Olen 2-kuukautisen tytön äiti ja mua mietityttää mun oma syöminen. Tuntuu, ettei ehdi päivällä syömään juuri mitään, kun vauva herää just kun istut pöytään tai vaatii muuten huomiota. Miten mahtaa vaikuttaa maidontuloon, jos ei ehdi edes aamupalaa syödä ennen kun myöhään iltapäivällä?
Sit illalla tuleekin vedettyä vaikka mitä, kun lapsi on nukahtanu yöunilleen. Jotenkin siitä omasta iltahetkestä on tullu mulle tosi tärkeä. Luen lehtiä ja syön, sekä normaaliaterian että suklaata päälle, ja sitä suklaata menee ihan liikaa... joka ilta sen 100-200 g. Eipä siinä muuten mitään, kun kilotkaan ei imettäessä kerry. Mutta mahtaako olla haittaa vauvalle, jos äidin päivittäisistä syömisistä puolet on suklaata?
Sit illalla tuleekin vedettyä vaikka mitä, kun lapsi on nukahtanu yöunilleen. Jotenkin siitä omasta iltahetkestä on tullu mulle tosi tärkeä. Luen lehtiä ja syön, sekä normaaliaterian että suklaata päälle, ja sitä suklaata menee ihan liikaa... joka ilta sen 100-200 g. Eipä siinä muuten mitään, kun kilotkaan ei imettäessä kerry. Mutta mahtaako olla haittaa vauvalle, jos äidin päivittäisistä syömisistä puolet on suklaata?
Vastaukset 27
Vanhimmat
sitten ymmärrä millään ettei joku ehdi syömään,ei kai voileivän tai vastaavan tekemiseen ja syömiseen mene kauan aikaa.Itse olen kuin perseeseen ammuttu karhu nälkäisenä joten kyllä pidän huolen että syödä ehdin:)
Minäkään en nyt oikein niele tuota selitystä, ettei ehtisi syömään. Jos olisi töissä ja siellä kova tahti, niin sitten se voi olla mahdollista, mutta kyllä nyt kotona vauvan kanssa ehtii. Kai se vauva nukkuu edes hetken aamupäivälläkin? Ja jos ei nukukaan, niin eikö vauvan läsnäollessa pysty käyttämään muutaman minuutin syömiseen?
Eihän se nyt vauvalle se terveellisin asia ole, että sinä syöt lähinnä suklaata ja senkin ilmeisesti kerralla illalla. Tosiasia kuitenkin on, että vaikka ne kilot eivät kerry nyt imetyksen aikana (jokin raja on muuten imetyksen laihduttavalla vaikutuksellakin), niin jossain vaiheessa ne alkavat kertyä, eikä tuollaisia ruokatapoja ole helppo korjata jatkossa. Ei sitä aikaa sen paremmin ilmaannut tulevaisuudessa syömiseen, päin vastoin. Vauvan kasvaessa hänen nukkumisensa vain vähenee.
Sinulla tuntuu olevan nyt aikataulu-ongelmia. Tai lähinnä järjestely-ongelma.
Ehdit ihan varmasti syömään. Laita vauva kantoliinaan syliisi, niin kädet jää vapaiksi tekemään itsellesi voileipää tms.
Vauvasi on vielä pieni ja taitaa olla esikoisesi...? Et ole ehtinyt tottumaan elämääsi äitinä ja sen soputumiseen saattaakin mennä aikaa. Pian huomaat, että vauvan kanssa voi tehdä lähes mitä vaan, vaikka vauva ei nukkuisikaan.
Ja suklaata voit syödä, kunhan ryhdyt nyt harjoittelemaan syömistä ja ruuan tekoa vauvankin läsnäollessa.
Meillä oli sama ongelma tuossa vaiheessa. Vauva oli valveilla ollessaan täysin kanneltava, muuten itki. Silti ei ollut koliikista kyse. Itkun kuunteleminen oli raskasta, sitä riitti muutenkin koska pakollisia kotitöitä, puheluita ym. oli myös ja silloin vauva oli pakko laskea jonnekin itkunkin uhalla. Niin sitä tinki sitten omista syömisistä ja juomisista.
Kantoliinoja tai rintareppua en pystynyt käyttämään selkävaivojen vuoksi. Olkapäällä vauvan kanniskelu ei aiheuttanut niin paljon alaselkävaivoja, mutta teki mahdottomaksi kaksikätisen työskentelyn. Vauva nukkui 2kk iässä kolme kertaa 30-45minpäiväunet, jotka meni usein omaan lepoon ja/tai siihen että hysteerisen oravan nopeudella juoksin täyttämään pyykinpesukoneen, latasin kahvinkeittimen, tein voileipiä jääkaappiin ym.eli valmistauduin taas uuteen kantelu- ja imetysmaratoniin.
