Hei, miulla epäillään jo melkein varmasti olevan tyypin 2 kakssuuntanen.
Näin jälkeenpäin ajatellen olen oireillut jo 13-vuotiaasta lähtien, siis viimeiset 11 vuotta. Olen aina pitänyt masennuskausiani ja sekakausien jatkuvaa vuoristoradalla ylös alas menoa vain osana itseäni, en ole ikinä osannut ajatella, että jotain olisi vikana. Korkeita, lennokkaita kausia en ole edes tajunnut sairautena pitää, koska niiden aikana olen ollut äärimmäisen onnellinen, sopusoinnussa koko maailman kanssa ja täynnä voimaa, energiaa ja mahtavia ideoita.
Parina viime vuonna olen alkanut ajatella, että jotain saattaisi olla vialla, koska nykyisin elämäni on puitteiltaan kunnossa, vanhat ikävyydet on käsitelty ja ylipäästy. Kuitenkin masennuskaudet ovat vain pahentuneet, en olisi voinut nuorena edes kuvitella tekeväni itselleni jotain, vaikka silloin elämä oli oikeasti päin seiniä, mutta nyt se houkuttaa, houkuttaa joskus niin kovasti.
Normaalikauteen päästyäni säikähdin itsekin, mitä olin melkein mennyt tekemään ja hakeuduin parisen kuukautta sitten mielenterveystoimistoon. Ja "tuomio" oli jo ensikäynnillä melko varma bipo. Nyt olen tutustunut sairauteen joka puolella ja kaikki asiat ovat alkaneet saada järkeä. Kaikki mitä olen elämäni aikana tehnyt tai tuntenut. Kaikki jota olen aiemmin pitänyt vain osana itseäni.
On ollut melkeinpä helpottavaa tajuta, että kaikki on ollut sairauden aiheuttamaa. Että en sittenkään ole selkärangaton ja tunnekylmä paskiainen (tai ehkä minä olen, mutta sairauden takia, en luonteeni, jossa mielestäni ei ole normaalijaksoina mitään vikaa).
Nyt haluaisin kuulla, miten te muut bipot olette saaneet elämänne järjestettyä? Oletteko onnellisia? Edes joskus? Oletteko saaneet pahimmat masennukset ja itsetuhoajatukset pois? Onko elämä elämisen arvoista ilman hypon suloista "olen maailman paras ja kaunein ja tehokkain"-kautta?
Tiedän, että niin ei pitäisi ajatella, mutta en haluaisi (vielä ainakaan) luopua korkeista kausistani. Ne ovat kuitenkin olleet elämäni onnellisimpia aikoja, jolloin olen saanut tehtyä valtavasti kaikkea hyvää ja luovaa. Minulla siis säilyy (tähän asti ainkain, tiedä sitten jatkosta, kun masennukset ovat vain pahenneet) jonkin näköinen kontrolli myös hypomaanisena, en ole vielä tehnyt mitään, mitä katuisin todella paljon.
Eniten minua kiinnostaa bipojen käsitys parisuhteesta. Kumppaneiden tarinoita olen täältä lukenutkin ja tajunnut niistäkin paljon itseltä piiloon jääneitä asioita. Pystyttekö siis elämään parisuhteessa? Rakastamaan? Miten pääsette yli ajoittaisista tunteiden häviämisistä, halusta päästä kumppanista eroon? Vihasta ja halveksunnasta? Halusta valloittaa aina uusi ihminen ja jonkin ajan kulutta jatkaa taas eteenpäin?
