Mietin tässä, että kun menetin ystäväni (muuton takia), eikä ole voimia, eikä liiemmin haluakaan lähteä hankkimaan uusia ja kumppaniakaan en saa kun en jaksa panostaa asiaan. Olen sosiaalisesti totaalinen urpo. Useimmiten kauhean etäinen ja vaisu sosiaalisissa tilanteissa, eikä siksi kukaan jaksa kiinnostua ja tutustua lähemmin. Toki viihdyn ihmisten parissa, mutta olen tottunut olemaan aina se passiivinen osapuoli ja mielestäni se onkin mukavampaa. Entisten ystävien kanssa ei haitannut, vaikka olin paljon omissa maailmoissani, sillä he tunsivat minut ja olivat tottuneet siihen vuosien myötä. Uusiin ihmisiin ei näin passiivisena ja sulkeutuneena tosin tutustu. Välillä on parempia päiviä ja saan muodostettua jonkinlaisia tuttavuuksia, mutta siihen se sitten jääkin, kun tulee taas niitä sulkeutuneempia päiviä, joita ei saisi tulla liiaksi, sosiaalista elämää ajatellen.
Eli, jos en nyt koskaan enää saa ystäviä tai kumppania hommattua, niin voinko kummiskin selvitä elämästäni järjissä ja onnellisena? Olisinpa edes itsenäinen, omatoiminen ja fiksu, niin olisi helpompaa tämä yksinäisen suden elämä. Nytkin kärsin yksinäisyydestä, hirveä seurankipeys, mutta kuka haluaa vaisua, passiivista ja sulkeutunutta seuraa?! No ei kukaan.
Haluaisin kuitenkin elää onnellisen elämän niinkuin kuka tahansa. Harmi, että luonne on tällainen. Päinvastaisena ihmisenä elämä olisi paljon helpompaa. Mutta näillä mennään.
Voinko pärjätä elämäni ihan hyvin pelkät sukulaiset ympärilläni? Siis jos ihan totta puhutaan. Kai se on sama ketä ihmisiä on ympärillä, kunhan jotain?
Siltä nyt rupeaa vähän tuntumaan, etten uusia ihmisiä pysyvästi elämääni tällä luonteella saa.
Eli, jos en nyt koskaan enää saa ystäviä tai kumppania hommattua, niin voinko kummiskin selvitä elämästäni järjissä ja onnellisena? Olisinpa edes itsenäinen, omatoiminen ja fiksu, niin olisi helpompaa tämä yksinäisen suden elämä. Nytkin kärsin yksinäisyydestä, hirveä seurankipeys, mutta kuka haluaa vaisua, passiivista ja sulkeutunutta seuraa?! No ei kukaan.
Haluaisin kuitenkin elää onnellisen elämän niinkuin kuka tahansa. Harmi, että luonne on tällainen. Päinvastaisena ihmisenä elämä olisi paljon helpompaa. Mutta näillä mennään.
Voinko pärjätä elämäni ihan hyvin pelkät sukulaiset ympärilläni? Siis jos ihan totta puhutaan. Kai se on sama ketä ihmisiä on ympärillä, kunhan jotain?
Siltä nyt rupeaa vähän tuntumaan, etten uusia ihmisiä pysyvästi elämääni tällä luonteella saa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ilmoittaudu mukaan johonkin harrastusseuraan (näytelmä tms sosiaalinen piiri). Tai esim Nyyti Ry:hyn http://www.nyyti.fi/ . Myös Punaisella Ristillä on vapaa-ehtoistoimintaa tms, missä luoda sosiaalisia kontakteja. Jos sitoudut auttajaksi, on työ itsessään palkitsevaa.
Myös esim harrastusseurat eläinten -koirien, hevosten ym kanssa antavat paljon iloa. Jos ei vaikka omia eläimiä ole, voit vaikka lupautua joidenkin karvakuonojen hoitajaksi.
Myös Marttakerhoon voi liittyä, mihin aina kaivataan nuoria naisjäseniä.
Hyvä aloitus, ei vaan tule kommentoitavaa kun ite mietin aikalailla samanlaisia asioita...
Onhan sukulaisetkin ihmisiä ja voivat olla hyviäkin kavereita.
Minun sukulaiset asuu kaikki kovin kaukana, niinpä niitä näkee harvoin.
Ite en ainakaan pysty olemaan onnellinen yksin :(
Viihdyn muiden ihmisten seurassa ja oon (tai olin) sosiaalinen ihminen ja kaipaan läheisyyden tunnetta. Urheilu on ainut asia mikä saa hetkittäin olon tuntumaan suht normaalilta, mutta luonnollisesti ei voi liikkua 24/7. Sukulaiset on lähinnä enempikin rasittavia. Töistä saa kyllä rahaa, muttei rahasta tuu onnelliseks (olkoon kuinka klisee tahansa).
Nyt vierähtäny sellaset nelisen vuotta aika totaalisen yksin. Kohta edes muista millioin viimeks ollu onnellinen :/