Suklaa ei ole mikään terveellinen vaihtoehto, kuten tiedätkin, mutta ymmärrän hyvin sen itsensä hemmotteluntarpeen, mikä tulee kun saa hetken omaa aikaa. Mullakin jäi pitkäksi aikaa tavaksi "juosta" keittämään kahvit ja ottaa jotain "hyvää" kun sain vauvan nukkumaan päiväunille tai yöunille. Ikäänkuin palkinto siitä että on taas jaksanut.
Mutta koita saada laivan kääntymään, se on itsesi ja vauvan parhaaksi. Oman elimistön hivenaine- ym. varastot kuluu imettäessä ja jos syöt yksipuolisesti, nahistut ennen pitkää. Suklaa antaa energiaa ja rasvaa imettää, mutta sekin on kaksiteräinen miekka sitten, kun vauvan kiinteät ruuat tulee mukaan kuvaan. Itselleni tuli 5-6kiloa painoa todella salakavalasti siinä vaiheessa kun imetystä vähentelin, oli jäänyt herkuttelut päälle ja myös tapa syödä sitä kunnon ruokaa liikaa.
No joo, varmaan ehtisin syömään, mutta kun en malta... Esikoinen tosiaan kyseessä ja ehkä sitä liiankin herkästi juoksee lohduttamaan. Toisaalta se syöminen ei hirveesti houkuttele, kun vauva huutaa vieressä. Leivät tms. saa kyllä tehtyä ja kahvin keitettyä, mutta siihen ne usein jää jäähtymään ja leivät puoliksi syömättä. Mulla myös noita selkävaivoja, joten kantoliinat ja -reput pitää unohtaa. Vauva suostuu nukkumaan päikkärit ainoastaan vaunulenkillä, muusta ei toivoa, joten silloin en ymmärrettävästi voi syödä. Mies tekee hurjasti ylitöitä tällä hetkelllä, on viikonloputkin töissä, joten hänenkään hoiviin en lasta voi aamuisin nyt työntää. Mutta, ehkä tämä tästä ajan myötä...
Kyllä ajan myötä helpottaa nuo nukkumiset. Ja alkaa lapsi viihtyä itsekseenkin, meillä helpotti 3-4kk iässä kun pysyi jo lelut käsissä ja näköaistikin oli kohentunut eli kiinnosti jo mobilet ym. ja äidinkin näki vaikkei ihan vieressä aina ollutkaan. Muistan niin hyvin ensimmäisen aamukahvin, jonka sain juoda rauhassa - vauva oli viihtynyt 10 minuuttia sängyssään mobilea katsellen (oli silloin 3kk). Juhla!
Meillä ainakin näki ihan selvästi sen kehityksen kuinka vauva alkoi kasvaessaan yhdistää nukkumisen makuuasentoon, eikä niinkään liikkeeseen, kuten alussa. Jälkimmäinenhän on pienelle vauvalle se luonnollisin tapa nukkua; kohdussa äidin liikkeiden mukana lilluessa meillä ainakin on nukuttu tai oltu rauhaisesti aloillaan, sitten kun äiti pysähtyy, aletaan jytäämään.
Ja näin meillä nukahdettiin sitten olkapäälle tai samoin liikkuviin vaunuihin. Ärsytti kun anoppi jaksoi aina kommentoida kuinka on OPETETTU lapsi nukahtamaan liikkuviin vaunuihin, hän kyllä opetti lapsensa nukkumaan paikallaan olevissa vaunuissa, eikä tarvinut työnnellä pitkin maita ja mantuja. No joo, lapsen on vaan erilaisia ja toisaalta, minkäs tekee jos itsekin kaipaa päivittäin mökistä pihalle kävelemään - eikös aika luonnollinen aika sille ole lapsen päikkärit.
Toivottavasti helpottaa.
Mä itse muistan tuon kanssa hyvin. En syö vieläkään säännöllisesti vaikka lapsi on jo reilusti vuoden ikäinen. Mä nautin syömisestä, siksi en viitsi kiusata itseäni sillä, että saan ruuan lautaselle ja sitten se jää kesken, siksi odotan hetkiä kunnes saan syödä rauhassa. Ja nyt kun lapsi on taidoiltaan jo parempi, niin syömme tietenkin paljon yhdessä hän omaa ruokaansa ja minä vieressä omaani. aamupuuroa mm. lapsi ei suostu kuitenkaan syömään itse, joten minä syön aamupalan vasta lounas aikaan.
