Olen nuori nainen, jolla elämässä on todella moni asia hyvin, lähes täydellisesti. On hyvä ja turvallinen koti, mahtava perhe ja sisarukset, ystävät ja läheiset. On lukio valkolakkia vaille valmis. On selvä visio tulevaisuuden ammatista, on taloudellinen mahdollisuus elämän turhiinkn nautintoihin. Ei ole mitään sairautta tai vammaa haittaamassa elämää. On kaikkea, mistä jokainen katulapsi antaisi sielunsa autuuden.
Olen luonteeltani vahva. Moraalini on korkea, eikä se horju helposti. Tiedän omat heikkouteni ja vahvuuteni. En koe tarvetta päteä maallisilla asioilla. Kestän sosiaalista painetta. Silti koen olevani empaattinen ihminen ja että minulla on ikäisekseni hyvän ylessivistyksen lisäksi myös sitä tietynlaista sydämensivistystä. Pärjään koulussa juuri niin hyvin kuin tahdonkin, jos jaksan painaa, pärjään erinomaisesti. Jos otan rennommin ja löysemmin, en ihan erinomaisesti mutta kohtuu hyvin kuitenkin. Psyykkisesti siis kaikki on kunnossa. Mitä siis valitan?
Tunnen olevani loppujenlopuksi yhdentekevä ihminen. Tietenkin tiedän, että jos nyt kuolisin pois, jäisi jälkeen kova suru läheisille, eikä tässä siitä nyt olekaan kyse. Minusta tuntuu, ettei mikään tee minusta korvaamatonta, uniikkia ja ainutlaatuista.
En ole taiteellinen. Lauluni ei ole hirveää, mutta ei mitenkään erikoistakaan. Osaan kutoa sukkia ja leipoa erikoisempiakin kakkuja, mutta kukapa asiaan hieman perehtynyt ei? Urheilulajeissa olen keskiverto, hyvä. En mikään ennätysten tai ilmaveivien tekijä, enemmänki henkinen pelaaja, kannustaja kuin joukkueen taidollisesti paras. Olinkin pitkään joukkeen kapteeni, kunnes loukkaannuin ja remmiin nousi uusi ihminen ja sama meno jatkui ilman minun kannustus ja pelipanostani ja hyvin pärjäsivät, eikä olemassaoloani sen asian suhteen enää muistettu.
Tulevaisuudensuunnitelmani ovat olleet selvät jo pitkään. Yhtäkkiä ystäväni päättää haluta samaa asiaa ja ykskaks se(kään) asia ei tee minusta mitenkään ainutlaatuista.
Minulla on ystäviä paljon, mutta usein huomaan heidän viettävän aikaa ilman minua, ilman että kukaan edes pyytää mukaan tai erityisesti kaipaisi minua paikalle. Pärjäävät siis mainiosti ilmankin, paitsi sitten jos tarvitaan kyytiä baariin tai muuta vastaavaa.
Pyrin ajamaan autolla turvallisesti ja hyvin. Ystäväni taas painaa tallan pohjaan ja se jos mikä on upeeta ja erikoista ja ainutlaatuista.
En ole koskaan ollu seurustelusuhteessa, harva mies on osoittanut aitoa kiinnostusta minua kohtaan. Minua on kehuttu kauniiksi, mutta enpä erikoisemmin erotu joukosta ulkonäköni puolesta.
Rakastan suomea, mutta muille se on yksi ja sama, paska maa tai sitten jotain enemmän eikä ihmisiä loppujen lopuksi kiinnosta toisten mielipiteet.
Olisi niin paljon esimerkkejä, mutten jaksa kaikkea listata, hyvä jos näitä jaksatte lukea.
Mutta siis summa summarum: jos minulla on jotain, se jää tavalla tai toisella jonkun toisen varjoon. Se ei ole erikoista. Joku toinen on samanlainen, ehkä erikoisempi, kalliimpi, parempi. Tuntuu, että minusta imetään tavalla tai toisella aina oma ainutlaatuisuuteni pois ja jäljelle jää vain tylsä, mitäänsanomaton ja yhdentekevä ihminen, välttämätön paha, mutta roikkukoon nyt tuossa mukana. Toisaalta koen, että joitain juttujani matkitaan, mutten silti osaa ottaa sitä imartelevana. En olekaan enää uniikki vaan osa jotain massaa.
