Kuinka moni on uskaltanut?

Ei uskalla ei, vaikka kuinka aina päätän että kohta sen teen ;( En halua menettää hyvää ystävääni, koska suuresti epäilen, että tämä on yksipuolista jo meidän välisen ikäeronkin vuoksi.

Ei ikäero tee tunteista yksipuolisia...kun ei niin tee miesten ja naisten välisissäkään suhteissa.

Olen kyllä käyttäytynyt tavalla, josta hän on voinut päätellä ihastumiseni häneen. Kysymys on vuosista. En ole koskaan hänelle kertonut suoraan, en halua sekoittaa asioita. Eikä mikään muuttuisikaan vaikka kertoisinkin, paitsi ehkä ystävyytemme ja sitä riskiä en halua ottaa. Lisäksi olen varma, että tunne on yksipuolinen, miksi siis hämmentää yhtään mitään olematonta.

en uskalla vaikka niin haluisinkin. odottaa vaan aina et se toinen tekee aloitteen ja sit miettii että jos sekin ajattelee niin mutta silti ei tuu ite tehtyä mitään asialle ja saa vaan mielessään miettiä voisko ''meillä'' joskus olla jotain..

Olen kertonut, mutta olin tulkinnut kaiken väärin. Ihastuksellani ei ole tunteita mua kohtaan. Kyllä mä sen kestän, mutta kaikessa sekoilussa kadotin itseni ja luottamukseni omiin tunteisiini. Ennen tiesin ja luotin itseeni ihmissuhteissa, mutta nyt en pysty luottamaan keneenkään. Jos joku koskettaa, en uskalla tulla kosketetuksi, jos joku sanoo pitävänsä, en usko hänen tarkoittavan sitä. Kaikki on päin hel***tiä ja se on enää ainoa totuus.

No mä en kyllä oo, ainakaan tähän mennessä rohkaistunut kertomaan tunteistani. Enkä taida rohkaistuakaan... Eli mä oon sitten vissiin vaan semmonen "pyörittäjä".

Olen tunnustanut sen kaksikin kertaa. Ensimmäisellä kerralla ei tullut mitään, koska tunne oli yksipuoleinen. Tuon jälkeen ajattelinkin, että en enää koskaan tunnusta mitään kenellekään. Kunnes sitten tapasin erään ihanan ihmisen ja en vain yksinkertaisesti voinut olla hiljaa. Luonteeltani olen muutenkin aika lörpöttelijä niin suht luontevalta se tuntui kertoa toiselle tunteistaan vaikkakin se oli vaikeaa ja oikeita sanoja ei meinannut löytyä.

Tämän ihastuksen kanssa tässä nyt ollaan, vietetään aikaa ja tutustutaan toisiimme. Ei kai paremmin voisi mennä.

Kahdesti olen kertonut tunteistani, kahdelle eri ihastukselle ja päivääkään en ole katunut. Kumpikaan ei halunnut sen enempää sillä kertaa, vaikka jotain olikin ilmassa. Eikä jäänyt huonoja muistoja, ystäviä ollaan yhä.

Itsekin olen puoli vahingossa lipsauttanut ihastumiseen viittaavaa,josta ihastuksen kohde päätteli paljon.Kyllä meillä sellainen pieni työpaikkaromanssi oli aikansa...yritti syttyä,mutta jäi syttymättä varsinaiseen roihuun.Suudelma asteelle jäi...ehkä hän pelkäsi tai sitten ei kuitenkaan ollut hänen juttunsa.Kiinnostusta selvästi oli...mutta ehkäpä kaatui homma mahdottomuuteensa.Hän oli perheellinen....kuten minäkin. Itse olin kovasti ihastunut ja valmis vaikka mihin.
Olen ollut ihastunut myös ystävääni,ehkäpä jopa rakastunut...kertonutkin sen hänelle.On välillämme ollut intiimimpääkin.Ystävyytemme on kestänyt ja tuskin mikään koskaan ystävyyttämme rikkoisikaan.

Kerroin, kun epätoivoista rakastumista oli kestänyt 5 vuotta. Hän ei ensin reagoinut mitenkään, hymyili vain ja punasteli. Sitten kun miltei pakotin vastaamaan pari viikkoa myöhemmin, hän sai sanottua sen verran, että on yllättynyt ja on aina arvostanut minua. Ei sanaakaan hänen tunteistaan, ei hän mitään kieltänytkään, mutta ei silti koskaan tullut vastaan. Nykyisin hädin tuskin tervehdimme. Ikävöin häntä järjettömästi, hän on upein (ja vaikein) ihminen jonka olen tavannut elämässäni. Mutta en kadu yhtään kertomista, vaan olen kiitollinen siitä, että hän tietää miten tärkeä on minulle ollut. Ja on edelleen. Ikävä on, mutta enempää en voi tehdä. Sielu heittää yhä volttia joka kerta, kun hänet näen, ja jo siitä, että ajattelen häntä :(