Minä ihastun nopeasti ja kunnolla, näen meidät astelemassa alttaria melkein samantien. Olen onnellinen, rakastan toista. Sitten, yhtäkkiä, kuin sauvan heilautuksesta, plim, kaikki tunteet ovat kadonneet. Olen tyhjä, kylmä. En voi sietää toista lähellä, vaikka vielä äsken hän oli parasta, mitä minulle on tapahtunut. Tästä asiasta olen kärsinyt ehkä eniten, en ole siis koskaan kunnolla seurustellut ja ennen bipo-epäilyä olen vain joutunut ajattelemaan, että satun vain olemaan maailman paskin ja tunnekylmin kusipää, joka ei ikinä kykene rakastamaan. Mutta nyt olen tajunnut, helpotukseksi, että ehkä se onkin johtunut biposta. Mutta voiko asialle tehdä jotain? Pääsenkö jotenkin yli kylmyydestä? Pystynkö joskus oikeaan, tasaveroiseen parisuhteeseen?
Kiitos jo todella paljon, jos joku jaksaa vastata! Siitä olisi apua! Olen vielä melko hukassa tämän sairauden kanssa ja moni asia ihmetyttää, vaikka moni onkin saanut vastauksenkin. Aloitin mm. juuri tupakoinnin ja energiajuomien juonnin, ilmeisesti alvan hypon innostamana, vaikka en ole koskaan halunnut tupakkaan koskea.. Jokin vain ajaa siihen. Pitäisi varmaan olla nukkumassakin tähän aikaan, mutta ei pysty :)
Näin jälkeenpäin ajatellen olen oireillut jo 13-vuotiaasta lähtien, siis viimeiset 11 vuotta. Olen aina pitänyt masennuskausiani ja sekakausien jatkuvaa vuoristoradalla ylös alas menoa vain osana itseäni, en ole ikinä osannut ajatella, että jotain olisi vikana. Korkeita, lennokkaita kausia en ole edes tajunnut sairautena pitää, koska niiden aikana olen ollut äärimmäisen onnellinen, sopusoinnussa koko maailman kanssa ja täynnä voimaa, energiaa ja mahtavia ideoita.
Parina viime vuonna olen alkanut ajatella, että jotain saattaisi olla vialla, koska nykyisin elämäni on puitteiltaan kunnossa, vanhat ikävyydet on käsitelty ja ylipäästy. Kuitenkin masennuskaudet ovat vain pahentuneet, en olisi voinut nuorena edes kuvitella tekeväni itselleni jotain, vaikka silloin elämä oli oikeasti päin seiniä, mutta nyt se houkuttaa, houkuttaa joskus niin kovasti.
Normaalikauteen päästyäni säikähdin itsekin, mitä olin melkein mennyt tekemään ja hakeuduin parisen kuukautta sitten mielenterveystoimistoon. Ja "tuomio" oli jo ensikäynnillä melko varma bipo. Nyt olen tutustunut sairauteen joka puolella ja kaikki asiat ovat alkaneet saada järkeä. Kaikki mitä olen elämäni aikana tehnyt tai tuntenut. Kaikki jota olen aiemmin pitänyt vain osana itseäni.
On ollut melkeinpä helpottavaa tajuta, että kaikki on ollut sairauden aiheuttamaa. Että en sittenkään ole selkärangaton ja tunnekylmä paskiainen (tai ehkä minä olen, mutta sairauden takia, en luonteeni, jossa mielestäni ei ole normaalijaksoina mitään vikaa).
Nyt haluaisin kuulla, miten te muut bipot olette saaneet elämänne järjestettyä? Oletteko onnellisia? Edes joskus? Oletteko saaneet pahimmat masennukset ja itsetuhoajatukset pois? Onko elämä elämisen arvoista ilman hypon suloista "olen maailman paras ja kaunein ja tehokkain"-kautta?
Tiedän, että niin ei pitäisi ajatella, mutta en haluaisi (vielä ainakaan) luopua korkeista kausistani. Ne ovat kuitenkin olleet elämäni onnellisimpia aikoja, jolloin olen saanut tehtyä valtavasti kaikkea hyvää ja luovaa. Minulla siis säilyy (tähän asti ainkain, tiedä sitten jatkosta, kun masennukset ovat vain pahenneet) jonkin näköinen kontrolli myös hypomaanisena, en ole vielä tehnyt mitään, mitä katuisin todella paljon.
