Puolustusministeri Seppo Kääriäisen

31.05.2004 Puolustusministeri Seppo Kääriäinen, puhe Pohjois-Kymen Paasikivi-Seurassa, Vekaranjärven varuskunta


Suomen turvallisuuspolitiikan suunta

Arvoisat Paasikivi-Seuran jäsenet, hyvät naiset ja herrat!

Kiitän kutsusta saapua alustamaan Pohjois-Kymen Paasikivi-Seurassa Suomen turvallisuuspolitiikan suunnasta. Ajankohta tällaiselle tarkastelulle on paitsi valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon valmistelujen myös eurovaalien läheisyyden ansiosta otollisimmillaan.

Korostan aluksi kolmea tekijää, jotka on syytä pitää visusti mielessä pohdittaessa turvallisuus- ja puolustuspolitiikkamme tulevaisuutta.

Ensinnäkin Suomen turvallisuuspoliittinen asema on EU:n jäsenenä vakaampi ja vahvempi kuin enkä milloinkaan itsenäisyytemme aikana. Myös maamme lähiympäristö on tällä hetkellä vakaa, jonka säilyttäminen on vahva intressimme.

Toisekseen Suomen turvallisuus on nykypäivänä osa Euroopan unionin turvallisuutta ja päinvastoin. Elämme lisääntyvän keskinäisriippuvuuden Euroopassa, jossa maan turvallisuus on kiistämättömässä riippuvuussuhteessa toimintaympäristömme vakauteen ja hyvinvointiin. Sen takia on Suomen viisasta hakeutua joustavasti ja asiakohtaisesti yhteistyöhön muiden jäsenmaiden kanssa.
Euroopan unionin yhtenäisyys, yhteisvastuu ja yhteiset sitoumukset lisäävät omaa turvallisuuttamme. Turvallisuuslisä tuo mukanaan myös velvoitteita muun muassa kansainvälisen kriisinhallintayhteistyön muodossa.

Kolmanneksi eurooppalaisesta turvallisuuskytköksestä huolimatta Suomella on tänä päivänä aiempaa vapaammat kädet tehdä omat turvallisuuspoliittiset linjauksensa kansallisten etujensa kannalta tarkoituksenmukaisimmalla tavalla - tietysti unionin yhtenäisyyttä vaarantamatta. Meillä on käytettävissämme erilaisia mahdollisuuksia, joista voimme kenenkään painostamatta valita itsemme ja toimintaympäristömme vakauden kannalta parhaimmat.

Hyvät kuulijat,

Tekeillä olevan turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon poliittinen keskusratkaisu on jo hyväksytty maan hallituksessa. Se perustuu pitkälti kattavalla parlamentaarisella pohjalla valmisteltuun, niin sanotun Ranta-Muotion turvallisuustyöryhmän kannanottoihin. Seuraavan vuosikymmenen alkupuolelle ulottuvat turvallisuuspoliittiset linjauksemme nauttivat jo nyt laajaa kannatusta niin eduskunnan kuin valtioneuvoston piirissä.

Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan lähtökohtana tulee entistä korostuneemmin olemaan laaja turvallisuuskäsitys. Suomi ei alueellisten konfliktien vaikutusten tai niin sanottujen uusien turvallisuusuhkienkaan suhteen ole irrallaan muusta maailmasta.

Tulevaisuudessa monimuotoisiin, rajat ylittäviin ja globaaleihin turvallisuusuhkiin vastaaminen ja niiden ennaltaehkäiseminen edellyttävät Suomelta laaja-alaista keinovalikoimaa sekä lisääntyvää kansallista ja kansainvälistä yhteistyötä.

Myös ulkoisen ja sisäisen turvallisuuden yhteys korostuu entisestään. Monimuotoisten turvallisuusuhkien - kuten ympäristöriskien, järjestäytyneen rikollisuuden, tietojärjestelmiä koskevien uhkien, tarttuvien tautien, joukkotuhoaseiden leviämisen ja käytön sekä terrorismin - ennaltaehkäisy ja torjunta eivät onnistu minkään viranomaistahon yksipuolisin keinoin. Tärkeässä asemassa tässä suhteessa on valtioneuvoston marraskuussa 2003 hyväksymä strategia Yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen turvaamisesta, jonka toteuttaminen ja tarkastaminen on jatkuva hallinnonalarajat ylittävä prosessi.

Suomi toimii jatkossakin Euroopan unionin vahvistamiseksi turvallisuusyhteisönä ja kansainvälisenä toimijana. Osallistumme täysimääräisesti unionin yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehittämiseen ja toteuttamiseen. Tämä sisältää niin solidaarisuuslausekkeen, rakenneyhteistyön ja osallistumisen unionin nopean toiminnan joukkoihin, voimavaraviraston toiminnan ja terrorismin vastaisen toiminnan.

