No miksikö tuntuu pahalta? En tunne kuuluvani tähän maailmaan. Hyvinäkin aikoina (jolloin olen erittäin positiivinen, kiltti, ihana, höpsö ihminen) tunsin usein ulkopuolisuutta: en ymmärrä sosiaalisen elämän pelisääntöjä, en osaa päästää ihmisiä kovin lähelle.
Nyt olen joutunut toteamaan etten (enää?) osaa asioita, joita luulin osaavani. Olen tyhmistynyt, hidastunut ja väsynyt. Olen jatkuvasti ilkeä ja pikkusieluinen, itkuinen ja yhä huonompaa seuraa kaikille tutuille ja tuntemattomille. En jaksa siivota, en tehdä töitä, en ole hoitanut kouluhommiani tältä vuodelta. Harrastuksissa olen etäinen, enkä saa niistä enää sitä iloa, mitä joskus sai, vaan käyn velvollisuudentunnosta harjoituksissa. En luota enää omaan päähäni lainkaan, mikä on totta? Olenko edes ollut mitenkään erityisen ihana koskaan vai olenko luullut vain?
Vaihtoehto 1: etsiä apua, päätyä jonoihin ja/tai lääkehuuruihin, aiheuttaa lähesilleni pitkäkestoista tuskaa ja epävarmuutta, inhota itseäni yhä enemmän koska olen tehnyt näin.... muuttua tyhmemmäksi, avuttomammaksi, onnettomammaksi vain.
Vaihtoehto 2: nukkua pois, en tiedä vielä miten.Vastuunpakoiluksisin sitä voisi sanoa, sillä tällä hetkellä velvotteita on kasautunut ja kasautunut, eikä voimia tai uskoa niidenkään tekemiseen ole.
Hirveintä olisi herätä epäonnistuneena ja vammautuneena, siinä sitä ainakin haluaisi luovuttaa.
Kyllä, minulla on rakkaita ihmisiä jotka varmasti surisivat lähtöäni. Mutta en ole heistä kellekkään se yksi ja ainoa, heillä on minuakin rakkaampia ihmisiä ja tukea toisistaan. He löytävät kyllä oman rauhansa.
Minua on aikanaan haukuttu liian epäitsekkääksi. Ehkä tämä nyt sitten on se hetki olla itsekäs, ratkaista asia itselleen parhaalla mahdollisella tavalla.
Kävin koulupsykologilla kun ahdistus alkoi pahenemaan, enkä saanut sitä enää itse kuriin. Emme löytäneet yhteistä kieltä vaan hän käytöksellään pikemminkin vahvisti omia epäilyksiäni: olen tyhmä ja yksinkertainen, sekava ja monimutkainen, eikä minulla ole enää paikkaa tässä maailmassa.
Nyt olen joutunut toteamaan etten (enää?) osaa asioita, joita luulin osaavani. Olen tyhmistynyt, hidastunut ja väsynyt. Olen jatkuvasti ilkeä ja pikkusieluinen, itkuinen ja yhä huonompaa seuraa kaikille tutuille ja tuntemattomille. En jaksa siivota, en tehdä töitä, en ole hoitanut kouluhommiani tältä vuodelta. Harrastuksissa olen etäinen, enkä saa niistä enää sitä iloa, mitä joskus sai, vaan käyn velvollisuudentunnosta harjoituksissa. En luota enää omaan päähäni lainkaan, mikä on totta? Olenko edes ollut mitenkään erityisen ihana koskaan vai olenko luullut vain?
Vaihtoehto 1: etsiä apua, päätyä jonoihin ja/tai lääkehuuruihin, aiheuttaa lähesilleni pitkäkestoista tuskaa ja epävarmuutta, inhota itseäni yhä enemmän koska olen tehnyt näin.... muuttua tyhmemmäksi, avuttomammaksi, onnettomammaksi vain.
Vaihtoehto 2: nukkua pois, en tiedä vielä miten.Vastuunpakoiluksisin sitä voisi sanoa, sillä tällä hetkellä velvotteita on kasautunut ja kasautunut, eikä voimia tai uskoa niidenkään tekemiseen ole.
Hirveintä olisi herätä epäonnistuneena ja vammautuneena, siinä sitä ainakin haluaisi luovuttaa.
Kyllä, minulla on rakkaita ihmisiä jotka varmasti surisivat lähtöäni. Mutta en ole heistä kellekkään se yksi ja ainoa, heillä on minuakin rakkaampia ihmisiä ja tukea toisistaan. He löytävät kyllä oman rauhansa.
Minua on aikanaan haukuttu liian epäitsekkääksi. Ehkä tämä nyt sitten on se hetki olla itsekäs, ratkaista asia itselleen parhaalla mahdollisella tavalla.
Kävin koulupsykologilla kun ahdistus alkoi pahenemaan, enkä saanut sitä enää itse kuriin. Emme löytäneet yhteistä kieltä vaan hän käytöksellään pikemminkin vahvisti omia epäilyksiäni: olen tyhmä ja yksinkertainen, sekava ja monimutkainen, eikä minulla ole enää paikkaa tässä maailmassa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Älä haudo itsemurhaa - se ei vapauta sinua tuskasta.
tyhmä ja yksinkertainen. Työelämä vaatii silti aina panoksensa ja ahkeruutta. Ei töihin/kouluun voi mennä vain kahvittelemaan ja pulputtamaan. Kotona voi olla kuinka laiska huvittaa. Töissä on joskus ikävä ilmapiiri, mutta sitä parempi on uppoutua itse tekemiseen. Mukaviakin ihmisiä löytyy. Ole rohkeasti oma itsesi äläkä niin ennakkoluuloinen. Tärkeintä on yksityiselämä. Jos sinulla on ihmisiä, jotka oikeasti välittää, olet onnekas.
...tällä hetkellä työskentelen yksin vastuullisessa asemassa. En ole kyllä erityisen hyvää seuraa itselleni, täytyy myöntää.
Palkkatöitä olen tehnyt 14-vuotiaasta ja harrastuksissakin olen saanut vastuutehtäviä ja toiminut vapaaehtoistyöntekijänä, joten en oleta saavani mitään persiillä maaten.
Sen takia tämä onkin niin pelottavaa... Haluaisin vanhan minäni takaisin, sen voimat, energian, monimuotoiset ajatukset ja edes ne vähäiset keskustelutaidot. Mutta kun se ei nyt näyttäisi olevan vaihtoehtona.