On tärkeää kuulla muiden kokemuksista

Itse painin ajatuksen kanssa päivittäin. Lähdenkö tästä suhteesta pois ja millaista olisi terveessä suhteessa. Olisinko onnellisempi.

Varmasti olisin mutta kysyisin jokaiselta uudelta treffikumppanilta sairastatko mielensairauksia. He voivat valehdella tai sysäävät sairautensa ajatuksistaan pois.

Vaikeaa tulee olemaan. Toivottavasti vastaus tulee eteeni pian.

Minun avioliitto päättyi, kun maaninen mieheni jätti minut. Hulluutta hän suunnallaan on jatkunut jo yli 3 vuotta nyt eron jälkeenkin.

Meillä oli pitkä ja hyvä avioliitto. Ja juuri tänään kaikkea tätä mietittyäni, ajattelin, että en kaikesta huolimatta olisi elänyt elämääni toisin enkä kadu avioliittoa. Ehkä juuri bipolaarisuus toi elämäämme syvyyttä ja erittäin vahvoja tunteita. Elimme jotenkin täysillä, elämä hänen kanssaan oli jotenkin voimakasta - kaikessa.

Se hullu mania vain sitten tuhosi kaiken.

Olen samaa mieltä, että tämä palsta toimii erinomaisena vertaistukiryhmänä.

Tämä palsta on toimnut mullekin "silmien avaajana", tästä on ollut todella paljon hyötyä. Kiitos kaikille omien kokemusten jakaneille, häntä pystyyn ja kohti parempaa huomista. Muistakaa huolehtia ihan ensin omasta jaksamisestanne, jotta jaksatte tukea toista ja elää rinnalla, mikäli sen tien olette valinneet.

Kiitos ja hei vaan minunkin puolesta,

Käyn aina välillä lukemassa täällä ihmisten kertomuksia ja ne todellakin ovat saaneet itseni ymmärtämään miksi oma liittoni loppui "salamana". Mieheni sairastui siis maanis-depressiivisesti ja nyt vasta 3.5 veron jälkeen olen pystynyt alkaa selvittämään ajatuksiani.

On ihan kauheaa kun se toisen ihana persoona muuttuu täysin ja tuntuu ettei sillä sydämmettömyydellä ole rajaa. Itselleni mieheni käytös tuli niin rajuna shokkina, etten edes tajunnut yrittää saada häntä "pakolla hoitoon"( tosin olen kuullut ettei se stadissa ole edes mahdollista... ?) Harmittaa jos minulla vaimona olisi ollut sellainen mahdollisuus. Toisaalta, en pystynyt ajattelemaan silloin selkeästi pitkään aikaan. Nyt vuosien jälkeen koitan saada jotain tietoa X miehestäni, en halua että hän tekee pahaa itselleen ja toivon että hänen läheisensä ymmärtävät auttaa häntä.

Monesti olen ajatellut, että olisiko kaikki voitu estää jotenkin, mitä olisin voinut tehdä toisin? Päälimmäisenä on vaan edelleen pohjattomalta tuntuva suru- voi kun olisit antanut minun auttaa sinua... kaipaus on edelleen vahvasti läsnä.

Minäkin haluan kiittää,olette tärkeitä kanssakulkijoita. Käyn säännöllisesti lukemassa ja ottamassa osaa keskusteluun tällä palstalla,ja saan tästä paljon voimaa ja selkeyttä kaikkeen mitä olen kokenut.
Onko teillä tietoa exien nykyisestä elämästä jos ovat uusissa perheissä,jatkuuko samat ongelmat?
En tiedä voiko kukaan estää kumppaninsa sairautta, voiko sille oikeasti tehdä itse mitään?
Jaksamista kaikille,jatkamme yhdessä tätä keskustelua.

Palaset kohdilleen, mullakin takana siitä exäni muuttumisesta toiseksi ihmiseksi jo yli 3 vuotta. Ei pelkkä aika paranna näitä haavoja. Mä olen miettinyt tota paljon. Luulen, että en pääse asian yli siksi, että eromme ei tapahtunut "terveellä järjellä" - (suuruus- ja muihinkin) harhoihinsa silloin uskova mieheni teki päätöksiä, joita hän ei normaalina olsisi ikinä tehnyt. Seuraukset niistä harhaisista päätöksistä tapahtuivat kuitenkin reaalimailmassa meille oikeille ihmisille.

Kärsivä, minä tiedän exästäni ja hänen uudesta vaimostaan sen, että he ovat valtavissa veloissa ja muuttaneet jälleen kerran. Tiedän, että exäni kohtelee myös lapsiamme kuin roskaa eikä millään tavalla kanna huolta tai vastuuta heistä - ei taloudellisesti eikä emotionaalisesti. Tiedän, että exäni matkustelee lainarahalla ja elää erittäin tuhlaavaisesti. Tiedän, että exäni on pistänyt välinsä poikki myös vanhempiensa ja sisaruksiensa kanssa.

Exäni oli terveenä ollessaan urallaan erittäin menestynyt ja niissä piireissä hyvin tunnettu. Siksi osa hänen tuttavapiiristään ja ihmiset hänen liikeasioissaan eivät ole huomanneet hänen maanista suuruudenhulluuttaan, vaan ovat myös taloudellisesti "uskoneet häneen" sponsoroiden hänen toimiaan. Tämä on mahdollistanut suureellisen elämäntavan jatkumisen ja sen, että hän on saanut otettua itselleen valtavasti velkaa.

Muhun exä on ottanut pari kertaa yhteyttä tekstiviestillä ... en tiedä, olisiko pitänyt vastata hänelle ja koettaa pysäyttää se hulluus. Hän on kuitenkin loukannut minua niin verisesti, että en tiedä, mitä olisin voinut sanoa raivostumatta aivan silmittömästi. Mäkin olen paljonkin pähkäillyt sitä, että mitä olisin voinut tehdä toisin, jotta kaikki tämä ei olisi koskaan voinut tapahtua.

Mutta ei kai me voida auttaa ketään, joka ei itse koe olevansa avuntarpeessa. Mä kävin psykiatrilla sen jälkeen "kun mieheni sekosi". Se psykiatri sanoi, että jos haluan auttaa miestäni (silloin ei oltu vielä erottu), niin teen sen parhaiten olemalla vahva ja pitämällä itsestäni huolta. Hän sanoi, että jos minä selviydyn ja olen joskus taas vahvoilla taloudellisesti ja henkisesti, niin silloin minulla saattaa olla myös mahdollisuusa, voimia ja resursseja exäni auttamiseen. Jos en itse selviä ja jaksa, niin takuuvarmasti en häntäkään voi koskaan auttaa.

No, exäni ei ole apuani kaivannut, mutta lapset tarvitsevat minua, sillä heillä ei nyt enää ole isää, niin kuin he itse asian ilmaisevat.

Mun exä sai diagnoosin vasta kun suhteemme oli jo vetelemässä viimesiään. En tiedä oisko kuitenkaan selvitty vaikka sairaudesta olisi tiedetty aiemmin. Syö lääkkeitä (kai) mutta elämä riekaleina. isot velat ja liikaa alkoholia. Helpompaa elämä nyt kun ei tartte toisesta koko ajan huolehtia, vaikka kuulostaakin varmaan kamalalta.

Täältä on kuitenkin kuullut paljon tarinoita ja hieman paremmin ymmärtää. Ei se elämä oo helppoa ollut muillakaan.