Tiedättekö kun haukutte ylipainosia ..

naapurin penasta saa kaverin ja siihen loppuu surusyöminen. Kuitenkin lihavuus on melkein kaikissa tapauksissa itsestään kiinni. Ei kukaan sitä ruokaa edelleenkään väkisin syötä, paitsi jos on letkuissa. Kuitenkin jos ruoka on ainut nautinto niin voi sitä silti miettiä syönkö tuon ruisleivän vai perunalastupussin.

Useimmiten juuri tällaiset ihmiset jotka miettivät että eihän ne pienet liikakilot haittaa, ovat aivan sairaalloisen läskejä ihmisiä jotka eivät tiedosta lihavuuttaan.

Mitä hemmettiä se paniikkihäiriö tähän liittyy? Saatko useinkin paniikkihäiriön, kun lenkkeilet? Ainiin, olet läski lössykkä, joka ei saa aikaiseksi mitään muuta kuin ruoan ahtamista pohjattomaan kupuusi.

Paniikkihäiriö on ikävää, joo, en epäile, mutta se on taas sellainen homma, jonka pystyy välttämään lujalla tahdolla. Ei tietenkään ensimmäisellä kerralla, mutta ajan kanssa sekin onnistuu. Tätäkin olen saanut olla ihan henk. koht todistamassa, joten naamat umpeen siitä, että "Ei siihen ole parannusta bla bla bla".

En kyllä tajua teitä, jotka luovutatte heti ensimmäisen vastoinkäymisen jälkeen. On minunkin elämässä ollut jos jonkinlaista nokkelmaa, mutta en minä missään vaiheessa ryöminyt talon pimeimpään nurkkaan ja toivonut, että kaikki unohtaa olemassaoloni. En todellakaan. Minä otin härkää sarvista ja päätin, että perkele, minä en ole niin säälittävä ja tein asialle jotain. Lujalla tahdolla ja mielellä niistä ongelmista selviää.

Kun elämä heittää sinua kepeillä ja kivillä, niin heitä jumalauta takasin samalla mitalla, koska ei tästä elämästä muuten tule yhtään mitään. Lakatkaa pikku possuset se nyyhkyttäminen ja kasvattakaa se selkäranka, niin ette joudu teurasautoon.

Tomegle kirjoitti:

Mitä hemmettiä se paniikkihäiriö tähän liittyy? Saatko useinkin paniikkihäiriön, kun lenkkeilet? Ainiin, olet läski lössykkä, joka ei saa aikaiseksi mitään muuta kuin ruoan ahtamista pohjattomaan kupuusi.

Paniikkihäiriö on ikävää, joo, en epäile, mutta se on taas sellainen homma, jonka pystyy välttämään lujalla tahdolla. Ei tietenkään ensimmäisellä kerralla, mutta ajan kanssa sekin onnistuu. Tätäkin olen saanut olla ihan henk. koht todistamassa, joten naamat umpeen siitä, että "Ei siihen ole parannusta bla bla bla".

En kyllä tajua teitä, jotka luovutatte heti ensimmäisen vastoinkäymisen jälkeen. On minunkin elämässä ollut jos jonkinlaista nokkelmaa, mutta en minä missään vaiheessa ryöminyt talon pimeimpään nurkkaan ja toivonut, että kaikki unohtaa olemassaoloni. En todellakaan. Minä otin härkää sarvista ja päätin, että perkele, minä en ole niin säälittävä ja tein asialle jotain. Lujalla tahdolla ja mielellä niistä ongelmista selviää.

Kun elämä heittää sinua kepeillä ja kivillä, niin heitä jumalauta takasin samalla mitalla, koska ei tästä elämästä muuten tule yhtään mitään. Lakatkaa pikku possuset se nyyhkyttäminen ja kasvattakaa se selkäranka, niin ette joudu teurasautoon.

Lue lisää

On totta, että olisi ehkä parempi jos ruokaa ei syötäisi lohduksi vaan mentäisiin vaikka lenkille, mutta harvoin se ilkkuminen auttaa mitään. Mene vaikka ylipainoisen kaverisi lenkkiseuraksi, ennen kuin ilkut. Sehän varmasti auttaakin surullisia nuoria, kun tullaan ilkkumaan "Hei läskipossuluovuttajat! MInäkin olen tehnyt niin ja näin ja minunkin elämänäni on vaikeaa mutta minä en ole luuseri niinkuin te! NJÄHÄHÄHÄÄ ja haistakaapa vielä v***u."

Ja mistä ihmeestä Tomegle hyvä tiedät, kuka on luovuttanut jo heti ensimmäisen vastoinkäymisen jälkeen ja kuka ei? Et luultavasti yhtään mistään, jos et taustoja tiedä, ja tuskin nyt tiedät.


Ja kuten aloittaja jo mainitsi, sairaudesta johtuva lihavuus ei parane, vaikka tällä tavalla lihava uitettaisiin joka uusikuu puhtaassa sadevesitynnyrissä ja hoettaisiin "liirum laarum parane läski parane."