En osaa sitä kunnolla pukea sanoiksi, mutta tämä mitättömyyden tunne syö sisältä välillä todella pahasti. Välillä pidän itseäni ihan turhana ja mitäänsanomattomana ihmisenä, jota kukaan ei tarvitse yhtään mihinkään.En ole sen erikoisempi oikeastaan missään.
Onko tämä kateutta? Huomionhakua? Itsesääliä? Vai olenko vain sellaisten ihmisten keskellä, jotka tekevät sen minulle tahallaan, survovat minun tärekeyden ja olemassaoloni, itsetuntoni ja minäni maan rakoon vain saadakseen itse huomiota.
Tämä asia on kalvanut jo pian viisi vuotta. Se tekee musta sellaista ihmistä, joka en halua olla. Katkeraa. Itkin äsken kauan tätä asiaa, vaikka todella harvoin vollotan omaa itseäni. Sanokaa jotain tähän asiaan, sillä välillä tuntuu, etten ole edes olemassa.
Olen luonteeltani vahva. Moraalini on korkea, eikä se horju helposti. Tiedän omat heikkouteni ja vahvuuteni. En koe tarvetta päteä maallisilla asioilla. Kestän sosiaalista painetta. Silti koen olevani empaattinen ihminen ja että minulla on ikäisekseni hyvän ylessivistyksen lisäksi myös sitä tietynlaista sydämensivistystä. Pärjään koulussa juuri niin hyvin kuin tahdonkin, jos jaksan painaa, pärjään erinomaisesti. Jos otan rennommin ja löysemmin, en ihan erinomaisesti mutta kohtuu hyvin kuitenkin. Psyykkisesti siis kaikki on kunnossa. Mitä siis valitan?
Tunnen olevani loppujenlopuksi yhdentekevä ihminen. Tietenkin tiedän, että jos nyt kuolisin pois, jäisi jälkeen kova suru läheisille, eikä tässä siitä nyt olekaan kyse. Minusta tuntuu, ettei mikään tee minusta korvaamatonta, uniikkia ja ainutlaatuista.
En ole taiteellinen. Lauluni ei ole hirveää, mutta ei mitenkään erikoistakaan. Osaan kutoa sukkia ja leipoa erikoisempiakin kakkuja, mutta kukapa asiaan hieman perehtynyt ei? Urheilulajeissa olen keskiverto, hyvä. En mikään ennätysten tai ilmaveivien tekijä, enemmänki henkinen pelaaja, kannustaja kuin joukkueen taidollisesti paras. Olinkin pitkään joukkeen kapteeni, kunnes loukkaannuin ja remmiin nousi uusi ihminen ja sama meno jatkui ilman minun kannustus ja pelipanostani ja hyvin pärjäsivät, eikä olemassaoloani sen asian suhteen enää muistettu.
Tulevaisuudensuunnitelmani ovat olleet selvät jo pitkään. Yhtäkkiä ystäväni päättää haluta samaa asiaa ja ykskaks se(kään) asia ei tee minusta mitenkään ainutlaatuista.
Minulla on ystäviä paljon, mutta usein huomaan heidän viettävän aikaa ilman minua, ilman että kukaan edes pyytää mukaan tai erityisesti kaipaisi minua paikalle. Pärjäävät siis mainiosti ilmankin, paitsi sitten jos tarvitaan kyytiä baariin tai muuta vastaavaa.
Pyrin ajamaan autolla turvallisesti ja hyvin. Ystäväni taas painaa tallan pohjaan ja se jos mikä on upeeta ja erikoista ja ainutlaatuista.
En ole koskaan ollu seurustelusuhteessa, harva mies on osoittanut aitoa kiinnostusta minua kohtaan. Minua on kehuttu kauniiksi, mutta enpä erikoisemmin erotu joukosta ulkonäköni puolesta.
Rakastan suomea, mutta muille se on yksi ja sama, paska maa tai sitten jotain enemmän eikä ihmisiä loppujen lopuksi kiinnosta toisten mielipiteet.
Olisi niin paljon esimerkkejä, mutten jaksa kaikkea listata, hyvä jos näitä jaksatte lukea.
Mutta siis summa summarum: jos minulla on jotain, se jää tavalla tai toisella jonkun toisen varjoon. Se ei ole erikoista. Joku toinen on samanlainen, ehkä erikoisempi, kalliimpi, parempi. Tuntuu, että minusta imetään tavalla tai toisella aina oma ainutlaatuisuuteni pois ja jäljelle jää vain tylsä, mitäänsanomaton ja yhdentekevä ihminen, välttämätön paha, mutta roikkukoon nyt tuossa mukana. Toisaalta koen, että joitain juttujani matkitaan, mutten silti osaa ottaa sitä imartelevana. En olekaan enää uniikki vaan osa jotain massaa.