Eniten minua kiinnostaa bipojen käsitys parisuhteesta. Kumppaneiden tarinoita olen täältä lukenutkin ja tajunnut niistäkin paljon itseltä piiloon jääneitä asioita. Pystyttekö siis elämään parisuhteessa? Rakastamaan? Miten pääsette yli ajoittaisista tunteiden häviämisistä, halusta päästä kumppanista eroon? Vihasta ja halveksunnasta? Halusta valloittaa aina uusi ihminen ja jonkin ajan kulutta jatkaa taas eteenpäin?
Minä ihastun nopeasti ja kunnolla, näen meidät astelemassa alttaria melkein samantien. Olen onnellinen, rakastan toista. Sitten, yhtäkkiä, kuin sauvan heilautuksesta, plim, kaikki tunteet ovat kadonneet. Olen tyhjä, kylmä. En voi sietää toista lähellä, vaikka vielä äsken hän oli parasta, mitä minulle on tapahtunut. Tästä asiasta olen kärsinyt ehkä eniten, en ole siis koskaan kunnolla seurustellut ja ennen bipo-epäilyä olen vain joutunut ajattelemaan, että satun vain olemaan maailman paskin ja tunnekylmin kusipää, joka ei ikinä kykene rakastamaan. Mutta nyt olen tajunnut, helpotukseksi, että ehkä se onkin johtunut biposta. Mutta voiko asialle tehdä jotain? Pääsenkö jotenkin yli kylmyydestä? Pystynkö joskus oikeaan, tasaveroiseen parisuhteeseen?
Kiitos jo todella paljon, jos joku jaksaa vastata! Siitä olisi apua! Olen vielä melko hukassa tämän sairauden kanssa ja moni asia ihmetyttää, vaikka moni onkin saanut vastauksenkin. Aloitin mm. juuri tupakoinnin ja energiajuomien juonnin, ilmeisesti alvan hypon innostamana, vaikka en ole koskaan halunnut tupakkaan koskea.. Jokin vain ajaa siihen. Pitäisi varmaan olla nukkumassakin tähän aikaan, mutta ei pysty :)
Vastaukset 7
Vanhimmat
Hyvä että olet saanut apua, ja pystyt itse tajuamaan tilasi, ja sulla on vahva halu "parantua". Se on jo erittäin hyvä lähtötaso.
En oikein osaa itse muuta sanoa (mulla ei oikeastaan ole kuin kokemusta bipon läheisenä) kuin että paljon voimia sille tielle mille olet lähtenyt. Varmastikaan se ei tule olemaan helppo, ei muutos koskaan ole. Mutta uskon että sulla on siihen hyvät mahdollisuudet!
Olen bipo nainen ja ollut naimisissa 30 vuotta. Mieheni, joka on terve, on avioliitossamme ryppyillyt enemmän, mitä minä. Näin ollen en näkisi mitään syytä, mksi sinä ett voisi onnistua parisuhteessasi. Kyse on omasta päätöksestä, mikä elämässä on tärkeintä.
Hypomaanisena koen olotilani hyväksi, suorastaan erinomaiseksi, enkä aiemmin epäillyt tilaani sairaudeksi, kuten ett sinäkään. Hyvään itsetuntooni kuuluu mm rehellisyys, enkä antaisi itselleni anteeksi epärehellisyyttä, mistä bipoja yleisesti moititaan. Aika paljon itsekontrollin keinoin voi vaikuttaa siihen, miltä tulevaisuus näyttää. Kun nyt olet selväjärkinen; on hyvä määritellä tärkeät ja ensisijaiset asiat, mistä pitää kiinni, kuten - parisuhde, työ, opiskelu ja toimeentulo.
Lääkitys auttaa. Se vie hypomanian ihanat hetket, mutta toisaalta myös ne hetket syvässä rotkossa, jossa kuolema vaanii pilleripurkkien takana. Aitoa syvää iloa en muista kokeneeni varmaan vuosiin.
