Kuinka vakavia itsemurhasuunnitelmat teidän mielestänne ovat? Olen ollut masentunut viimeiset seitsemän vuotta, ja nyt diagnoosiini on lisätty sana remissio, eli parantumisvaihe. Terapiani on loppumassa, vielä viimeinen käynti kesäkuun alussa ennen kuin siirrytään pelkkiin kontrollikäynteihin.
Olen ollut vakavasti itsetuhoinen viimeiset viisi vuotta, viiltelyä ja itsemurhayrityksiä takana ihan riittävästi. Minusta kuitenkin kaikki nämä itsetuhoiset ajatukseni ja viiltely on jo niin kroonista ja tavallista minulle, ettei niillä ole merkitystä.
Viiltely on minulle enää tapa purkaa stressiä, enkä edes viiltele usein. Taukoa saattaa olle useampikin kuukausi, ja viillot enää pieniä eikä tarvitse montaa tehdä. Eikä viiltely minua enää haittaa ollenkaan, en oikeastaan käytännössä viiltele enää.
Mutta olen miettinyt, pitäisikö minun mainita terapeutilleni itsemurhasuunnitelmista? Ne ovat kuitenkin hyvin tarkkoja, yksityiskohtaisia ja varmoja. Ajattelen niitä lähes päivittäin, vaikkei mielialani olisi ollenkaan huono, ajattelen silti. Mielialani on oikeastaan ollut viimeaikoina jatkuvaan todella hyvä.
Minusta ne ovat kuitenkin vain pinttynyt ajatusmalli, joka ei varsinaisesti ole uhka, koska en usko toteuttavani niitä. Olenhan minä toisinaan impulsiivinen ja saatan tehdä jotain suunnittelematonta, mutta en usko suunnitelmieni olevan uhka. Ne ovat vain tuttu ja turvallinen takaovi, kaiken varalta, se mitä on kiva ajatella.
Onko tämä ihan sairasta? Koska minusta tämä on minulle normaalia.
Olen ollut vakavasti itsetuhoinen viimeiset viisi vuotta, viiltelyä ja itsemurhayrityksiä takana ihan riittävästi. Minusta kuitenkin kaikki nämä itsetuhoiset ajatukseni ja viiltely on jo niin kroonista ja tavallista minulle, ettei niillä ole merkitystä.
Viiltely on minulle enää tapa purkaa stressiä, enkä edes viiltele usein. Taukoa saattaa olle useampikin kuukausi, ja viillot enää pieniä eikä tarvitse montaa tehdä. Eikä viiltely minua enää haittaa ollenkaan, en oikeastaan käytännössä viiltele enää.
Mutta olen miettinyt, pitäisikö minun mainita terapeutilleni itsemurhasuunnitelmista? Ne ovat kuitenkin hyvin tarkkoja, yksityiskohtaisia ja varmoja. Ajattelen niitä lähes päivittäin, vaikkei mielialani olisi ollenkaan huono, ajattelen silti. Mielialani on oikeastaan ollut viimeaikoina jatkuvaan todella hyvä.
Minusta ne ovat kuitenkin vain pinttynyt ajatusmalli, joka ei varsinaisesti ole uhka, koska en usko toteuttavani niitä. Olenhan minä toisinaan impulsiivinen ja saatan tehdä jotain suunnittelematonta, mutta en usko suunnitelmieni olevan uhka. Ne ovat vain tuttu ja turvallinen takaovi, kaiken varalta, se mitä on kiva ajatella.
Onko tämä ihan sairasta? Koska minusta tämä on minulle normaalia.
Vastaukset 34
Vanhimmat
Ehdottomasti noista kannattaa kertoa. Mulla on aika sama tilanne, tosin en ole remissiossa vaan tilani on ollut pahenemassa viime aikoina ja viiltelyt sun muut lisääntyneet, mutta pointti on, että ne ajatukset ovat potentiaalisesti vaarallisia, etenkin jos on impulsiivinen (mulla on rajatila ja bipo II, joten impulsiivisuutta yms. löytyy).
Parvekkeelta hyppäämisessä esimerkiksi ajatuksesta on vain yksi askel tekoon. Se on se mun henkkoht painajainen. Lääkeyliannostuksen otin viimeksi kaksi viikkoa sitten. Sekin hetken mielijohteesta. Sairaalaan vei. Näitä tulee, jos ne mielessä pyörii, on mun pessimistinen näkemys.
