Olen 27 vuotias tyttö.. ja jonkin sortin ujous on vaivannut mua läpi elämän.. Mua kiusattiin yläasteella monen vuoden ajan, lähinnä sekin kai lähti ujoudestani.. En ole koskaan tuntenut kuuluvani mihinkään ryhmään/porukkaan.. ja erityisen vaikeita mulle on kaikki tilanteet jossa pitäisi olla jossain ryhmässä.. tunnen aina olevani se ujoin ja porukkaan kuulumaton tyyppi :(
Jännittäminen on sitten se toinen juttu.. jännitän puhumista esim. työkavereideni kanssa, ja normaalit tauot työssä ahdistaa minua.. kun muut ovat äänessä, ja mietin siinä sitten mitä sanoisin, vai sanoisinko mitään jne.. Eräskin työpäivä istuin taukohuoneessa, ja siinä sitten työkaverit alkoivat suunnittelemaan illanviettoa.. johonpa kukaan ei sitten minua ollut edes kutsunu.. tuli kertakaikkisen typerä olo istuskella siellä ja kuunnella "työkavereiden" jutustelua, mitä tehdään lauantaina, ja mihinkä baariin suunnataan jne.. Tuntuu, että vuodesta toiseen olen se, joka aina jää ulkopuoliseksi muiden varjoon.. ala-asteelta lähtien samat fiilikset.. ala-asteella olin se, joka valittiin aina liikuntatunneilla joukkueeseen viimeisimpänä.. yläasteella kiusattiin, ja jouduin olemaan poissa koulustakin sen takia.. yläasteen jälkeen päätin lähteä vaihto-oppilaaksi, koska vuosi ulkomailla oli aina ollut suuri haaveeni.. no sinne lähdin, ja selvisin vuodesta, mikä varmasti jonkun verran itseluottamusta toikin.. mutta siitäkin on jo se yli 7 vuotta aikaa.. kai se ujous vaan pysyy ihmisessä läpi elämän.. vaikka voikin kehittää itsessään asioita jonkun verran...
Ystäviä mulla on muutama, jokusen menettänyt ihan viime vuosien aikana.. tuntui vain, että elämät oli niin erilaiset ja ei ollut enää mitään yhteistä...
Seurustellut olen vuoden verran pian, ja siitä oon iloinen että on joku jonka kanssa pystyn jakamaan kaikki asiat..
Tämä ujous ja jännittäminen vaan joskus tuntuu saavan liian suuret mittakaavat.. en ole koskaan lääkärille puhunut, joskin muutamaan otteeseen sitä miettinyt..
esiintyminen on todella hankalaa, ryhmätyöt töissä ja koulussa, sekä joskus jännitän ihan vaan yhdellekkin ihmiselle puhumista työssä.
Tilanteet jotka ei taas jännitä esim. asioiden kysyminen kaupassa, virastossa tms. eli tollainen yleisten asioiden hoitaminen.. ja bussipysäkillä voin jopa todeta jollekin onpa aurinkoista tänään, ja se ei tunnu mitenkään vaikealta :D
Mutta, olis kiva saada asiallisia vastauksia kenties kohtalontovereilta.. ja sähköpostiosoitteenki toki saa tänne laittaa.. jos joku on kiinnostunut vaikkapa mailailemaan..
Jännittäminen on sitten se toinen juttu.. jännitän puhumista esim. työkavereideni kanssa, ja normaalit tauot työssä ahdistaa minua.. kun muut ovat äänessä, ja mietin siinä sitten mitä sanoisin, vai sanoisinko mitään jne.. Eräskin työpäivä istuin taukohuoneessa, ja siinä sitten työkaverit alkoivat suunnittelemaan illanviettoa.. johonpa kukaan ei sitten minua ollut edes kutsunu.. tuli kertakaikkisen typerä olo istuskella siellä ja kuunnella "työkavereiden" jutustelua, mitä tehdään lauantaina, ja mihinkä baariin suunnataan jne.. Tuntuu, että vuodesta toiseen olen se, joka aina jää ulkopuoliseksi muiden varjoon.. ala-asteelta lähtien samat fiilikset.. ala-asteella olin se, joka valittiin aina liikuntatunneilla joukkueeseen viimeisimpänä.. yläasteella kiusattiin, ja jouduin olemaan poissa koulustakin sen takia.. yläasteen jälkeen päätin lähteä vaihto-oppilaaksi, koska vuosi ulkomailla oli aina ollut suuri haaveeni.. no sinne lähdin, ja selvisin vuodesta, mikä varmasti jonkun verran itseluottamusta toikin.. mutta siitäkin on jo se yli 7 vuotta aikaa.. kai se ujous vaan pysyy ihmisessä läpi elämän.. vaikka voikin kehittää itsessään asioita jonkun verran...