Mä olen kuullut kanssa päivittelyä siitä, että miten muka on, että en saa mitään tehtyä kun lapsi on hereillä. Nyt kun vauva aika on ohi saan taas päivittäin kuulla päivittelyjä siitä kuinka kerkeevä ja eloisa lapsi on. Ja minusta taas tuntuu, että nyt on helpottanut, lapsi on rauhoittunut siitä mitä oli ensimmäinen vuosi, nyt mä pystyn siis todellakin jopa syömään kun lapsi syö (ei kiipeä enää koko ajan pöydälle tai tee muuta yhtä kehittävää) ja jopa pyykit voin levittää kuivumaan, eli kääntää selkäni lapselle jopa minuutiksi kerrallaan.
Eli siis muista minussa oli jotain vikaa kun en kyennyt mihinkään muuhun kuin vauvan paapomiseen. Nyt kun minusta lapsi taas on rauhoittunut, niin nyt muista lapsessa on vikaa kun se on liian eloisa... Vauvanahan lapsi ei mitenkään voinut olla vaativa, vaan äiti on liian epäpätevä pitämään vähään tyytyväistä vauvaa tyytyväisenä...
Toista lasta en himoitse kokemusteni pohjalta, mutta toisaalta se olisi mielenkiintoista tehdä vain siksi, että näkisi, että ensimmäinen vuosi vauvan kanssa voisi olla nautittavakin.. Tai mistä minä tiedän, ehkä se on kaikilla samanlaista, mutta siellä on vain pätevämmät äidit ja siksi en uskaltaisi sitä toista tehdäkään... Toisaalta mietin, että nyt olen nähnyt senkin ihmeen, että samanikäinen lapsi voisi istua hiljaa paikoillaan äitinsä sylissä koko päiväkodin kevätjuhlan ajan, ilman, että he juoksentelevat lapsen perässä esiintymsilavoja ja käytäviä pitkin isän ja äidin voimin, niin olen vakuuttunut siitä, että kyllä, lapsissa voi olla eroa, toisa ei vain voi jättää hetkeksikään turvallisesti tekemään yhtään mitään itsekseen. Siinä ne kaikki muut meidän muskari ryhmäläiset napottivat paikoillaan katsomassa hiljaa esityksiä ja me kimpoiltiin ja kiljuttiin pitkin ja poikin...
Syö suklaata. Tarvitset ehdottomasti jotain nautintoainetta, jos tilanteesi on lainkaan samankaltainen. Koeta nyt kuitenkin pitää se suklaa vain lisäherkkuna, mielihyväntuojana, älä missään nimessä korvaa sillä aterioita, vaan syö haukku sitä puoliksi syötyä leipää aina kun kerkeät. Ja mä tein myös näin: Kuorin aamulla ennenkuin lapsi oli herännyt viisi porkkanaa ja kaksi omenaa valmiiksi ja paloittelin ne. Aina ohikulkiessani otin siitä napsoteltavaa. Tällä sain pysymään omantunnon kurissa, joka koko ajan nalkutti "puoli kiloa kasviksia päivässä" ja söin sitten iltaisin kuin pieni sika kaikkea epäterveellistä...
kyllä oikeesti ole noin vaikeeta ettei syömään ehdi,ihan oikeesti.Laske vauva sitteriin,tee voileipä,ota vauva kainaloon ja syö leipäs vauva sylissä.
Tuo edellyttää paria asiaa:
1) Lapsen on viihdyttävä sitterissä
2) Ja/tai vauvan viihtymnättömyys siterissä ei häiristse pätkääkään, vaan voit nauttia ruuanvalmsituksesta ja syömisestä korvia huumaavassa metelissä.
Meillä ei toteutunut kumpikaan, vaan tykkään syödä rauhassa ja lasta en edes kokeillut sitteriin, jossa ei viihtynyt pätkääkään, vaan annoin huutaa lattialla tehdessäni leipiä ja huutaa sylissäni tai kantorepussa syödessäni leipiä.
Iltasyömisestä sitten jo nautinkin, koska lapsi nukkui, siksi syömiset jäivät iltoihin, koska tykkään nauttia syömisestä.
Kysehän iltasyöpöttelyssä ei ole siitä, etteikö päivälläkin pystyisi (korviin ja hermoihin se vain koskee, ruokaa ei kuitenkaan tungeta korviin eikä hermoon), vaan kyse on siitä, että illalla siitä pääsee myös nauttimaan ja kun päivällä ei ole nauttinut ravintoa, illalla tekee mieli kaikkea epäterveellistä, nopeasti energiaa antavaa..