Minut meinattiin laittaa osastolle heti kun mainitsin omista itsemurha-ajatuksistani, joten kyllä ne taitavat olla aika vakava juttu. En ole edes suunnitellut itsemurhaa kovinkaan yksityiskohtaisesti toisin kuin sinä.
^ Ei mua kyllä ole itsariajatusten, ei edes -yritysten jälkeen osastolle oltu tuppaamassa. Mainostettu kyllä on tyyliin "miltäs susta tuntuis osastojakso?" Mutta rajatiloja kai ei ossuille oikein tahdota laittaa. Enivei, jos itsemurha-ajatuksiin/suunnitelmiin yhdistyy joku pahentava asianhaara, kuten päihteidenkäyttö, pers.häiriöön tms. liittyvä impulsiivisuus, silloin ollaan aina vakavan asian äärellä.
Riippuu näköjään lääkäristä. Mut pakotettiin osastolle, kun asiasta mainitsin. Käytiin käsiksi kun aioin lähteä. Siitä lähtien en ole kertonut itsarisuunnitelmista mitään kenellekään.
Joo, voi riippua lääkäreistä, päivystyksessä olen ollut lukkojen takana pakkotarkkailussa, mutta aina kun on saatu psykiatri paikalle on päästetty pois, ehkä osin koska suljetussa tilassa tulen pahasti ahdistuneeksi ja paranoidiseksi, toisaalta koska parasuisidaalinen käyttäytyminen on mulle "arkipäivää" ja ympärvuorokautisen sairaalahoidon on kai todettu huonontavan rajatilapotilaiden tilannetta. Tällä hetkellä tosin käsittääkseni pääsisin osastolle halutessani, kun tila on *todella* huono.
Vakavassa masennuksessa useimmiten tulee itsetuhoisia ajatuksia tai kuolemanajatuksia, vaikkei varsinaisesti hautoisikaan itsemurhaa saati haluaisi kuolla.
Tämä on hyvä vain järjellä tajuta ja tehdä selväksi itselleen.
Hei mulla on sama että vähän niinkuin "pinttyneenä tapana" tulee tuota suunniteltua. Jos mainitset terapeutille asiasta niin voisitko kertoa myös tänne hänen näkemyksensä. Itellä ei ole edes yrityksiä takana, tuskin edessäkään.
Tai sitten se voidaan diagnosoida pakkoajatukseksi ja pannaan uudet lääkkeet kehiin :)
Ite olen vähän miettinyt rikkivetyä. Tietäs vain, että sitä tehtyä mistää tavallisista kaupan aineista Japanin malliin.
Minäkin toivoisin kuolevani. En pyytänyt saada syntyä tähän paskaläjään. Olen vain niin velliperse pelkuri etten saa edes sitä tehtyä. Mielestäni rohkeimpia ovat juuri ne jotka sen lopulta tekevät eivätkä vain fantasioi.
Sitä olenkin miettinyt niin paljon, mikä kusinen paskiainen minä oikein olenkaan! Minä unelmoin kuolemasta ja itsemurhasta, minä mietin, suunnittelen, ajattelen, kyselen jopa tällaisilla keskustelupalstoilla - kuinka säälittävää.
Miksen jo tee sitä?
Olen vain yksi vätys, okei olenhan minä yrittänyt sitä muutaman kerran. Yksi kerta oli ihan pienestä kiinni, lääkäritkin sanoivat että olen "onnekas" kun selvisin. Sanat eivät riitä kuvaamaan sitä, mikä paskiainen minä olenkaan.
Minä epäonnistun epäonnistumisessa kerta toisensa jälkeen. LOL!
Ja juuri tänään, juuri tällä viikolla toinen automme on korjaamolla. Kunhan se saadaan takaisin pihaan ja äiti on töissä, minä lähden viimeiselle ajelulleni.