En osaa sitä kunnolla pukea sanoiksi, mutta tämä mitättömyyden tunne syö sisältä välillä todella pahasti. Välillä pidän itseäni ihan turhana ja mitäänsanomattomana ihmisenä, jota kukaan ei tarvitse yhtään mihinkään.En ole sen erikoisempi oikeastaan missään.
Onko tämä kateutta? Huomionhakua? Itsesääliä? Vai olenko vain sellaisten ihmisten keskellä, jotka tekevät sen minulle tahallaan, survovat minun tärekeyden ja olemassaoloni, itsetuntoni ja minäni maan rakoon vain saadakseen itse huomiota.
Tämä asia on kalvanut jo pian viisi vuotta. Se tekee musta sellaista ihmistä, joka en halua olla. Katkeraa. Itkin äsken kauan tätä asiaa, vaikka todella harvoin vollotan omaa itseäni. Sanokaa jotain tähän asiaan, sillä välillä tuntuu, etten ole edes olemassa.
Vastaukset 5
Vanhimmat
HEHHEEEIIIIIIIIIIIIIIIII SUL EI OO MITÄÄÄ OIKEUTTA VALITTAA TÄÄL KU SUL ON KUITENKI JOTAI KAVERIT NIINKU!!!!! NNNYYYYYYYYYYYYYYYYH :'(
aivan joo, olinpä typerä
En haluaisi alottaa vastausta sanomalla älä hätäile, mutta sen teen. Älä siis hätäile. Se, että pohdit omaa olemustas on pelkästään hyvä asia. On itse asiassa aika harmi, ettei useampi ihminen kysy iteltään noita kysymyksiä mitä sä kysyt. Voi olla että et oo löytäny semmosia ihmisiä, minkä kanssa tykkäät viettää aikaa, mä tiedän että ite löysin vasta semmosen porukan amk:ssa.
Hittolainen sentään, jo sun kirjotustavasta huomaa että et ole osa massaa. Oot uniikki ajatteleva ihminen, joka etsii vielä omaa kävelysuuntaansa. Ja jos susta tosissaan tuntuu, et olet yhdentekevä ihminen niin ei... Et ole.. Mä pohdin kuule ihan samoja asioita, ja kun ajan kanssa oppii katsomaan vastaantulevaa maailmaa hetki hetkeltä avoimemmin silmin, oppii myös jotain itsestään.
Tiedän ettei toisen sanat voi auttaa, ainakaan täysin oloa helpottaa, mutta on muitakin jotka ajattelee samalla tavalla. Itselläkin ikää 24 vuotta, ja etsin omaa tietäni vieläkin. Mutta tärkeintä on, ettei tosissaan peilaa omaa itseään muiden silmien kautta. Älä ajattele miltä sinun elämäsi näyttää muiden silmissä, vaan katos itse omaa elämääsi niinkuin sinä tahdot. Äläkä koskaan ajattele, että noiden kysymysten kysyminen itseltään on huono asia. Huono asia on se, että tyytyy osaansa ja lopettaa itsensä etsimisen.
Noh, ehkä tuli vähän sekava teksti kirjoitettua, mut aika samanlainen ajattelumalli on meikäläisellä aina ollut niin ajattelimpahan vastata, jos vaikka vähän neuvoa löytyis sullekin :)
Sä olet omalla tavallasi ainutlaatuinen ja korvaamaton. Sun täytyy vaan yrittää työntää syrjään nuo turhat ajatukset, että et olisi. Sun ei edes tarvitse yrittää esittää olevasi jotain muuta kuin olet. Sä pääset elämässäs varmasti paljon pidemmälle, kuin monet muut tulevat koskaan pääsemään. Todella monet haluaisivat päästä talsimaan sun saappaisiisi.
Ei sun tarvitse olla se maailman ainutlaatuisin ihminen. Piste
Aika lailla tuommoisia ajatuksia tulee käytyä läpi elämässä. Joskus sitä vaan miettii, mikä on tärkeää ja mikä ei. Minusta sää oot tosi fiksu, kun mietit. :) Välillä kuuluukin olla merkityksetön olo. Tunne se vaan on muitten joukossa - ja tunteitahan ihmisillä on oikeasti paljon enemmän ja laajemmin kuin on "yleisesti" hyväksyttyä olla.