, juttele sinulle tärkeiden ihmisten kanssa ja tee oma ratkaisusi, niin on helpointa ... kaikille, vaikka se tuntuukin alussa vaikealta puolin ja toisin. Voimia sinulle!