Ihan turha siitä on kertoa terapeutille, jos suunnitelmat muuttuvat siihen, että sen aikoo tehdä.
terve toivon paranemista! jos olet lähdössä tappamaan itseäsi autolla älä tee
sitä ainakaan muille autoilioille. olin työssäni kuorma-autolla kun 50-vuotias
mies päätti lopettaa päivänsä ajamalla päin. nopeudet 80-90 km/t eli suoraan
päin on itellä on vieläkin ahdistunut olo vaikka en voinut tehdä mitään. joten
miettikää mikä kaikki paha olo saattaa seurata ventovieraalle tämmöisestä,
saati omaisille!
tiedätkö miten psykiatriselle osastolle pääsee hoitoon? sanoin psykiatrilleni että menisin mieluusti suljetulle osastolle oman turvallisuuteni takia ja psykiatrini sanoi että sinne kuulemma pääsee kun vaan menee ja selittää tilanteen en sitten tiedä onnistuuko se käytännössä
Lääkäri tekee lähetteen. Jos psykiatri selittää tuollaista, kannattaa mennä suoraan päivystykseen ja sanoa, että haluat osastolle. Sitten kerrot lääkärille, minkä takia ja mikäli lääkäri näkee sinun tarvitsevan osastohoitoa, kirjoittaa lähetteen. Lähetteen kanssa sitten osastolle.
Suljetulle osastolle pääsee parhaiten sanomalla ettei missään nimessä sinne tahdo.
Kerro ihmeessä: Monelle itsemurhan suunnitelu on kuin jokin vararatkaisu mihin paeta ja jotenkin pitää asiat hallinnassa. On tavallaan kuin suunnitelma tai keino ratkaista umpikuja jos sellainen tosipaikka tulee edelleen. Ja olen kuullut, että itsemurhia tapahtuu usein juuri toipumis- ja parantumisvaiheessa. Onkin tarpeeksi voimia suorittaa hankala ja ponistusta vaativa suunnitelma.
Oletko miettinyt, miksi et kerro terapeutillesi itsetuhosuunnitelmistasi? Mitä sinä siinä menetät? Jospa vielä tarvitset sittenkin tarapeutin tukea parantumisessasi?
Osastolle joutuminen/pääseminen on ihan arpapeliä, eli millainen lääkäri sun kohdallesi sattuu silloin kun olet akuutin avun tarpeessa. Se on oikeasti mt-ongelmissa se suurin haaste, jaksaa etsiä tai vahingossa törmätä hoitavalla puolella ihmiseen, joka ottaa tosissaan. Sitten kun sellainen löytyy, niin kaikki ovet aukeavat.
Täällä yksi itsemurhaehdokas myös. Olen asiaa miettynyt jo parisen vuotta. Homma meni vakavammaksi puolison kuoleman myötä, tosin olin jo aiemmin vuosia masentunut. En aio minnekään osastoille mennä, lääkitystä olen harkinnut mutta runsaan juomisen vuoksi en usko siitäkään olevan hyötyä. Juominen ylläpitää masennusta, toki ymmärrän sen mutta sen avulla olen hengissä toistaiseksi. Pystyn olemaan viikon, korkeintaan kaksi raittiina, mutta siinä ajassa menee kaikki niin mustaksi että on pakko juoda. Siinä menee useita päiviä joskus viikko. Ikävä kierre. Töissä en ole ollut kohta kolmeen vuoteen, joka aiheuttaa talousongelmia = lisäkuormaa. Vaikea nähdä ulospääsyä.
No, minä laitoin terapeutilleni sähköpostia tiistaina, mutta en ole saanut vastausta. Mieliala on tosin romahtanut, eli en enää ajattele itsemurhaa ja voi hyvin, minä paitsi ajattelen, myös aion tehdä sen.
Heti kun kohdalle osuu oikea mahdollisuus.
Kiitos kivoista ja rohkaisevista vastauksistanne! Hyvää jatkoa teille, ja ihan oikeasti minä uskon parantumiseen mielenterveyshäiriöistä, oli tilanne mikä tahansa. Mutta en omalla kohdallani. Kyllä elämä vielä löytää Teidät kaikki, onnea ja menestystä teille!
Kiitos vielä. :)
Moi Suicialdream!,
Jos olet jo päättänyt lopettaa vaelluksen täällä tai jo tehnyt sen, niin tämän viestin voi poistaa. Tästä ei ole enää mitään hyötyä.
Mutta jos vielä luet tämän, niin odota hetki.