Kummasti sitä ei muka ehdi syömään ekan lapsen kanssa, mulla oli olevinaan samanlaista ekan lapsen kanssa, ei muka ehtinyt syödä/siivota/kokata ja söin just jotain suklaata...koska lastahan ei voinut jättää siksi aikaa vaikka sitteriin tai lattialle kun itse syö:-). Nyt lapsia on kaksi 1,5 vuoden ikäerolla ja olen AINA ehtinyt hyvin syödä, siivota, ulkoilla ja tehdä ruoat 2 krt päivässäkin ja hoidettavana siis vauva ja taapero! Eli vaaditko vähän liikaa itseltäsi, ei vauvaa tarvitse koko ajan viihdyttää, kun siis syöt, siivoat tai kokkaat, laitat vauvan sitteriin, lattialle viereen viltin päälle lelujen kera, syöttötuoliin jos valjaat tai jos ei muu auta, niin rintareppuun tai kantoliinaan ja hyvin ehdit!
Entä jos on lapsi jota tarvii ihan koko ajan hereillä ollessa viihdyttää? Sittenkö pitää kuunnella vain huutoa?
kyse on pitkälti myös tottumuksesta jos tosiaan pitää koko ajan viihdyttää jos ei ole nälkä, kipu tms. Minusta jos lapsen itku ei ole hätäitkua (nälkä tai kipu tms. akuutti), niin totta kai äiti voi syödä ja ei se lapsi mene rikki jos sen aikaa huutaa, että äiti syö!
Varmasti ensimmäisen lapsen kohdalla on kyse juuri tottumuksesta.
Meillä on kuitenkin aivan pinestä saakka ollut on/off lapsi, eli mitään välitila itkuja ei tunneta, vaan itku on aina hätäistä, täydellä teholla tulevaa. Kuten kaikki muukin lapsen elämässä, jos hän liikkuu hän liikkuu täydellä mitä lähtee tai jos hän nukkuu, hän nukkuu sikeästi ja kun nukkuminen loppuu, hän on hereillä täydellä, eli liikkuu minkä vauhtia löytää, kun hän on hiljaa hän on hiljaa ja kun hän juttelee se kuuluu kauas., kun hän on tyytyväinen se näkyy ja kuuluu pitkälle, kun hän on tyytymätön se kuuluu varmasti kauemmaksikin. Mitään välitiloja, että hän vain olisi neutraalisti, vaikka vain pikkuisen touhuillen jotain vaaratonta itsekseen ei ole vielä neljääntoista kuukauteen ollut. Kuusi kuukautisesta noussut ylöspäin, eli kiipeilee ihan koko ajan.
Lapsen (oman) itku on yksi maailman suurimmsita stressihormonin nostajista. Kaikki ihmiset eivät vain ole hyviä sietämään stressiä, vaan haluavat kokea arkisissa askareissaan muunlaisia tunteita.
Yks konsti. Jos vauva kaipaa seuraa aina hereillä ollessaan etkä pysty/halua koko aikaa kanniskella. Laita vauva sitteriin ja keikuta sitteriä (jos on keinuvaa mallia) jalalla sen aikaa kun syöt itse. Tai tuupi vaunuja (jos voit tuoda sisälle) edestakaisn sen aikaa, kun syöt
Sitä paitsi ei se vauva siihen rikki mene vaikka hetken huutaisi. Onhan se korvia ja sydantä raastavaa kuunnella, mutta ei voileivän syönti vie kuin hetken.
Vauvaa voi nukuttaa sisälläkin vaunuissa. Ei aina tarvi lähteä lenkille, jos ei itse jaksa.
Jooh, se on KUMMALLISTA miksei joku voi käsittää miksei ehdi syödä =)
Se on helppo viisastella siellä. Itselläni on 4 lasta joista ensimmäinen on ollut kaikista vaativin, varmasti myös siksi että on ollut esikoinen, mutta kyllä itkeä tirautti tunnin jos toisenkin päivän aikana. Tai sanotaanko että kuukauden jos toisenkin vuoden aikana!
Ei kannata välittää noista pätevistä ja kätevistä äideistä -- > heillä vain ei ole koke,usta samanlaisesta tilanteesta ja sitä on nyt helppoa päteä!
Itse laihduin luurangonlaihaksi esikoisen ensimmäisen vuoden aikana. Tyttö huusi ja huusi kuin syötävä ja itse keskityin täysin siihen että pidän tytön asiat kunnossa ja itseni rauhallisena. Kun sain väsymykseltäni pienenkin hetken nukkua niin nukuin. Välillä kävi niin että kun pieni tyttöni jaksoi jokellella edes hetken ja olla aloillaan tyytyväisenä, en malttanut tehdä muuta kuin a) joko katselöla pientä ihmettä joka tekee muutakin kuin itkee tai b) toivoin että voisin nukahtaa edes 5 minuutiksi jotta jaksaisin paremmin.
Ei tällaisia juttuja voi tietää kukaan muu kuih äiti jonka lapsi kärsii koliikista, kovista vatsavaivoista tms. Meidän tytöllä todettiin sekä koliikki, että kehittymätön suoli. Aika auttanut.