Suomi painottaa unionin siviili- ja sotilaallisen kriisinhallinnan kehittämistä kokonaisuutena, jolloin painopisteen tulee olla voimavarojen kehittämisessä muuttuvia olosuhteita vastaaviksi nopeutta, joustavuutta ja yhteistoimintakykyä parantamalla. Tämä merkitsee myös Suomen voimavarojen ja osallistumisedellytysten kehittämistä siviili- ja sotilaallisen kriisinhallinnan osalta.
EU:n jäsenenä Suomi edistää myös transatlanttisten suhteiden kehitystä keskeisenä Euroopan turvallisuuteen vaikuttavana tekijänä. Tämän rinnalla meidän tulee vaalia kahdenvälisiä suhteitamme naapureihin, Yhdysvaltoihin ja Venäjään. Aiomme myös jatkossa kehittää yhteistyötämme Naton kanssa niin rauhankumppanuusohjelman kuin EU:n ja Naton välisen yhteistyön muodossa. Suomen tulee arvioida jatkuvasti Naton sisäistä muutosprosessia sekä järjestön turvallisuuspoliittisen roolin muutosta säilyttäen Nato-jäsenyys yhtenä Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan mahdollisuutena.

Lähiympäristön turvallisuus ja vakaus on maallemme todellinen itseisarvo. Jo pidempään vallinneen myönteisen kehityksen viimeisin ilmentymä oli Baltian maiden poliittis-taloudellisten ja sotilaallisten integraatioratkaisujen konkretisoituminen tänä keväänä. Itämeren alueelliselle yhteistyölle ja pohjoismaiselle yhteistyölle on olemassa laajeneva tilaus ja toisaalta se tarjoaa entistäkin suurempia mahdollisuuksia myös Suomelle.

Keskeisen tekijän omalta kannaltamme muodostaa Venäjän vakaa yhteiskunnallinen, taloudellinen ja sosiaalinen kehitys. Yhteistyön tavoitteena on vähentää turvallisuuteemme mahdollisesti kohdistuvia uhkia kuten järjestäytynyt rikollisuus, rajat ylittävät ympäristö- ja terveysuhat sekä suuronnettomuuksiin ja ydinturvallisuuteen liittyvät riskit. Haluamme vaikuttaa aktiivisesti EU:n yhteisen Venäjä-politiikan toteuttamiseen maan uudistusten tukemiseksi ja toimivan kumppanuuden kehittämiseksi. Samalla kehitämme pohjoisen ulottuvuuden politiikkaa osana valmisteilla olevaa unionin naapuruuspolitiikkaa.
Kahdenvälinen yhteistyömme Venäjän kanssa valtiollisella, alueellisella ja paikallisella tasolla ei kuitenkaan saa jäädä lapsipuolen asemaan Itämeren piirissä tapahtuvan monenkeskisen toiminnan rinnalla.

Arvoisat kuulijat,

Selonteon valmistelun alkuvaihe on ollut lupaava juuri sen takia, että suurimmat eduskuntapuolueet ovat yksimielisiä poliittisesta "keskusratkaisusta". Palaan sen perusteisiin.

Suomen puolustusratkaisu nojaa jatkossakin koko maan puolustamiseen, yleiseen asevelvollisuuteen ja alueelliseen puolustukseen. Näiden periaatteiden lisäksi lähdetään siitä, että Suomen puolustamisesta vastaavat kaikissa tilanteissa ensisijassa suomalaiset itse ja että maan itsenäisyyden ja vapauden puolustaminen pysyy sotilaallisen maapuolustuksemme tärkeimpänä tehtävänä. On tärkeää, että tämä turvallisuus- ja puolustuspoliittinen peruslinja nauttii yhtenäistä kannatusta ja perustuu kansan laajaan hyväksyntään, joka ilmenee tavanomaisen puoluepoliittisen kiistelyn yläpuolella olevana poliittisena konsensuksena.

Kansainvälinen sotilaallinen yhteistyö on oleellinen osa liittoutumattoman Suomen puolustus- ja turvallisuuspolitiikkaa. Se tukee myös Suomen omaa puolustusta. Aktiivinen osallistuminen kansainväliseen kriisinhallintaan EU:n puitteissa ja NATO ?kumppanuus ovat osa solmittua ?keskusratkaisua?.