Ensinnäkin lopeta viiltely, se on typerää. Siitä ei kuitenkaan saa niin paljon kiksejä. Hakkaa vaikka mielummin sillä veitsellä sohva/tuoli paskaksi. Itse olen miettinyt itsemurhaa jo pitkään ja suunitelmat on tehty. Muutama erilainen suunnitelma pitää olla, koska paikasta/tilanteesta/ilmasta yms. ei koskaan tiedä. Sitten kun se viimeinen mielihalu tulee, pitä kaiken olla suunniteltu.
Minulla on diagnoosina vakava masennus, johon liittyy agressiivisuutta ja itsetuhoa. Ja olen jo monesti kiivennyt sinne nosturin nokkaan ja miettinyt, että nyt mennään.
MUTTA. Tiedätkö, mikä on vielä estänyt sen?. Suunnitelma on edelleen olemassa, se ei ole muuttunut mihinkään. Syy on se, että vielä ei ole ollut munaa kertoa läheisille ja ystäville miksi sen teen. Onko outo ajatus?.
Itse ajattelen niin, että jos on läheisiä, niin heidän pitäisi tietää miksi niin käy. Muuten teen niiden elämän vaikeaksi, mihin minulla ei ole oikeutta. Jos mulla on paha olo, niin miksi pahoittaa muiden mieli?. Eli kun olet valmis tekemään sen viimeisen matkan, niin kerro läheisille/ystäville miksi sen teet (kirje ei riitä). Jos sen pystyt tekemään, olet vahvempi kuin minä, mutta ehkä me jossain vielä tavataan....
Miten puolison saisi lääkäriin mahdollisen masennuksen vuoksi?Avioliittomme on kriisissä,mutt vielä ei voi tehdä radikaaleja ratkaisuja...tutulla ilmaisulla lasten takia.En vain pidä siitä,että hänellä on peiteltyjä itsetuhoisia ilmaisuja(eikä niin peiteltyjäkään) tyyliin "näin Maseratin ja katselin sen haulikkopakoputkea".
Sanottakoon,että hän ei koskaan puhu autoista minulle.
Toisen kerran mahdottomalla ulkomaanreissulla hän näytti ,muka vahingossa laittavan tiskikonetabletin suuhunsa pöydässä.Lasten edessä!Odotti siihen asti,kun minä sanoin.että etkö sä nää muka,mikä se on.
Äärimmäisen rasittavaa ja pelottavaakin.
Nyt joku käskee meidän mennä puhumaan ammattiauttajalle.
Mitä se auttaa,kun syy on kuitenkin(?)minussa?
Se auttaa niin, että ulkopuolinen näkee teidän tilanteen objektiivisesti ja pystyy erottamaan miehesi itsetuhoisuuden sinun persoonastasi. Kahdestaan se on paljon hankalampaa, varsinkin kun miehesi käyttää sinua itsetuhoisuutensa välikappaleena. Ammattiauttaja voi saada miehesi käsittämään, miten kurjaan asemaan hän sinut pakottaa.
Oma on elämäsi tiepä mitä tykkäät
En usko, että haluat kuolla. Luulen, että haluat vain ulos tämänhetkisestä, pitkäkestoisesta masentavasta tilanteestasi. Ajatuksesi itsarista on helpotuksen hakua hetkeksi. Minäkin lopetin viiltelyn. Se auttoi aikanaan ahdistuksen purkuun. Fyysinen kipu helpotti sisäistä kipua. Itsemurhasuunnitelmista kannattaa puhua terapeutillesi jos ne yhtään häiritsevät sinua. Minulla oli itsemurhasuunnitelmien lisäksi haave. Olisin ostanut junalipun, sellaisen muutaman päivän lipun, jolla voi ainakin ennenvanhaan matkustaa ympäri Suomea. Olisin matkustanut ihan missä vaan ja tavallaan karannut tavallisesta elämästäni. Minulla auttoi paljon, kun rauhoittava lääkkeeni vaihdettiin vahvempaan lääkkeeseen. Nyt tarvitsen sitä enää harvoin. Parempia päiviä sinulle.
Mun mielestä suunnittelussa ei oo mitään vakavaa. Jos oikeesti yrittää niin sit varmaan syytä käydä juttelemassa jollekkin.
