Moi haluaisin nyt kirjoitella tänne, koska en tiedä enää että kehen luottaa.. Aloitetaan: olen siis tällä hetkellä 22v ja minulla on paha trauma lapsuudessa, jossa koin että minut hylättiin. Olin tapahtuma hetkellä n.13 vuotias.
Tapahtuma liittyi siihen kun äkillisesti äitini joka oli muuttanut minun ja veljeni kanssa uusioperheeseen, lähettikin minut isän luokse (joka on alkoholisti ja vastuuton).
Minulle tuli paniikki häiriö ja pelkotiloja sekä viha äitiä ja veljeäni kohtaan. Vietin isäni luona n.2 vuotta (12-13 vuotiaana). Tuona aikana kannoin huolta isäni henkisestä hyvinvoinnista.
Kun palasin äitini ja veljeni luokse (äiti itki oikeudessa minut takaisin) oireisiini ei kiinnitetty huomiota ja jäin vaille apua.. Äitini jatkoi heilastelua uusioperheen miehen kanssa ja meni naimisiin, sillä välin kun minä olin virtuaalimaailmoissa veljeni kanssa.
Noin 7 vuotta jatkui eikä tilassani tapahtunut suuria muutoksia, kuntoni huononi, yksinäisyys paheni ja alkoi olla kuolemanpelkoa joka yö. Lisäksi pahoja nukkumisvaikeuksia.
Täysin tietämättömänä traumoistani (ajattelin sen olevan normaalia miehille) menin isäni painostamana armeijaan ja ihme kyllä nyt en enää ole armeijassa eli kai selvisin armeijasta, mutta mieleni tuhoutui.
Armeijassa ollessani minulta yksinkertaisesti loppui usko itseeni ja luovutin (en puhunut siitä mitään mutta luovutin mielessäni). Luovuin itsestäni. Pelkäsin kuolevani. Edes armeijan loppuminen ei parantanut oloani, vaan paha olo jatkui unettomuutena, pahoina säpsähtelyinä, jatkuvana ahdistuneisuutena, levottomuutena, keskittymiskyvyn puuttumisena ja kyvyttömänä tuntemaan ja pahoina tiloina joissa toivoo kuolevansa eikä mikään kiinnosta.
Tällä hetkellä voin yhä kaksi vuotta armeijasta sanoa etten yhä tiedä itsestäni mitään: olen koittanut palata muistoissani siihen kuka olin mutta tuloksetta: yhä samat oireet jatkuvat ja monesti toivon kuolevani. En tiedä mitä tehdä ja kehen voin luottaa. Olen käynyt vuoden terapiassa, mutta sekin loppui koska en yksinkertaisesti jaksanut käydä siellä.
Kaikkein pahinta on jatkuva säpsähtely, kun menen sänkyyn säpsähtelen n.10 minuutin välein ihan kuin jotain kauheaa tapahtuisi ja näin menee jopa koko yö.
Tapahtuma liittyi siihen kun äkillisesti äitini joka oli muuttanut minun ja veljeni kanssa uusioperheeseen, lähettikin minut isän luokse (joka on alkoholisti ja vastuuton).
Minulle tuli paniikki häiriö ja pelkotiloja sekä viha äitiä ja veljeäni kohtaan. Vietin isäni luona n.2 vuotta (12-13 vuotiaana). Tuona aikana kannoin huolta isäni henkisestä hyvinvoinnista.
Kun palasin äitini ja veljeni luokse (äiti itki oikeudessa minut takaisin) oireisiini ei kiinnitetty huomiota ja jäin vaille apua.. Äitini jatkoi heilastelua uusioperheen miehen kanssa ja meni naimisiin, sillä välin kun minä olin virtuaalimaailmoissa veljeni kanssa.
Noin 7 vuotta jatkui eikä tilassani tapahtunut suuria muutoksia, kuntoni huononi, yksinäisyys paheni ja alkoi olla kuolemanpelkoa joka yö. Lisäksi pahoja nukkumisvaikeuksia.
Täysin tietämättömänä traumoistani (ajattelin sen olevan normaalia miehille) menin isäni painostamana armeijaan ja ihme kyllä nyt en enää ole armeijassa eli kai selvisin armeijasta, mutta mieleni tuhoutui.
Armeijassa ollessani minulta yksinkertaisesti loppui usko itseeni ja luovutin (en puhunut siitä mitään mutta luovutin mielessäni). Luovuin itsestäni. Pelkäsin kuolevani. Edes armeijan loppuminen ei parantanut oloani, vaan paha olo jatkui unettomuutena, pahoina säpsähtelyinä, jatkuvana ahdistuneisuutena, levottomuutena, keskittymiskyvyn puuttumisena ja kyvyttömänä tuntemaan ja pahoina tiloina joissa toivoo kuolevansa eikä mikään kiinnosta.
Tällä hetkellä voin yhä kaksi vuotta armeijasta sanoa etten yhä tiedä itsestäni mitään: olen koittanut palata muistoissani siihen kuka olin mutta tuloksetta: yhä samat oireet jatkuvat ja monesti toivon kuolevani. En tiedä mitä tehdä ja kehen voin luottaa. Olen käynyt vuoden terapiassa, mutta sekin loppui koska en yksinkertaisesti jaksanut käydä siellä.
Kaikkein pahinta on jatkuva säpsähtely, kun menen sänkyyn säpsähtelen n.10 minuutin välein ihan kuin jotain kauheaa tapahtuisi ja näin menee jopa koko yö.
Vastaukset 1
Vanhimmat
olet joutunut aika paljon kokemaan. on aina paha jäädä yksin paniikkihäiriön kanssa, tiedän miltä se tuntuu eikä se tee yhtään hyvää. ymmärrän ettet todellakaan jaksanut käydä terapiassa, mutta onko sinulla ketään ystävää tai muuta jolle pystyisit tai tahtoisit puhua? minuunkin saa ottaa viestillä yhteyttä jos tuntuu siltä mutta en pakota. voisit koettaa ennen nukkumista tehdä hengitysharjoituksia, joilla saat itsesi rentoutumaan, se voi auttaa nukkumisessa. myöskin kofeiinin ja muun piristävän aineen välttö ennen nukkumista olisi hyväksi. oletko miettinyt myös lääkärillä käyntiä, jos pystyisit saamaan vaikka tilannekohtaisia lääkkeitä tai ihan jatkuvan lääkityksen (sen mukaan mitä itse haluat ja mitä lääkäri miettii). myös unilääkkeet auttavat usein, ainakin minulla auttoi kun kärsin noista säpsähtelyistä ja insomniasta paniikkihäiriön takia. koeta pitää mielesi korkealla, et ole yksin!