Ystäviä mulla on muutama, jokusen menettänyt ihan viime vuosien aikana.. tuntui vain, että elämät oli niin erilaiset ja ei ollut enää mitään yhteistä...
Seurustellut olen vuoden verran pian, ja siitä oon iloinen että on joku jonka kanssa pystyn jakamaan kaikki asiat..
Tämä ujous ja jännittäminen vaan joskus tuntuu saavan liian suuret mittakaavat.. en ole koskaan lääkärille puhunut, joskin muutamaan otteeseen sitä miettinyt..
esiintyminen on todella hankalaa, ryhmätyöt töissä ja koulussa, sekä joskus jännitän ihan vaan yhdellekkin ihmiselle puhumista työssä.
Tilanteet jotka ei taas jännitä esim. asioiden kysyminen kaupassa, virastossa tms. eli tollainen yleisten asioiden hoitaminen.. ja bussipysäkillä voin jopa todeta jollekin onpa aurinkoista tänään, ja se ei tunnu mitenkään vaikealta :D
Mutta, olis kiva saada asiallisia vastauksia kenties kohtalontovereilta.. ja sähköpostiosoitteenki toki saa tänne laittaa.. jos joku on kiinnostunut vaikkapa mailailemaan..
Vastaukset 6
Vanhimmat
Jännittäminen on mun mielestä ihan normaalia. Varsinkin jos on outo ja uusi tilanne, eikä ole ihan varma itsestään, niin ihminen tuppaa usein jännittämään.
Mun mielestä toi sun ujous ei kuulosta miltään vakavalta; sulla on kuitenkin kavereita, poikaystävä ja saat ilmeisesti asiat hoidettua, vaikka niitä jännitätkin? Oot töissä, opiskellut ja ollut ulkomailla. Eikä nyt ole yhtään tarkoitus vähätellä sun kokemuksia ja tuntemuksia!
Ihmisiä tulee ja menee elämässä, ei kaikki suhteet pysy. Ujoudella ei ole sen asian kanssa mitään tekemistä.
Mutta miten on noiden työkavereiden kanssa: HALUATKO SINÄ viettää heidän kanssaan myös vapaa aikaasi? Siinä tapauksessa kannattaa olla oma-aloitteisempi kommunikoimaan heidän kanssaan ja olemaan mukana jutuissa. Ei tarvitse tietenkään olla suuna päänä koko ajan, mutta siis osallistuu jotenkin keskusteluun ym. Osoittaa kiinnostuksena muihin.
(Toki, jos kyseessä on työporukan yhteinen juttu, niin sittenhän kaikki pitää pyytää mukaan.)
Mun mielestä kaikkien kanssa ei tarvitse olla parasta kaveria ja joka jutussa ei tarvitse olla mukana. Jos jonkun porukan/ihmisen kanssa ei natsaa, niin sitten hoitaa vaan normaalit kanssakäymiset ja that's it. Ite olen tosi introvertti ja "hitaasti lämpenevä", enkä aina edes tajua jos joku haluais ystävystyä... En puhu asioitani tuntemattomille ym. Ymmärrettävästi jotkut voi pitää tylynä ja ylpeänä ym. ja sitä kautta jää ulkopuolelle.
Etkä sä enää muuten mikään pikkulikka ole :) Aikuiset kyllä tajuaa, että ihmiset on erilaisia. Onko esim. "ryhmäroolit" sulle tuttuja?
Pieni jännitys on hyvästä, ja yleensä iän myötä se jännittäminen vähenee. Kokonaan eri asia on sitten lamauttavat pelkotilat, paniikkihäiriöt ym. mitkä vaikeuttaa normaalia elämää.