Mä olisin ainakin mielummin tällä hetkellä kuollu ku elossa ja tilanne on jatkunu jo useemman vuoden. En oo silti ikinä menny suunnitteluastetta pidemmälle tai kokenu tarpeelliseks hakea terapiaa.
Nykytilanne vaan on pelkkää kärsimystä päivästä toiseen. Elämässä ei oo mitään elämisen arvosta tai ketään kuka välittäis onko edes olemassa. Eikä se että juttelisin terapeutille muuttas mun elämässä yhtään mitään :) Ei tässä auta kun elää päivä kerrallaan ja toivoa että joku päivä elämässä tapahtus vielä jotain hyvääkin. Viimeset n vuotta vaan tullu pelkkiä huonoja uutisia ja epäonnistumisia joka suunnasta, joten tuntuu ettei tää tästä enää parane..
En tiedä auttaako mun viesti sinua, no mutta...
Itsemurhaehdokkaana myös ajattelen lähes joka päivä miten päätän päiväni. En ole käynyt lääkäreissä enkä usko heidän auttavan (äidille ne kerro, mutta hän on aavistanut jotain jo useita vuosia; muuten ei ole ystäviä kelle kertoa).
Itse pointiin. Kymmenisen vuotta sitten huomasin että yritän ajatella monipuolisesti tai tarkennan että periaatteena on ottaa huomioon mahdollisimman monta vaihoehtoa. Ehkä se on pelkkää uskottelua itselleni miksi haluaisin jäädä eloon. Noh...
- Kaksi vuotta sitten mä aloitin itsepuolustustunnit. Kävin salilla kaksi kertaa viikossa noin yhdeksän kuukauden ajan sitten lopetin kun en pystynyt sopeutunut joukkoon. Lopputuloksena sanoisin että tykkäsin siitä valtavasti!
- Viime vuonna aloitin kitaransoittokurssit. Mutta kun olen tyhmä ne oppinut käytännössä mitään siksi sekin lopetin maaliskuussa.
- Vuodenvaihteessa aloitin AMK:n johon olin päässyt työkaverin kehotuksesta. Sain opiskelupaikan yllätyksekseni :) Arvatkaapas mitä tapahtui kolmen kuukauden päästä? :/
Kyllä mä osallistuin aktiivisesti tunteihin mutta arkipäivätasolla olin ryhmän ulokopuolella.
- Rakastuin ja kerroin tunteistani :p
Tässä mä miettinyt sillä lailla että jos mä kerran kuolen niin ainakin yhdelle ihmiselle mä tunnustan että välitän hänestä.
- Kuuntelen paljon musiikkia. Tosi paljon!
- Syön sen mitä haluan! Pikkusen kilot lisääntyvät muttei kovin nopeasti koska syön vasta kun on nälkä.
Eli kannattaisiko teidän kaikkien itsetuhoisten ihmisten tehdä jotain mitä te ette ole koskaan tehneet tai se on jäänyt haaveeksi? Tehdä jotain mistä saatte: nautintoa, ikimuistoisia kokemuksia. Ehkä lähteä opiskelemaan jotain uutta, osallistumaan johonkin kerhoon, toimintaan.
:)
Mahdatkohan tietää, mitä vakava masennus todella on? Tuo on niin naiivia - yksi vakavan masennuksen oireista on kyvyttömyys tuntea nautintoa!
Kyllä, minä olen ihan vasta lähtenyt mukaan nuorisovaltuustoon, koska se kiinnostaa minua. Kyllä, minä olen pitkään toiminut järjestössä, jossa oloni on hyvä. Kyllä, minä opiskelen lukiossa, koska se oikeasti kiinnostaa minua.
Minä käyn metsässä, koska voin rentoutua siellä. Kuuntelen musiikkia lähes aina, koska se on minun lähin kontaktini nautintoon. Minä syön suklaata, koska se on hyvää.
Vakava masennus sisältää haluttomuuden uusiin asioihin sekä kyvyttömyyden kokea nautintoa tai yleensä muitakaan hyviä tunteita tai mielihyvää.