Syö kun kerkiät, syö kun on mahdollisuus. En oikeastaan muuta osaa sanoa kuin että ymmärrän alkuperäisen kirjoittajan tuskan ja huolen ja sympatiseeraan häntä.
edelleen etten ymmärrä ettei ehdi syödä tai sinun tapauksessa ota vaan sitä hetkeä ja syö.Ei kai nyt lapsenkaan etu ole että äiti laihtuu luurangon laihaksi!!Joku järki nyt peliin! Ei tässä kukaan nyt hyvä ihme ole pätemässä jos ottaa niinkin normaaliin asiaan aikaa kuin syömiseen.Itse ainakin söin hyvin jo senkin takia että maito riittää.Ja kai nyt aika monella on mies kuvioissa mikä voi illalla auttaa ja vaikka tehdä jääkaapiin täyteen helppoa naposteltavaa.Jos taas mies painaa vaan pitkää päivää niin en kyllä ymmärrä sitäkään kuviota että juuri kun eniten apua kaivataan niin toinen tekee ylitöitä,luulisi miehenkin haluavan oman lapsen kanssa haluavan olla ja auttaa omaa puolisoa.
Olisikohan niin että syy ei niinkään ole siinä ehtiikö syömään, kyllähän lapsen voi siksi hetkeksi laittaa lattialle, vaunuihin, sitteriin itkemään, voi tehdä mieskin naposteltavaa jääkaappiin illalla jne...
Vaan kyse on itse tilanteesta ja siitä miten sen äitinä ottaa: jos lapsi itkee paljon eikä viihdy itsekseen juuri lainkaan ensi kuukausina, se tekee - ainakin oman kokemuksen mukaan - oman olon todella hankalaksi. Väsymyksen lisäksi on stressi siitä mikä lasta vaivaa, voisiko tehdä jotain vielä paremmin/toisin, ja väsymys myös itkuun jne. Ja jos on näistä asioista koko ajan ylikierroksilla, kyllä se varmasti heijastuu omiin syömisiin ja nukkumisiin.
Esikoisen kohdalla pitää myös käydä läpi se hyväksymisen prosessi että oma aika ja siten esim. aika syödä rauhassa silloin kun itseä huvittaa, on mennyt joiksikin vuosiksi. Osa äideistä varmasti on tämän kanssa sinut nopeammin kuin toiset. Ja jos lapsi on sitä mallia että viihtyy vähän itsekseen hereillä ollessaan ja nukkuu vähän päivisin, sitä omaa aikaa on vielä vähemmän. Itkua ja kantelua enemmän.
Niinä päivinä kun meilläkin nukuttiin poikkeuksellisesti kahden tunnin päiväunet, olin heti paremmassa latingissa kestämään itkua ja vauvan kantelemista. Jos meilläkin olisi nukuttu yhdet pidemmät päikkärit joka päivä, olisi alkukuukaudet olleet ihan toista. Vaikka sitten olisikin ollut paljon itkua. Mutta sillä mennään mitä on, toivottavasti seuraava lapsi on helpompi tässä suhteessa.
Niin, miestä on helppo huutaa apuun, mutta mikä kunkin perheen tilanne on, vaikea tietää. On miehiä, jotka eivät vaan auta vauvanhoidossa. Jotkut vanhemman sukupolven naiset jopa pitävät ihan luonnollisena että tuore isä tekee paljon töitä ja sillä tavalla osoittaa huolehtivansa perheestään. Nykypäivänä tietenkin toivotaan enemmän osallistumista vauvan hoitoon kuin isoa palkkapussia, mutta voihan se olla että jotkut miehet vieläkin kokevat hoitavansa isyyttä parhaiten niin että huolehtii taloudesta, naisen huolehtiessa kodista. Asenteet muuttuu hitaasti.
Osa miehistä pakenee töihin, omakin mies on sanonut että joskus on helpompaa vaan tehdä töitä, kuin kuunnella lapsen itkua tietämättä miten voisi tilannetta helpottaa. Varmasti kohtuutonta jonkun mielestä puolisoa kohtaan, mutta inhimillistä. On itsellänikin ollut päiviä joiden jälkeen olen todennut että nyt kun pääsisi töihin viikoksi lepäämään.
Elämä ns. perustyytyväisen vauvan kanssa on sujuvampaa eikä siinä joudu kahlaamaan läpi niin pohjamutia myöten kuin sellaisen vauvan kanssa joka itkee paljon, nukkuu vähän jne. Toisaalta joku vaan osaa ottaa asiat lunkimmin, ei stressaa niin paljon itkevää vauvaa ja silloinkin on vielä helpompaa järjestää elo uuden perheenjäsenen kanssa. Mutta sitten on niitä jotka käyvät läpi hankalamman tien syystä tai toisesta ja sekin on ymmärrettävää. Onnbeksi näiltä palstoilta saa ihmettelyn lisäksi myös vertaistukea, se helpottaa usein eniten. "Tää on vain elämää, ei sen enempää." :)
Ihana lukea, että on ihmsiä jotka myös ymmärtävät. Ihmeellistä, että se vaatii omakohtaisen kokemuksen.