Yritän olla kunnolla, rakastaa miestä ja luovia oman oloni kanssa. Välillä haaveilen häistä, välillä ihmettelen, miksi seurustelen miehen kanssa, josta en sillä hetkellä välitä. Kuluttavaa.
Seurustelukumppanini tietää sairaudestani. Mutta kun minulle tulee huono päivä, ei hän ymmärrä. Joka kerran ottaa henkilökohtaisesti asiat, vaikka pitäisi tietää, että antaa asioiden mennä omalla painollaan. Ehkä ottaa syliin rauhoittumaan, sekin auttaisi. Ei mykkäkoulu.
Niin kauan kun ei ole psykoosissa, on jonkinlainen käsitys omasta olosta ja mahdollisuus vaikuttaa käyttäytymiseen. Keskustele, käy bipoille suunnatut kurssit, jos niitä teilläpäin järjestetään. Lue vaikka näitä juttuja täällä. Itse olen saanut paljon tietoa sairaudestani muiden kokemusten kautta. Ahaa-oivalluksia... noin olen itsekin käyttäytynyt, mutta en ole tajunnut sen olevan bipoille tyypillistä. Tieto lisää omaa kontrollia. Bipo on sairas, ei tyhmä. Kontrollin puutetta on niin helppo selittää sairaudella, kun itse ei viitsi yrittää (ei silti, joskus menee siitä huolimatta yli).
Kaksisuuntainen eli bipolaarinen mielialahäiriö on lääketehtaiden keksimä hieno "sairaus", jotta voisivat myydä meille myrkkyjänsä. Nämä eivät auta yhtään vaan pahentavat vain tilannetta. Ei ihmistä; kehoa eikä psyykettä ole luotu kemiallisia myrkkyjä varten. Kaikki on vain rahastamista. Ottakaa ihmeessä asioista selvää!!
Opi tuntemaan itsesi ja psyykesi. Kasva henkisesti ota vastuu elämästäsi äläkä anna muiden sanoa mikä sinua vaivaa. Youtubessa katso John Virapen
Sekä kotisivut http://www.medicinecult.com/index.html Hän kertoo lääketehtaiden huijauksesta. Hän oli itse 35 vuotta bisneksessä, mutta hyppäsi siitä pois kertoakseen ihmisille, mistä oikeasti on kysymys ja kuinka lääkefirmat vain yrittävät maksimoida voittonsa. Hienot nimet "sairauksille" on vain heidän ahneutensa luoda lisää lääkkeitä, joita voivat myydä herkkäuskoisille ihmisille.
Muista sinua ei vaivaa mikään oikeasti!! Olet vain matkalla parempaan itseesi. Älä anna lääkäreiden ja lääketehtaiden sanella sinulle elämisesi ehtoja. Käytä lääkeyrttejä. Ihminen on henkinen ja psykofyysinen kokonaisuus, josta nykylääketiede ei tiedä vielä mitään.
Hei, ja kiitos todella paljon viesteistä. On ollut ihana lukea, että "normaalit" ja pitkät parisuhteet ovat mahdollisia myös meillä. Olen lukenutkin täällä paljon eri keskusteluja ja niistä on todella ollut apua, juuri näitä ahaa-elämyksiä. En ole aikaisemmin edes tajunnut, että jotkut asiat johtuvat sairaudesta, olen vain ajatellut, että olen heikkoluonteinen ja ihmissuhteisiin kykenemätön.
Ja juusia, onkohan pikkasen provo? Tai jokainenhan saa uskoa mihin haluaa, mutta eiköhän tämäkin sairaus ole jo aika monella osa-alueella (psykiatria, geenitutkimus yms..) todettu ihan olemassaolevaksi taudiksi. Tosin eihän ennen muinoin tällaista sairautta tunnettu, että siinä mielessä sitä voi pitää nykyihmisten "keksintönä", mutta eihän ennen tunnettu syöpiä tai muitakaan. Mutta eiköhän lääkkeet ole aika oleellinen osa bipon, varsinkin 1 tyypin, saamista kykeneväksi normaali-elämään. Maniat ja depressiot eivät hoidu millään määrällä itsetutkimusta ja terapiaa, se on nähty aika monen ihmisen kohdalla..