Euroopan unionin turvallisuus- ja puolustuspolitiikka on edennyt pitkin harppauksin. EU on jäsenilleen myös turvallisuusyhteisö. Tässä katsannossa on saavutettu yhteisymmärrys rakenteellisesta yhteistyöstä ja Euroopan unionin nopean toiminnan joukkojen perustamisesta.

Monikansallisten nopean toiminnan joukkojen muodostamiseen Suomi antaa oman, sille sopivan panoksensa. YK on nimenomaan toivonut unionilta tällaisen kyvyn luomista, koska kriiseihin pitää pystyä puuttumaan entistä nopeammin. Suomi on perinteisesti korostanut YK:n asemaa konfliktien estämisessä ja hallinnassa. Kyse on kohta 50 ?vuotisen rauhanturvaamisperinteen jatkamisesta tässä ajassa. Osallistumispäätös nopean toiminnan joukkojen operaatioihin tulee joka tapauksessa säilyttää aina kansallisena. Eduskunta antaa jatkossakin valtakirjan toimintaan osallistumiselle.

Kiteytän vielä selonteon kysymyksenasetteluun. Puolustushallinnon kannalta merkittävimpiä muutoksia on puolustusvoimien johtamis- ja hallintojärjestelmän ja alueorganisaation uudistaminen vuoden 2008 alusta lukien. Johtamisjärjestelmän uudistamisen perusteet tulevat lähinnä sotilaallisen maanpuolustuksen tarpeista. Kun ns. kenttäarmeijaa eli sodan ajan joukkojen määrää supistetaan 450 000:sta 350 000 mieheen, tulee johtamisjärjestelmää vastaavasti tarkistaa. Samalla vapautuu resursseja ydintoimintoihin, siis sotilaallisen maanpuolustuksen suorituskykyä ja valmiutta ylläpitäviin toimintoihin ja uuden kehittämiseen.
Ei riitä, että teemme jatkossa paremmin nykyisiä asioita, vaan on tehtävä myös parempia asioita. Tässä muutoksessa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Yksinkertaistettuna kysymys on kahden perusvaatimuksen yhteensovittamisesta: yhtäältä operatiivisten ja sotilaallisten kykyjen kehittämisestä ja toisaalta kansan ja puolustus-voimien läheisen yhteyden ja korkean maanpuolustustahdon vaalimisesta. Uudistuksen on oltava myös yhteiskunnallisesti ja poliittisesti hyväksyttävä. Sotaväen on oltava läsnä jokaisessa maakunnassa.

Suomen puolustusmenot ovat Euroopan alhaisimmat. Sotilaalliseen varautumiseen käytettävien määrärahojen nykytaso on 1,4 % bruttokansantuotteesta. Suomi häviää puolustusmenovertailussa kaikille lähinaapureilleen, myös Baltian maille. Realismia on, ettei puolustusmenoihin ole odotettavissa ainakaan merkittävää korotusta. Kutakuinkin näillä rahoilla on pärjättävä. Ja pärjätäänkin, kun jatkossakin toimimme yleisen asevelvollisuuden pohjalta. Se kaikkineen antaa puolustuskykyymme sellaista monipuolista ja korkeatasoista osaamista, jota millään palkka-armeijalla ei ole.

Suomi on vähällä rahalla rakentanut kustannustehokkaasti koko maan kattavan alueellisen puolustusjärjestelmän. Se on uskottava, kansainvälisesti arvostettu ja kansalaistemme laajasti hyväksymä ja omakseen tuntema.

Arvoisat kuulijat,

Puolustushallinnon rakenneuudistuksia laadittaessa myös maantieteellisellä sijainnilla on vaikutuksensa. Utin Jääkärirykmentti, valmiusyhtymämme Karjalan Prikaati sekä sotilasläänin esikunta luovat edelleenkin vahvan jalansijan maakuntaan, unohtamatta hieman etelämmässä sijaitsevaa Reserviupseerikoulua tai Kotkan Rannikkoaluetta. Puolustushallinnon toimipisteet omalta osaltaan luovat elinvoimaa ja vireyttä alueelle ja Puolustusministeriön näkökulmasta myös yhteistoiminta siviiliviranomaisten kanssa onkin Kymenlaaksossa ollut esimerkillisen hyvää. Hyvät naiset ja miehet, Puolustusvoimien vahva läsnäolo Kymenlaaksossa on aiemmin ollut perusteltua, eikä tämän perusteen olemassaolo ole vieläkään täysin lakannut - kaakonkulma on kaakonkulma.