Tiedän, että toiminta auttaa. Auttaa joitakin, itse olen kokeillut vaikka mitä. Olen ollut sairaalassa, kuntoutuskodissa, lääkityksellä, ulkoillut, lenkkeillyt, askarrellut, ommellut, laulanut, soittanut soittimia, ollut kavereiden kanssa, mitä kaikkea. Opiskellut, opiskellut intohimoisesti, perehtynyt musiikin syvempiin sfääreihin, herkutellut, leiponut ja herkutellut.
Mutta ei se tuota mielihyvää. Mikään ei tuota. Sitä masennus on. Ei uusien asioiden tekeminen vie pois itsemurhaa tai viiltelyä. Jos on joku asia, josta on pitkään haaveillut ja sen päätyy tekemään, se on taas yksi syy, miksi voisi tehdä itsemurhan.
Haaveet ovat vähän kuin lista, mitä enemmän suorittaa, sitä suuremmalla syyllä voi päättää elämänsä.
Ymmärrän että on naiivia ajatella että harrastukset ja aktiivinen vapaa-ajanviete pelastavat sut masennukseta ja susta tulee taas terve ja täysvertainen jäsen nyky-yhteiskunnassa. Toisaalta niitten yhteydessä saatat löytää parannuksen missä muodossa vaan: tapaat ihanan miehen/naisen joka on kyllin ymmärtäväinen auttaakseen pääsemään jaloilleen, jokin muu saa sinut jäämään tähän maailmaan: ihminen jota sinä haluat auttaa, toteutumatta jäänyt haave; muuten löydät elämällesi tarkoituksen.
Olen miettinyt että onks mahdollista jäättää kaiken tämän lähteä muualle?
Punaisen ristin palvelukseen ja sen kautta eri maihin auttamaan ihmisiä? Olen usein pohtinut näin: mä haluan kuolla, mutta tuolla pallon toisella puolella afrikkalainen, intialainen, meksikolainen tai hitto jopa venäläinen orpo haluaa ELÄÄ ja saada elämänsä oikeille raiteille; eivätkä ne, tänne tulevat pakolaiset, ymmärrä mikä hiton masennus sinua, länsimaalaista miestä joka elää mukavuuksia käyttäen, vaivaa!?
Kyllä, taidan tietää mikä masennus on. Vuoden 2007 lopusta lähtien ja seuraavan vuoden puolenväliin saakka 80-90% ajasta mä makasin sängyssä, en tehnyt mitään paitsi nukkunut tai muuten valveilla mutta yhä sängyssä. En halunnut mitään. Ei ollut edes telkkaria (vieläkään ole).
Sitten pikkusen piristyin ja pääsin töihin kauppaan, jossa olen edelleen (ihmettelen että sain pitää paikan, koska mielestäni olen huono asiakaspalvelija). Mutta masennus on iskenyt kovemmin joka kertaa. Nyt se on saanut kroonisen muodon ja luulen että työkaveritkin sen huomaavat kun olen entistä synkempi.
Ei ole halua kehittyä tai kehittää mitään, en pysty ylläpitämään yhteyksiä ihmisiin, en siivoa kotona. Sen verran siistiä etten saa loisia mutta en todellakaan kehtaa ottaa ihmisiä vastaan asunnossani. Mieleni on rappeutunut ja tuntuu että olisin saastaisin pummi (ihme etten vielä alkoholisoitunut) maan päällä.
Tunnepuolella olen useimmitten kylmä, jopa törkeän jäätävän kylmä mutta joskus saan tunnepurkauksia sisäisenä raivona tai itkuna. Tilanteeni on pahentunut ja pelkäänkin (tai ehkä en pelkää, en enää tiedä mitä pelko on) että tämä vuosi lienee viimeinen :/
"Haaveet ovat vähän kuin lista, mitä enemmän suorittaa, sitä suuremmalla syyllä voi päättää elämänsä. "
Tähän sanonisin että jos elät elämää haaveitasi toteuttaen niin ei elämä mennyt aivan pilalle :)
Tää mitä sä kirjotat on oikeesti asiaa! Menkää Itsemurha ei ole ratkaisu se on vain sen tilanteen väistämistä ja sitä ettei oo vain voimia sillä hetkellä. aivotkin on biologiassa selitetty olevan monimutkainen järjestelmä ja sekin voi samalla tavalla kuin tietokone ylikuormittua ... ja mitä me silloin teemme .. me sammutamme tietokoneen joksikin aikaa ja sitte ku se on vähän jäähtyny laitamme takaisin päälle . Eli jos jollakin on se olo et ei jaksa enää ja haluis lopettaa tän kaiken siihen et tekee itsemurhan nii elkää tehkö sitä . Menkää vaikka nukkumaan ja sitte kattokaa seuraavana päivänä uudellee asiaa . jutelkaa ihmisille.