Minulla ei ole kokemusta esimerkiksi seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi joutumisesta, mutta silti uskon, että ymmärtäisin ihmisiä jotka ovat joutuneet, enkä alkaisi kyseenalaistamaan tai syyllistämään heitä omista kokemuksistaan.
Kolme ensimmäsitä kuukautta meilläkin neuvolan diagnoosina kulki koliikkivaivat, sen jälkeen saman menon jatkuttua diagnoosi on vaihtunut voimakkaaseen termperamenttiin. Olen vaatinut vauva-ajan tuntuessa kohtuuttoman raskaalta monesti masennustestausta ja niitä olen saanut suoritellakin, mitään masennus oireistoa ei ole, tuntemukseni on vain kuitattu tuolla temperamentilla ja kehoitettu hakemaan apua tarvittaessa, jos ei läheisiltä saa, niin kunnalta. Tyhmä kun olen niin hoidossa lasta on pidetty, mutta en ole käyttänyt niitä aikoja nukkumiseen ja nyt kostautuu, etten ole puoleentoista vuoteen nukkunut viittä tuntia putkeen, viime yönä sain paniikkikohtauksen. Nukkumsijärjestelyt on nyt jos sovittu miehen ja vanhempieni kanssa, jottei mies joka on yhtä väsynyt, koe samaa romahdusta, eikä minullekaan tulisi uudestaan. Onneksi omaan ammatillisen taustan, jolla tiedän itsekin, että paniikkikohtausten uusiutuessa pitää hakea apua.
Lasta hoitaa siis vanhempani tarvittaessa, mutta koska heillä ei ole sydäntä huudattaa lasta, niin heille lapsen hoidossa olo on todella rankkaa, koska he täyttävät lapsen vaatimuksia 24/7 60/60. Eli siis kyllä kotona ollessa lapsi itkee, en pelkää lapsen itkua. Minulla on miljoonia pikkuasioita jotka on vain välttämätön tehdä, mm. tiskipöytää pitää välillä tyhjentää, siivota koiran oksennnuksia, kastella kukkia, laittaa pyykkiä, kirjoittaa asiakirjoja jne ja lapsi saa ihan rauhassa huutaa niinä aikoina. Oma syömiseni ei kuitenkaan kuulu niihin asioihin joita katson välttämättömiksi, eli jos lapsi vaatii huomioni kun minun pitäisi syödä, lapsi sen saa, syön sitten kun lapsi ei vaadi huomiotani, jos sellainen hetki tulee. Lapsi itkee vuorokaudesta päivällä ehkä sellaiset parituntia tahtoitkua, eli kyse ei ole siitä, ettenkö antaisi lapsen itkeä ja tekisi niitä välttämättömiä asioitani. Koska en halua elämäni olevan pelkkää lasta, tarvitsen henkireiäksi luottamustehtäviä ja niistä kertyy paljon asioita joita vain pitää hoitaa, kiukutti lasta tai ei. Mies sanoo, että luovu niistä tehtävistä kun noin tiukille ottaa jaksamisessa, mutta ne ovat minulle henkireikä, missään nimessä en luovu, sitten vasta apaatinen olisin jos elämässä ei olisi muuta kuin tuo vaativa lapsi... Öisin lapsi itkee vaihtelevasti, viime yönä sellaiset neljä tuntia ja kyseessä on pelkkä tahtoitku. Kun lapsi herää, niin sitten pitäisi päästä liikkeelle, ei hereillä olla paikoillaan hänen mielestään. Otan lapsen viereemme, jotta aloillaan pitäminen onnistuu, mutta kun tällä ei ole tapana helpolla luovuttaa, kyllä se aina lopulta joskus uudelleen nukahtaa, etukäteen jo ajatuksena ahdistaa, kun tietää, että se joskus on yleensä useampien tuinten päässä..
Lapselle periksi antamattomuudessa on luonnollisesti hyvät puolensa, lapsen kehityksen ja elämän kannalta, en siis voi olla kuin tyytyväinen. Koska pitää päästä nopeasti ja ylemmäksi, lapsi oppi varhain juoksemaan (ei siis vielä osaa kävellä), koska kaikkialle pitää päästä mukaan oppii jäljittelemällä uskomattomia taitoja. Koska asioita pitää saada välittömättömästi puhe on lähtenyt kehittymään hyvin, koska jollainhan niitä pitää meiltä vaatia. Koska vaipanvaihto on mälsää ja tylsää ja vessaan pitää päästä minun mukana, lapsi on oppinut jo melkoisen päiväkuivaksikin. Mutta monesti olen ihmetellyt sen oman elämästä nauttimisen perään, miten helkutissa tästä voisi itse löytää jotain postiivista itselleen...