14.12.2003 Puolustusministeri Seppo Kääriäinen, puhe Ilmajoen Maamiesseurassa


Ilmajoen 200-vuotias maamiesseura on ollut monipuolinen yhteiskunnallinen vaikutusliike Pohjanmaalla. Ruotsia puhuvat säätyläismiehet perustivat sen. Siitä tuli säätyläisjohtoinen isänmaallishenkinen valistusseura, joka toteutti 1800-luvulla maatalouden koetoimintaa ja opasti talonpoikia yrittäjyyden ja taloudenpidon tielle. Vaikka maamiesseura muuttuikin toissavuosisadalla sääty-yhteiskunnan hiipumisen seurauksena paikallisseuraksi, se toimi kuitenkin uusien yhteiskunnallisten aatteiden vaikutusväylänä. On perusteltua todeta myös se, että Ilmajoen kehittyminen osuustoiminnan eturivin seutukunnaksi johtui pitkälti maamiesseurasta. Kansankulttuurin vaaliminen ja museotoiminta ovat sävyttäneet maamiesseuran toimintaa. Ensimmäinen museorakennuskin on kohta 100 vuotta vanha. 200-vuotias maamiesseura on tänään kotiseutu- ja museotoiminnan elinvoimainen tyyssija. Monitahoinen on ollut 200-vuotiaan vaikutus.

Raju on ollut myös maamiesseuratoiminnan muutos viime vuosikymmeninä. 1960-luvulla paikallisia neuvontajärjestöjä oli yli 4000 ja jäseniä 350 000. Tänään kyläyhdistyksiä on 2000 ja jäseniä 120 000. Maatilatalouden rakennemuutos on valtava. Tilojen lukumäärä vähenee lähes 5000 tilan vuosivauhtia ilman, että maataloustuotannon määrä juurikaan supistuu. Tosi kova kysymys on, voiko maatalouden rakennemuutos jatkua nykyisellään ilman, että sen haittavaikutukset tuntuvat ja ilman että eurooppalainen perheviljelmä tulee uhatuksi.

Suomen oloissa tärkeän rajan tässä kasvussa muodostaa luonnonolosuhteiden ohella viljelijäperheen osaaminen ja varsinkin jaksaminen. Kotieläintilalla viljelijäperhe tekee vuodessa lähes kaksinkertaisen työmäärän keskiverto- palkkatyöläiseen verrattuna, minkä lisäksi hän vastaa vastuullisen yritysjohtajan tehtävistä keskisuuren yrityksen yritysomistajana ja pohtii samalla tilan laajentamista ja tuotekehitystä. Ei ihme, että työssä jaksaminen on muodostunut yhä vaikeammaksi haasteeksi maatilayrittämisessä.

Tämä heijastuu myös maamiesseurojen ja neuvontajärjestön työkenttään. Yhteistyötä tilojen välillä tehdään tänään enemmän kuin uskotaankaan. Joka toinen tila tekee koneyhteistyötä, ja reippaasti yli puolet uskoo työyhteistyön kasvavan. Kaikki tämä johtuu kustannusten säästötarpeista ja investointien kustannusten jakamisesta. Työn tehostuminen edellyttää yhteistyötä, mutta entistäkin tärkeämmäksi nousee yhteistyön sosiaalinen ulottuvuus. Yhdessä tekeminen koetaan antoisaksi myös muusta syystä kuin rahallisen hyödyn takia.

Maaseutu on aina ollut maanpuolustuksen vankkumatonta tukialuetta. Kun Ilmajoen maamiesseura perustettiin 200 vuotta sitten, elettiin ruotujakolaitoksen aikaa. Ruotujakolaitoshan tarkoitti maaomistukseen sidottua asevelvollisuutta. Ruotuväkeen tuli väkeä kaikista yhteiskuntaluokista. Moni otti pestin armeijaan, ja ruotusotilaiksi ryhtyneet pojat pysyivät rauhanajan kotona. Jo tuolloisina kaukaisina aikoina kylvettiin nykyisen, myös sodissamme koetellun yhteiskuntaluokkiin katsomattoman asevelihengen siemenet. Maanpuolustustehtävissä kaikki ovat olleet yhtä tarpeellisia ja arvokkaita. Tämä kansallista yhteenkuuluvuutta korostava ja yleisen asevelvollisuuden kautta vahvistettu tasavertaisuus on tänäänkin tärkeä yhteinen suomalainen arvopohja.