Ps. Pyydän anteeksi tätä tekstin epäjohdonmukaisuutta. mä epäilen et mulla on mania ja/tai skitsofrenia jonka takia en osaa kirjottaa ja ajatella johdonmukaisesti .
Mua ahdistaa ihan hirveesti ja skitsoon sille kenet vaa nään, meinaan ( et joku mun sisällä ottaa musta vallan . ) ;((( mä oon ollu osastolla mut musta tuntuu ettei ne osaa oikeesti hommaansa ku eivät lopulta mulle diagnosoinukkaa mitää ,,, senhän pitäs olla hyvä asia mut musta ei tunnu et oon terve.
No, itelläni ollu vaikea depressio, nykyään keski-vaikea, pitkänkestoinen. Pari kertaa sairaalahoidossa, johon suostuin vapaaehtoisesti.
Nyt en vaan ymmärrä, miksi tänään siivoukses olen tarttunut vanhaan psyykelääkkeeseen ja suuhuni monta tablettia ja heti tajusin, mitä oon tekemil ja oon sylkenyt heti suusta ulos, en ehtiny niellä alas. On kyl paha olla lääkityksestä huolimatta, mut ei ollu itsaria mielessäni, mistä kysees on? Onko teil jollakul käynyt samanlaista tilannetta?
Mulle on osastolla todettu 75% maniaa eli eikse oo sama ku sulla ? mullekäyny monesti tollee et en oo ees ajatellu itsaria mut jotai vastaa vaa tehny .
Olen vakavasti etsinyt ja miettinyt keinoa. Hirttäminen taitaa olla kotikonstein paras tapa laittaa kytkin off-asentoon, jos tosiaan meinaan aikeen toteuttaa.
Joku aika sitten tuntui vielä pahalta ajatella itsea kuristumasta hengiltä. - Ei tunnu enään. Yksi henkinen este vielä on mutta sitä en tänne laita.
Omasta mielestä olen itse yrittänyt tehdä asioideni eteen jotain mutta ei vain lahde elämä eteenpäin. Alan vain olla ihan phhh.. Vakavaa tai ei, pidän kuitenkin mahdollisena, että tämä minun elämä päättyy omin voimin.
Kannattaa hypätä junan alle.
Hei. Ajatelkaas, musta ei välitetä vanhemmat tai sukulaiset yhtään eikä ole kavereita tai ystäviä mulla yhtäkään eli ei ole mulla ketään välittävää ihmistä tässä vierellä mulla. Olen kärsinyt mt- ongelmista 10 vuotta ja osastoilla on tullut käytyä 5 kertaa ja suljetulla 2 kertaa. Lääkkkeitä menee vaikka kuinka paljon. Yhdyn edellieen kirjottajaan, että hirttäminen olisi paras ratkaisu jota itsekkin olen tässä pohtinut vakavasti jo kohta 2 vuotta. Itselläni on pultattuna kattoon leuanvetotanko joten siihen olisi helppo hirttäytyä ja youtubesta voi katsella hirttosolmun teko-ohjeita eli aikas simppeliä. No miksi en ole vielä tehnyt sitä???? Ajattelen sitä loppu härdelliä mikä siitä tulee, kun virkavalta tulee paikalle ja eristää alueen ja tutkii kaiken mahdollisen vie mun ruumiin jonnekkin tosin jätän itsemurhakirjeen, että on selvä itsemurha ja sillä viissiin. Aikamoinen sekametelisoppa siitä tulee taloyhtiölle, kun asukas tehnyt itsemurhan asuntoon se mietityttää ja sitten tavaroitten hävitys, kun mulla on käyttökelpoista tavaraa, että mitä niille pitäisi tehdä oikein. Onkohan liian tarkkaa tekstiä eli antaako suomi24 julkaista:D:D Olen muuten 38v jos jotakin kiinnostaa tieto ja mun elämä täysin turhaa !!!