Ja sitten vielä taakkaa lisää ihmiset jotka tulevat viisastelemaan, koska itsellä ei ole kokemusta, että vaativia lapsia ei ole olemassa, vaan on vain huonoja äitejä, jotka eivät osaa tyydyttää niitä lapsen vähäisiä tarpeita...
Ja mä tiedän, että noin ei ole, lapsissa on eroa. Vasta päiväkodin kevätjuhlassa, noin viikon sisään samanikäinen lapsi kuin omamme kerkesi samasta lähtöasennosta siirtyä nukkekodin luokse ja nousta seisomaan ja vasta katseli ensimmäisen nukkekodin sisustusta kun meidän lapsi oli jo tyhjentänyt toisesta kodista yhden ja tosiesta kaksi huonetta ja oli tunkenut suuhunsa miniatyyri vessanpöntön. Onneksi olkoon päiväkoti, syksyllä hän aloittaa kokopäiväisesti...
Mulla oli alkuun kanssa vähän, että usein kun tein ruokaa, niin jouduin myöhemmin lämmittämään sen, kun sain pojan tyytyväiseksi ja nukkumaan. Nyt viime kuukausina olen kyllä oppinut (poika 6kk) ajoittamaan omat syömiseni siihe, että poika on tyytyväinen ja köllii lattialla, niin menen suoraan tekemään voileipää jne itselle. Kunnon ruuan kanssa sama juttu. Ja jos poika alkaa kitisemään eikä hiljene tutin avulla, niin avomies ottaa hänet tai menee lattialle ja höpisee tälle omiaan.
sentään..Siis ruokailun ohi meni tiskipöydät,koiran oksut,asiakirjat sun muut ja sillon lapsi saa huutaa miten paljon vaan mutta kun syödä pitäisi niin ei saa huutaa..Ei mikään ihme että elämä on vaikeeta ja lapsi yhtä itkupotkuraivaria jos elämän perusasiat on noin vaikeita.Mut jospa vain itse teenkin asiat helpoimman kautta,syödään yhdessä(heti kun kiinteitä alettiin syömään),ulkoillaan paljon,nukutaan perhepedissä jne..
Se on ikävmpi syödä kun ei ole puhtaita astioita ja vieressä lattialla koiran oksennus viemässä ruokahalun.
jotkus asiat siis on vain välttämätöntä hoitaa, koska myöskin lapsen tulee joskus syödä, joten hänkin tarvitsee puhtaita asioita siihen hommaan, enkä halua että hän syö välttämättä sitä koiran oksennusta...
kirjoitinkin ylempänä, että meillä on helpottanut yhteisen ruokailun mahdollisuuksien kautta myös, toivoin, että aloittaja kokee saman, mutta hänen lapsensa on vielä liian pieni hoitamaan itse ruokailunsa, siksi annoin vertaistukea hänelle, koska itsekin olen syönyt vain iltaisin ja napostellut päivisin noin kahdeksan ensimmäistä kuukautta. Meillä lapsi on sormiruokailija ja lusikan käyttö on vielä huonoa, joten aamupalaa emme voi syödä yhdessä, siksi syön aamiaisen itse vasta lounasaikaan, kun lapsi syö itse.
Ennenkuin lapsi alkoi syödä itse, söimme mekin kiinteitä ruokia kerran päivässä koko perheen voimin, siitä saakka kun lapsi on saanut istua syöttötuolissa. Lusikoin lapsen suuhun tauotta ruokaa, kerkesin väleissä ottaa yleensä pari haarukallista omaakin ruokaa. Kun lapsi lopetti varsinaisen ruuan syömisen annoin kaksi maissinakusa molempiin käsiin, joista toista hän pikkuisen aina nakerteli ja viskasi siten ne lattialle, mutta tällä sain arvokkaan noin puoli minuuttia lisäaikaa omaan syömiseen, ennenkuin pöydästä piti lähteä seuraaviin hommiin. Monesti kerkesin syödä jopa puoli lautasellista ruokaa, kunnes lähdin viemään lasta potalle ja nukkumaan. Loppulautasen kävin syömässä jäähtynyttä ruokaa, kun lapsi oli nukahtanut iltapäiväunilleen tai mieheni oli syönyt loppuun ja tuli paikalleni nukuttamaan lasta. Kieltämättä sitäkään aikaa ei ole ikävä ja olen erittäin kiitollinen sormiruokailun keksijälle..