Kansaamme on koeteltu monissa sodissa ja koettelemuksissa. Niin ulkoista uhkaa ja kuin sisäistä levottomuuttakin on ollut. Maaseudulta on aina haettu miehiä arvojamme puolustamaan ja isänmaata varjelemaan. Kotirintama on ollut tiukoilla. Sodissa Suomi kesti, koska asevelvollisuus-armeija ja sen tukena kansan syvät rivit kestivät. Maanpuolustustahto rakentui itsenäistymisemme ja kansalais- ja vapaussodan jälkeen kansallista eheyttä vahvistavalle sovintopolitiikalle, jonka yksi konkreettinen ilmentymä oli maareformi 1920-luvulla. Maata jaettiin eduskunnan lainsäädännön perusteella maattomille. Itsenäisyys sai näin kouriintuntuvan muodon. Syntyi pohja yhteiskuntarauhalle. Poliittinen sovinto 1930-luvun loppupuolella varmisti ja vahvisti sen, että Suomi kesti talvi- ja jatkosodan. Talonpojat ja työläiset löivät sovinnon kättä toisilleen.

Yhteiskuntarauha ja maanpuolustustahto olivat sen takia kestävällä pohjalla, että yhteiskuntaa pyrittiin rakentamaan oikeudenmukaiseksi. Tavoite on ollut, että jokaisen suomalaisen on voitava kokea Suomi sekä asia- että tunnesyillä omaksi isänmaakseen. Siinä on onnistuttu kohtalaisen hyvin. Siinä toimintalinjassa on tulevaisuuden ohjeviittaa itse kullekin vallanpitäjälle.

Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittinen linja on pragmaattinen ja koostuu muutamasta saamaan suuntaan vetävästä toiminta-ajatuksesta. Aktiivinen osallistuminen EU:n yhteiseen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan, sotilaallinen liittoutumattomuus tykötarpeineen (yleinen asevelvollisuus ja alueellinen puolustus), realistinen rauhanturvatoiminta (erityinen panostus siviilikriisinhallintaan) ja omaehtoinen kahdenkeskinen yhteistyö naapurimaiden, Venäjän sekä Yhdysvaltojen kanssa ovat muodostaneet hyvin toimineen ja jopa menestyksellisen linjan. Päinvastoin kuin väitetään, tämä ei ole eristäytymistä tai vastuunpakoilua, vaan kansallisen liikkumatilan mahdollistava realistinen toimintamalli, joka rakentuu suomalaisille arvoille ja vahvuuksille.

Maanpuolustustahtoa ei voi ostaa eikä tuoda ulkomailta. Se on kotisyntyistä. Se sikiää oikeudenmukaisista yhteiskunnallisista oloista. Sitä osaltaan pitää yllä asevelvollisuusjärjestelmä ja yhteinen tavoite puolustaa Suomea kokonaisuutena. Hyvätkään puheet yksin eivät pidä maanpuolustustahtoa yllä. Teot ratkaisevat tässäkin. Kansan syvien rivien on voitava kokea aidosti ja todesti, että isänmaata rakennetaan heidän ehdoillaan, että kaveria ei jätetä, että puolustusvoimat ja puolustuspolitiikka on tarkoitettu kansalliseen puolustukseen ja että Suomi on myös vastuullinen rauhanrakentaja ja -turvaaja Euroopassa ja maailmassa. Emme lähde sotimaan rajojemme ulkopuolelle, mutta puolustamme aina omaa maatamme tarvittaessa asevoimin.

Suomen valtiojohto on voinut maanpuolustuksessa luottaa maaseutuväestöön. Kansakunnan ?henkivakuutus? koostuu vastuullisen turvallisuus- ja ulkopolitiikan ohella suorituskykyisistä puolustusvoimista, omavaraisuudesta elintarviketaloudessa ja toimivasta energiahuollosta. Maaseutu- ja maatalousväestöllä on ollut ja on näiden kansallisten perusasioiden varmistamisessa tänäkin päivänä aivan keskeinen asema.

Palaan maaseudun ja maatalouden tulevaisuuteen. Perheviljelmävaltaisen maatalouden selviytyminen tulevaisuudessa edellyttää sellaisia tekoja, joissa syrjäinen sijaintimme ja pohjoiset vaatimattomat kasvuolosuhteet otetaan EU:n päätöksenteossa painavalla tavalla huomioon. Tosiasia on, että maataloudessamme on pysyvä, luonnonolosuhteista aiheutuva epäsuhta esimerkiksi keski?Euroopan oloihin verrattuna. Suomi joutuu tästä syystä täydentämään EU:n yhteistä maatalouspolitiikkaa kansallisilla tuilla. Siitähän artikloissa 141 ja 142 on kysymys.

Valtio, siis hallitus neuvottelee viljelijöiden järjestön MTK:n kanssa eteläistä Suomea koskevan 141 ?tukiratkaisun heijastusvaikutuksista pohjoisen Suomen alueelle. On toivottavaa, että neuvotteluissa kyetään pääsemään sellaiseen ratkaisuun, jonka viljelijät eri puolilla Suomea voivat hyväksyä. Kysymys on nyt tahdosta, ei niinkään rahasta.

