Voi olla että nyt tulee väärälle palstalle, mutta en parempaakaan löytänyt.
Olen miettinyt tässä, että mistä johtuu, että lapsi lopettaa sanomasta isäänsä isäksi/isiksi. Eikä kutsu tätä etunimelläkään, tai millään nimellä, oikeastaan pyrkii vain välttelemään tilanteita, joissa joutuisi sanomaan jonkin nimen tai isä tälle isälleen itselleen.
Minä olen nimittäin sellainen, olen nyt jo 26-vuotias, mutta edelleenkään en osaa kutsua isääni isäksi (paitsi tällä tavalla ulkopuolisille ihmisille puhuessani tietenkin). En osaa äidillenikään puhua isästäni isänä, vaan olen kehitellyt niin loistavia kiertoilmauksia (yleensä "hei"), etten joudu sanomaan isä. Muistan, että joskus lapsena, ehkä alle 8-vuotiaana olen kutsunut isääni isi-nimellä. Äitiäni sen sijaan olen aina kutsunut äidiksi.
Isäsuhteeni on lähinnä kummallinen, aina ollut. Isäni on lempeä, äitini tossun alla ikänsä elänyt, nyt jo kuusikymppinen mies. Joskus minusta tuntui vanhempieni kanssa asuessani, että äiti piti sekä minua että isääni lapsinaan. Olen siis ainoa lapsi. Isäni kyllä hoiti minua paljon ollessani lapsi, joten en usko, että hän olisi liian vähänkään aikaa viettänyt kanssani. Äitini on taas aina ollut dominoiva ja hyökkäävän puolustava minua kohtaan, vielä vuosi sitten hän jaksoi soitella joka ikinen päivä minulle, mikä nyt on vähentynyt noin 3 kertaan viikossa. Isäni ei taas soita koskaan minulle enkä minä hänelle.
Niin, mietin vaan, että onko taustalla jotain kummallisempaa lapsuustraumaa, vai mistä tällainen voisi johtua.
Olen miettinyt tässä, että mistä johtuu, että lapsi lopettaa sanomasta isäänsä isäksi/isiksi. Eikä kutsu tätä etunimelläkään, tai millään nimellä, oikeastaan pyrkii vain välttelemään tilanteita, joissa joutuisi sanomaan jonkin nimen tai isä tälle isälleen itselleen.
Minä olen nimittäin sellainen, olen nyt jo 26-vuotias, mutta edelleenkään en osaa kutsua isääni isäksi (paitsi tällä tavalla ulkopuolisille ihmisille puhuessani tietenkin). En osaa äidillenikään puhua isästäni isänä, vaan olen kehitellyt niin loistavia kiertoilmauksia (yleensä "hei"), etten joudu sanomaan isä. Muistan, että joskus lapsena, ehkä alle 8-vuotiaana olen kutsunut isääni isi-nimellä. Äitiäni sen sijaan olen aina kutsunut äidiksi.
Isäsuhteeni on lähinnä kummallinen, aina ollut. Isäni on lempeä, äitini tossun alla ikänsä elänyt, nyt jo kuusikymppinen mies. Joskus minusta tuntui vanhempieni kanssa asuessani, että äiti piti sekä minua että isääni lapsinaan. Olen siis ainoa lapsi. Isäni kyllä hoiti minua paljon ollessani lapsi, joten en usko, että hän olisi liian vähänkään aikaa viettänyt kanssani. Äitini on taas aina ollut dominoiva ja hyökkäävän puolustava minua kohtaan, vielä vuosi sitten hän jaksoi soitella joka ikinen päivä minulle, mikä nyt on vähentynyt noin 3 kertaan viikossa. Isäni ei taas soita koskaan minulle enkä minä hänelle.
Niin, mietin vaan, että onko taustalla jotain kummallisempaa lapsuustraumaa, vai mistä tällainen voisi johtua.
Vastaukset 1
Vanhimmat
En tiedä, mitä lie sinulla taustalla. Minä lakkasin kutsumasta isääni isäksi, kun hän petti luottamukseni, valehteli känninen hymy naamallaan, katosi juopottelemaan ja jätti minut 13-vuotiaana huolehtimaan pikkusisaruksistani, tuli kännissä kotiin, haukkui huoraksi, tuli ovesta läpi niin että lukko hajosi, väänsi autonavaimet kädestäni niin että ranne murtui (typerys kun olin yritin estää pääsemästä rattiin), ja kehtasi seuraavana päivänä pyytää anteeksi niin kuin sillä olisi yhtään mitään merkitystä. Sen jälkeen parin vuoden ajan vältin puhumasta kyseiselle miehelle tai kyseisestä miehestä, mikä ei ihan helppoa samassa taloudessa asuessa ollut.
Kun nyt kerran kysyit.