Totta. Oma läheiseni sairastui n. vuosi sitten. Sai onneksi nopeasti diagnoosin , jonka saaminen voi kestää pahimmillaan vuosia...
Lääkitys on hänellä hyvin voinnin runko. Nyt kun se on oikea ja annostus on sopiva. Poissa ovat tuskaiset sekamuotoiset jaksot, vahdikkaat maniat ja useisiin suicidi yrityksiin johtaneet depressiot.
Lääkitys yksin ei tosin riitä. Tarvitaan myös omaa prosessointia sairauden kanssa elämisestä ja terapia on tähän monille tuen antanut keino. Sen avulla sairastunut saa varmuutta selviytymisestään sekä löytää omia oireiden tunnistamis ja nihin vaikuttamis keinoja.
Kaikki lähtee hyväksymisestä ja avun vastaanottamisesta:)
Sain juuri äskettäin bipo -diagnoosin sairastettuani sitä reilut 20 vuotta eli se ei oo ollut mulle mikään helppotie. Toiset saa diagnoosin kuin liukuhihnalta (vaikka eivät olisikaan bipoja!) mutta en ainakaan minä. Koko mun elämäni on ollut ihan tyypillistä bipoelämää mutta kukaan ei vaan kuunnellut mua. Paras oli viimeisin erikoissairaanhoidon psykiatri joka sanoi masennuksen olevan minun luonteessani enkä koskaan kuulemma muutu ja kehotti vain menemään kotiin. Ei tarvitse enää avata tämän lafkan ovea. (!!!!!)
Jaahas, no siinä meni kolme vuotta elämästäni kun välillä kotonani masentuneena laahustin ja vauhtiaikoinani touhusin talouteni ihan sekaisin ja touhusin mitä touhusin... Ylämäki alamäki ylämäki alamäki... tralalllaaaaa... Ylämäki alamäki ylämäki alamäki... tralalllaaaaa...
No, nyt tiedän mistä tässä kaikesta oli kyse niin olen niin onnellinen vaikkakin diagnoosi on mitä ahdistavin! Ei parantumista mutta kuitenkin, valoa kenties? Tietynlainen rauha tuli sieluuni kun ymmärrän lopulta mistä tästä kaikesta olikaan kyse.
Niin, kysyit bipojen pitkistä parisuhteista ja tässä suoralainaus toisesta kirjoituksestani juuri tästä parisuhdeasiasta:
"Kuullostaa ihan just minun käyttäytymiseltäni eli hypomania vaiheessa minä haluan erota miehestäni ja HETI! Heti, heti ja heti tai tapan itseni. Se raivon ja vihan tunne on käsinkosketeltava ja hyvin pelottavaa. Vihaan ja halveksin häntä ja toivon häneen kuolemaansa huutaen sen hänelle kovaan ääneen. Itse en voi vaikuttaa omaan käyttäytymiseeni millään lailla vaikka yrittäisin kuinka. Sit kun se raivari on ohi, olo on ihan tyhjä ja mä häpeän ja kadun todella mitä tuli huudettua hänelle päin kasvoja. Yritän halia ja sovitella ja usein tilanne on ohi yhtä nopeasti kuin alkoikin. Miten ihmeessä puolisoni on jaksanut minua jo kaksikymmentä vuotta???!!!"
Silti ollaan edelleen yhdessä ja nyt, vasta nyt diagnoosin saatuani ja ymmärrettyäni miksi olen tällainen, voin vain yhä ihmetellä ja sanoa että rakkaus on kantava voima, kaiken se kestää ja kaiken se antaa anteeksi.
Itse en ehkä olisi jaksanut...