EU:n periaatteen mukaan jokaisessa jäsenmaassa on voitava harjoittaa maataloustuotantoa. Mikäli EU:n yhteisen maatalouspolitiikan mukaisten tukijärjestelmien täysimääräisestä hyödyntämisestä huolimatta maataloudellamme on vakavia vaikeuksia, Suomella tulee olla oikeus maksaa kansallista tukea myös vuoden 2007 jälkeen. Kansallisin tukimuodoin voimme turvata oman maatalouden toimintaedellytykset ja varmistaa maataloustuotantomme jatkuvuuden.

Maatalouden tulevaisuuden näkymät ovat aina jossain määrin ristiriitaiset, epämääräisetkin. Tämän keskellä on hyvä muistaa, että suomalaiset luottavat kotimaisten elintarvikkeiden turvallisuuteen ja laatuun. Kuluttajat haluavat eettisesti kestävästi tuotettua, puhdasta ja turvallista kotimaista ruokaa. Siihen kysyntään vastauksen parhaiten antaa perheviljelymallin mukainen tuotanto. Se antaa toivoa. Sitä nyt tarvitaan.

Suomalainen maaseutu ja maatalous on kokenut 200 vuoden aikana ylä- ja alamäkiä. Välillä on ollut toivottoman synkkiä korpitaipaleita. Niistäkin on selviydytty. Tästä on lähdettävä tinkimättömästi tulevaisuudessakin. Vaikeudet ovat sittenkin tilapäisiä, ei pysyviä. Moni asia tässä maailmanmenossa muuttuu ja loppuukin, mutta leivänkasvatus ei lopu milloinkaan.

12.12.2003 Puolustusministeri Seppo Kääriäisen puhe Sisä-Savon seutuyhtymän yrittäjä- ja sidosryhmätapaamisessa, Suonenjoki


Vanhasen hallituksen aluepolitiikka

Pääministeri Matti Vanhasen hallituksen ohjelmassa aluepolitiikalla on korostunut asema: eroja eri alueiden kehittämisedellytyksissä kavennetaan. Aluepolitiikan peruslähtökohtana on se, että alueellista kehitystä tasapainotetaan vahvistamalla heikoimpien alueiden lähtökohtia.

Hallituksen tavoitteena on muuttoliikkeen ja väestörakenteen tasapainottaminen sekä palvelurakenteen turvaaminen koko maassa.

Nämä linjaukset ovat poliittisia tahdonilmauksia siitä, että alueelliseen kehitykseen - nopean muuttoliikkeen ja voimakkaan keskittymisen mukanaan tuomiin ongelmiin - voidaan ja halutaan vaikuttaa poliittisilla päätöksillä.

2000 -luvun aluepolitiikan avaimet kiteytyvät osaamiseen, alueiden omiin vahvuuksiin ja omaehtoiseen kehittämiseen.

Keskeistä on vahvistaa osaamiseen perustuvaa aluepolitiikkaa. Samalla kun osaamiskeskusohjelman toteutusta jatketaan, tavoitteena on tehostaa ohjelman vaikuttavuutta keskusten ulkopuolisten alueiden osaamis- ja teknologiaperustan vahvistamisessa. Jatkossa on kiinnitettävä yhä painokkaammin huomiota ohjelman vaikuttavuuteen niitä ympäröivillä seuduilla samoin kuin kaupunki- ja maaseutupolitiikan toisiaan tukevaan yhteistyöhön.

Kuopion yliopiston kehittäminen on tehokasta aluepolitiikkaa. Teknillisen koulutuksen aloittaminen yhteistyössä Oulun yliopiston kanssa täytyy viedä satamaan.

Maaseutualueiden osalta suurin haaste jatkossa on eriyttää politiikkaa eri tyyppisten maaseutualueiden tarpeisiin. Harvaan asuttu ja syrjäinen maaseutu tarvitsee erilaisia toimia kuin kaupunkien läheinen maaseutu tai tulevaisuudessakin vahvaan maatilatalouteen vahvasti nojaava maaseutu.

Aluepolitiikka edellyttää taloudellisten voimavarojen tarkoituksenmukaista kohdentamista. Samalla kun voimavaroja muun muassa maakunnan kehittämisrahaan lisätään, on tärkeää huolehtia siitä, että ne käytetään tehokkaimmalla mahdollisella tavalla. Tässä tulee luottaa alueiden omien ihmisten, yritysten ja muiden toimijoiden näkemyksiin. Aluehallinnon vahvistamishankkeessa maakuntien liittojen roolia aluekehityslain mukaisina aluekehitysviranomaisina on tarkoitus vahvistaa.