Tuo perhepedeissä nukkuminen on minusta aika ihmeellistä, vaikka meilläkin homma siihen on liusunut viimeisten kuukausien aikana aamuöiden osalta... Sanoit, että se on elämistä helpolla. Minä en näe että se ainakaan aikuisten seksuaalisen tarpeiden tyydyttämistä mitenkään helpottaisi...
et ehtinyt syödä,kaikki astiat olivat aina likaisia,oksennusläjiä talo täynnä,lapsi huusi joka sekuntti päivästä,jos ei huutanut sirkustempuilla viihdytettiin ja mikä tärkeintä seksiä vain sängyssä..
Ja tuon auttava osuus oli vai ihanko vain lämpimiksesi kirjoitit terävän huomiosi?
Edellä olevaan tektsiin viitaten, minua kiinnostaisi oikeasti ja voisiko joku perhepetejä harrastava kertoa aikuisten parisuhteen hoitamisesta, eli seksin harrastamisesta.
Meillä vaihtelevasti kerran tai pari viikottain harrastamme seksiä. Koska meillä on pieni lapsi ainut mahdollisuutemme harrastaa sitä on lapsen nukkuessa. Koemme vieraaksi harrastaa seksiä samassa huoneessa lapsen kanssa, eli harvoin sitä tulee tehtyä makuuhuoneessa, vaikka lapsi nukkuisikin omassa vuoteessaan.
Mutta nämä perhepeti ihmiset? Kuinka sen teette, kun lapsi on vielä sen ikäinen, että tarvitsee sänkyyn laidat tai vahemman joka on samassa huoneessa vahtimassa, ettei lapsi unissaan pyöri lattialle? Onko perhepetinne kenties jokin valtava pinnasänky, johon voitte jättää lapsen itsekseen ja livahtaa muualle? Vai ihanko vain siinä, lapsen kanssa samassa huoneessa? Onko se teistä itsestänne vähän kinkyä? Vai onko läheisyyden osoittaminen teistä ihan normaalia lapsen läsnä ollessa myös tällä tavoin?
No meillä ainaki harrastetaan muutenki muualla kuin sängyssä. Ihan päiväsaikaan vaikka sohvalla tai keittiön pöydällä, vauvan nukkuessa.
Edelleen tästä kysymys, siis se joka vaivaa...
Kun vauva nukkuu perhepedissä, niin kuinka vanhemmat voivat olla sohvalla tai ruokapöydällä molemmat, vai yksikseenkö siellä harrastetaan sitä seksiä? Vai onko joku lapsenvahti, joka vahtii lasta tippumisen varalta siellä viereisessä huoneessa vuoteessa lapsen kanssa vai onko oikeasti pinnat koko perheen vuoteen ympärillä?
Meilläkään ei siis harrasteta juurikaan seksiä makuuhuoneessa kun on lapsi joka nukkuu siellä, mutta meillä lapsen voi jättää yksin nukkumaan, koska hän nukkuu omassa pinnasängyssään.
Meillä sänky on seinää vasten, joten pienen vauvan voi jättää sinne seinän viereen nukkumaan, eikä taatusti pyöri puoltatoista metriä pudotakseen lattialle. Vähän isomman kohdalla on laitettu esimerkiksi tyynyistä ja peitoista este, jonka yli ei pääse unissaan vahingossa pyörähtämään. Joskus on tarvittaessa laitettu jopa tuoli tms eteen. Ja kun lapsi on jo sen ikäinen, että saattaa herätessään mönkiä itse sängystä pois, niin lattialla on saattanut olla patja, minkä päälle voi turvallisesti pudota (ja se patja on sängyn alla silloin kun sitä ei tarvita). Ei tuo nyt niin ylivoimainen ongelma voi olla, enkä usko, että kukaan perhepedissä nukuttava lapsi saa AINA vanhemman viereensä nukkuessaan. Yleensä kun lapsi nukkuu huomattavasti pidemmät unet kuin aikuinen.
Ja kuten tuo edellinenkin sanoi, voi sitä seksi harrastaa vaikka päiväuniaikaan, jolloin lapsi voi nukkua vaikka ulkona rattaissa, valjailla köytettynä.
Me harrastamme seksiä myös lapsen nukkuessa samassa sängyssä. Meillähän lapsi nukkuu aina siellä seinän vieressä (eli ei meidän välissä), joten meillä on suurin osa sängystä käytössämme. Mitään erityisiä kiksejä vauvan läsnäolo ei tuo, mutta ei siitä haittaakaan ole ja ihan luonnollista se seksin harjoittaminen on, joten en tajua, mikä ero siitä tulee, että lapsi olisikin viereisessä huoneessa. Jos vauva sattuu heräämään, niin sitten tulee tietysti keskeytys, mutta niin tulee joka tapauksessa jos vauva herää, enkä muista edes noin koskaan käyneen.