Useamman vuoden kestänyt masennukseni tuli lopulta ilmi nuorinta lasta odottaessani ja aiheesta keskustelu jatkui taas myöhemmin lastenneuvolassa terveydenhoitajan kanssa. Olen muutama vuosi sitten saanut keskusteluapua mielialaongelmiin, mutta en kokenut hyötyväni siitä ja nyt olenkin elänyt monta vuotta masennuksen kanssa ilman mitään hoitoja tai apuja. Lapset olen aina jaksanut hoitaa eikä masennukseni kohdistu juurikaan heihin, lapset ovat iloisia ja hymyileväisiä, toki olisin voinut olla enemmän läsnä...
Lääkkeitä en haluaisi lähteä kokeilemaan, enkä jaksa kenenkään kanssa keskustella, niin sanotusti aloittaa taas "tarinani" kertomista alusta. Itkut ja itsemurha-ajatukset ovat läsnä ajoittain, ei joka päivä, mutta useasti viikossa. Olen kuitenkin tottunut elämään näin, surullisena. Masennukseni vaikuttaakin mielestäni eniten ystävyyssuhteisiini ja seurustelusuhteeseeni.
Nyt useampaan otteeseen on neuvolassa tuotu esille sairaalahoidon mahdollisuutta. Mutta onko siitä todellisuudessa mitään hyötyä? Jaksan ja pystyn huolehtimaan lapsista ja kodista, jopa itsestänikin melko hyvin, en näe hyötyväni mitenkään sairaalassa makaamisesta tai sairaalan viriketoimintaan osallistumisesta... Onko itselläni nyt asenneongelma: voiko siitä hyötyä? Vaikka olenkin kolmen pienen lapsen äiti, onko minulla oikeus silti päättää itse, otanko mitään apua vastaan? Ei kai ketään voida pakottaa lääkkeitä syömään tai puhumaan? En nimittäin näe tätäkään elämäntapaa mitenkään mahdottomana. Enemmänkin olen jo väsynyt tästä aiheesta jatkuvaan jankkaukseen: en jaksaisi joka kerta kertoa millainen mielialani on, kun lastenneuvolapalveluita käytän.
Lääkkeitä en haluaisi lähteä kokeilemaan, enkä jaksa kenenkään kanssa keskustella, niin sanotusti aloittaa taas "tarinani" kertomista alusta. Itkut ja itsemurha-ajatukset ovat läsnä ajoittain, ei joka päivä, mutta useasti viikossa. Olen kuitenkin tottunut elämään näin, surullisena. Masennukseni vaikuttaakin mielestäni eniten ystävyyssuhteisiini ja seurustelusuhteeseeni.
Nyt useampaan otteeseen on neuvolassa tuotu esille sairaalahoidon mahdollisuutta. Mutta onko siitä todellisuudessa mitään hyötyä? Jaksan ja pystyn huolehtimaan lapsista ja kodista, jopa itsestänikin melko hyvin, en näe hyötyväni mitenkään sairaalassa makaamisesta tai sairaalan viriketoimintaan osallistumisesta... Onko itselläni nyt asenneongelma: voiko siitä hyötyä? Vaikka olenkin kolmen pienen lapsen äiti, onko minulla oikeus silti päättää itse, otanko mitään apua vastaan? Ei kai ketään voida pakottaa lääkkeitä syömään tai puhumaan? En nimittäin näe tätäkään elämäntapaa mitenkään mahdottomana. Enemmänkin olen jo väsynyt tästä aiheesta jatkuvaan jankkaukseen: en jaksaisi joka kerta kertoa millainen mielialani on, kun lastenneuvolapalveluita käytän.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.