Pohjois-Savon maakuntaliitto päätti vastikään Savon kanavasta. Maakunnan kanta, johon yhdyn, on nyt selvä ja moneen kertaan todettu. Vastuu on valtion puolella, hallituksen infrastruktuuriryhmässä. Kanava ei kilpaile esimerkiksi Savon radan, 5 -tien, tieverkoston tai Kuopion yliopiston hankkeiden kanssa. Maakunnan hankkeet ovat yhteisiä hankkeita. Rahoitus on hankittava EU:lta, valtion budjetista, maakunnan ja alueiden rahoista.
Kun Suomi liittyi Euroopan unioniin v. 1995, pohjoisten harvaan asuttujen alueiden pysyvistä luonnonhaitoista johtuvat ongelmat tunnustettiin yhteisön piirissä ja niitä varten luotiin oma politiikka. Unionin laajentuessa on perusteltua, että rahoituksen painopistettä siirretään kaikkein köyhimmille alueille. Bruttokansantuote henkeä kohden ei kuitenkaan yksistään riitä määrittelemään heikoimmin kehittyneitä alueita. Suomen tavoitteena on, että tavoite 1:n valintakriteereinä käytetään myös harvaa asutusta, pysyviä luonnonhaittoja, syrjäistä sijaintia, pitkiä etäisyyksiä ja heikkoa saavutettavuutta. Suomi tähtää siihen, että Pohjois- ja Itä-Suomen syrjäiset alueet, joiden asukastiheys on poikkeuksellisen alhainen, säilyvät unionin korkeimman aluetuen piirissä jatkossakin.

Julkisen vallan on alueellistamisella näytettävä esimerkkiä. Valtion toimintojen alueellistamistoimenpiteitä onkin tarkoitus jatkaa ja tehostaa. Valtion keskushallinnon uusia, laajenevia ja uudistettavia toimintoja ja yksiköitä sijoitetaan ensisijaisesti pääkaupunkiseudun ulkopuolelle. Sijoittaminen toteutetaan maan tasapainoista kehitystä edistäen sekä alueiden olemassa olevia vahvuuksia hyödyntäen ja alueiden toiminnallisten vahvuuksien kehittämistä tukien. Ei kuitenkaan pidä odottaa liikoja. Maakunnissa kannattaa olla aktiivinen.

Myös "vanhaa" aluepolitiikkaa tukineen tarvitaan. Hyvä esimerkki on nyt toteutuva alueellisen kuljetustuen ulottaminen myös Pohjois-Savoon. Myös investointituet kaipaavat nostoa - niille on tarvetta.

Yrittäjyys

Vanhasen hallituksen kärkitavoitteen mukaan suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa kehitetään parantamalla työllisyyttä ja vähentämällä työttömyyttä.

Tavoitteena on luoda Suomesta osaamisen ja yrittämisen yhteiskunta. Hallitusohjelman tavoite 100 000 uudesta työpaikasta voi toteutua vaalikauden loppuun mennessä. Se on kova tavoite. Kysymys on olennaisesta suunnanmuutoksesta.

Tämä sisältää kaksi perustavanlaatuista lähtökohtaa:

Ensimmäinen lähtee sen tosiasian tunnustamisesta, että yrittäjyys ja parempi työllisyys kulkevat käsi kädessä. Työllisyys ei parane merkittävästi, elleivät yritykset investoi työpaikkoihin, elleivät pienyritysten sukupolvenvaihdokset suju sutjakkaasti, ellei synny jatkuvasti uusia yrityksiä ja elleivät yrittäjyysasenteet lähde ripeään nousuun.

Toiseksi työttömyys ei alene ja työllisyys ei parane tietenkään vain yhdellä ainoalla keinolla. Tarvitaan monien erilaisten, samaan suuntaan vaikuttavien keinojen repertuaari.

Vanhasen hallitus lähtee siitä, että yrittäjyyden vahvistaminen on samalla myös tehokasta aluepolitiikkaa. Kehitysalueiden ja maaseudun työpaikat syntyvät pääosin pieniin yrityksiin, joten aluepolitiikan ja yrittäjyyden välinen kiinteä kytkentä on syytä noteerata. Yrittäjyys on maakuntien ja aluekehityksen moottori.