Mutta joo, tämä oli vain tällaista ajatuksen juoksua...
Täähän on kun mun tarinani. Muistan aina koulussa yläasteella kun jokaisen piti tehdä joku esitelmä ja sitten se piti esittää ja lukea kaikille luokan edessa. No tein kyllä esitelmän mut en suostunut sitä luokan edessä esittämään. Se verran ujo olin ja esiintymis kammoinen. Nyt olen 35 ja vieläkin olen pikkasen ujo. En esimerkiksi menisi ikinä karaokea laulamaan ihmisten eteen. Ala-asteella olin kanssa se joka viimeiseksi otettiin johonkin peleihin, kuten jalkapalloa pelamaan. Vaikka olin hyvä urheilija niin mut valittiin aina viimeiseksi.
mua kiusattiin hampaista. mulla on ollut aina vinot hampaat ja kaikki aina kyyläsivät läheltä mua. Se oli noloa. Sitten ala-astella kun olin kehitynyt muita nopeammin ja mun munan karvat alko kasvamaan niin liikunta tunnin jälkeen kaikki pojat kävivät vuoron perään kattomassa mun munan karvoja kun olin suihkussa. sit alkoo kauhee nauraminen ja kuiskiminen. Myöhemmin en käynyt liikunta tunnin jälkeen enään suihkussa koulussa. Asuin koulun lähellä lastenkodissa niin menin liikunta tunnin jälkeen kotiin suihkuun kun en kestänyt kun muut luokan pojat kyttäsivät mun munaani.
Nyttenkin olen harrastanut salibändyä vuosia mut en tunne kuuluvani joukkueeseen. kukaan ei multa kysy koskaan mitään eikä mulle muutenkaan pahemmin puhella. tällästä tää meikän elämä. Jos haluut kirjotella enemmänkin niin mulle sopii?? [email protected] olis osoite.
Itse olen 28-vuotias nainen ja kyllä kuulosti niin samalta tuo sun tarinas mitä itsekin olen joutunut kokemaan. Ala-asteella en ollut mielestäni kovin ujo mutta koko yläasteen kestäneen kiusaamisen ja syrjimisen takia sulkeuduin täysin kuoreeni enkä ole onnistunut sieltä ulos pääsemään vieläkään. Itsetunto kärsi silloin niin kovan kolauksen että sen korjaaminen tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Koulussa ja työelämässä tuntuu aina jäävänsä ulkopuoliseksi koska en vaan osaa päästä tästä ujoudesta eroon, yritän kyllä aina kovasti osallistua keskusteluihin mutta jos porukka on vähänkään isompi, ei onnistu.
Mieheni on minun täydellinen vastakohta, on puhelias ja hirveän sosiaalinen luonne. Toivoisin että se tarttuisi joskus minuunkin.. :D Mutta olen jo alkanut hyväksyä sen tosiasian että ujo olen ja tällainen saan ollakin. Jos se jotakuta häiritsee niin olkoon. Onneksi on kuitenkin muutamia hyviä ystäviä jotka ymmärtää ja hyväksyy minut just tällaisena kuin olen. Tsemppiä sinulle. Meitä on paljon muitakin. :)
Hei ap.Kirjotuksesi oli kuin mun kirjottama.
Olisi kiva kirjotella,voitko laittaa meiliosottees tänne?
Minulla on ihan samanlaisia ongelmia. Toivottavasti voisit kirjoittaa. Olisi mukava jakaa kokemuksia.
[email protected]
tuo oli ihan kuin mun kirjoittama, paitsi että itse olen vielä 17 vuotias. olen myös tosi ujo ja arka ja kynnys puhua ihmisille on siksi kauhean suuri ja stressaan sellaisia tilanteita ihan kamalasti. siksi olenkin suurimman ajan elämästäni yksin. mua pelottaa nyt jo ihan kamalasti että oon tällanen koko loppuelämäni ja haluankin tästä eroon, mutten tiedä mistä saisin sitä itseluottamusta ja rohkeutta... olen myöskin harkinnut vaihto-oppilas vuotta jos siinä jotenkin kasvaisi henkisesti? en tiedä mitä tehdä, en halua olla tällanen yhteiskunnallinen nolla koko loppu elämääni...