Suomi elää monessakin suhteessa murrosaikaa. Suurtyöttömyyden rinnalla kärsimme samaan aikaan suuren luokan yrittäjyysvajeesta. Vaikka yleinen yrittäjyysilmapiiri on myönteinen, halukkuus ryhtyä itse yrittäjäksi on varsin vaatimattomalla tasolla.

Murroskohdassa ovat myös monet yrittäjät. Kuluvan vuosikymmenen loppuun mennessä noin 60 000 yrityksen osalta edessä on omistajan- tai sukupolvenvaihdos. Kiireellinen tehtävä tässä ja nyt onkin vauhdittaa sukupolvenvaihdoksia.

Hallitus on puolessa vuodessa tehnyt useita yrittäjyyttä ja työllisyyttä edistäviä veroratkaisuja: arvonlisäveron alarajaa joustavoitetaan ja sukupolvenvaihdosten verotukseen esitetään huomattavaa huojennusta sekä toteutetaan merkittävä yritysverouudistus.

Yritysveroratkaisulla kevennetään yritysten verorasitusta 550 miljoonalla eurolla. Aikataulullisesti arvonlisäverotuksen alarajan liukuma otetaan käyttöön jo vuoden 2004 alusta ja sukupolvenvaihdosten verokohtelun huojennus vuoden 2004 aikana. Yritysverouudistus astuu puolestaan voimaan vuoden 2005 alusta lukien. Muistissa ovat palkansaajien verotusta keventävät budjettiratkaisut. Kaikki nämä lisäävät työn teon ja teettämisen motiivia.

Tehdyillä ratkaisuilla Suomi vastaa kansainvälisen verokilpailun armottomaan haasteeseen. Jotta Suomi olisi jatkossakin kilpailukykyinen ja houkutteleva sijaintipaikka yrityksille ja niiden avaintoiminnoille, yrittäjyydelle ja omistajuudelle on tehtävä tilaa. Ilman omistajia meillä ei ole yrittäjiä. Ilman yrittäjiä meillä ei ole työpaikkoja. Yrittäjyyttä nostavaa politiikkaa täytyy jatkaa. Kysymys on pysyvästä muutoksesta.

Ajankohtaista puolustuspolitiikkaa

Suomi käy paraikaa muiden EU:n jäsenvaltioiden kanssa tiiviitä ja vaikeita neuvotteluja Euroopan unionin uudesta perussopimuksesta - ja siihen liittyen myös EU:n yhteisestä turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta.

Suomi on asettanut omat tavoitteensa hallitusti ja laajalla yksimielisyydellä. Eduskunta on siunannut hallituksen esittämät neuvottelutavoitteet. Mahdollisuutemme onnistua HVK:ssa ovat kohtalaiset. Viikonvaihteessa nähdään, onnistuimmeko.

EU on muodostunut myös turvallisuusyhteisöksi jäsenilleen. Se vahvistuu HVK:n tuloksena ilman että siitä tulee sotilasliittoa. Avunantamisessa apua täytyy pyytää ja avunantamisesta ja sen muodoista päättää jäsenvaltio kuten Suomi itse. Liikkumatila on viisasta säilyttää.

Kansalaiset antavat poikkeuksellisen vahvan hyväksynnän Suomen turvallisuuspoliittiselle nykylinjalle. Aktiivinen osallistuminen EU:n yhteiseen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan, sotilaallinen liittoutumattomuus tykötarpeineen (yleinen asevelvollisuus ja alueellinen puolustus), realistinen rauhanturvatoiminta (erityinen panostus siviilikriisinhallintaan) ja omaehtoinen kahdenkeskinen yhteistyö naapurimaiden, Venäjän sekä Yhdysvaltojen kanssa ovat muodostaneet hyvin toimineen linjan.

Onpa turvallisuus- ja puolustuspoliittinen perusvalinta jatkossa mikä tahansa, itse järjestämämme kansallisen puolustuksen uskottavuudesta ei voi tinkiä ? liittoutumisenkaan oloissa. Ja mikäli perusvalinnaksi tulee sotilaallisen liittoutumattomuuden jatkaminen - kuten uskon, on paikallaan jatkaa samalla myös liittoutumisen mahdollistavalla tiellä. Tämä on sitä paljon kaivattua todellista liikkumatilaa.

Suomalaisten maanpuolustustahto on korkealla, ja oman maan puolustuksen uskottavuuteen luotetaan. Asevelvollisuus luo mihin tahansa ammattiarmeijaan verrattuna kansainvälisissä rauhanturvatehtävissä kunnostautuneen ammattitaitoisen reservin ja korkean maanpuolustustahdon. Alueellista puolustusjärjestelmää täytyy kehittää - niin ikään kaikissa oloissa.