Mulla on todettu keskivaikea masennus ja ahdistuneisuus häiriö. En tuosta masennuksesta niin tiedä mutta ahdistunut olen usein.
Mun on hirveän vaikea kohdata mitään vastoin käymisiä tai tehdä asioita joita en halua. Esim en ole saanut koulujakaan mitään käytyä loppuun, koska jokaisessa opin ahjossa on asioita joita en halua tehdä tai niiden tekeminen on stressaavaa ja mokaamisen pelkoa yms. Olen aloittanut jo kolmesti uuden koulun ja alan mutta aina tulee vastaan jotain mitä en vain yksinkertaisesti pysty tekemään ja ahditun niin etten näe mitään muuta vaihtoehtoa kuin lopettaa. Ahditun myös ihmis suhteissa, en pysty esimerkiksi riitelemään kenenkään kanssa. En pysty olemaan enään itseni kanssa jos pahoitan toisen mielen tj.
Mulla on myös tapana miettiä kaikkia vaihtoehtoja ettei tarvitsisi mennä tai miten voisin laistaa tulevan epämiellyttävän tapahtuman . Olen nukkunut öitä talvisin ikkunat auki, jos vaikka sairastuisin, olen pudottanu itseni käteni päälle jos se vaikka murtuisi yms. ei taida olla ihan tervettä. Jossain vaiheessa olen niin ahditunut etten voi enää muuta kuin lopettaa.
Mulla on myös usein tapana miettiä kuolemaani. Sitten ei tarvitsis enää miettiä mitään, mitä sitä elämällään tekisi ja ei olisi enää yhteiskunnan tai kenenkään muun vaatimuksia. Ei tarvitsis enää kellekkään selitellä mitään miksi taas lopetin. Ei tarvitsisi enää miettiä mitä musta ajatellaan, olenko luuseri vai hullu vai mikä... Muutaman kerran on ollut jo aikas lähelllä etten ole ranteitani auki viiltänyt. Kerran viilsin jo niin syvälle ettei verenvuoto lakannu ja jouduin lähtemään päivystykseen...
Olen jo puolitoista vuotta käynyt mielenterveys hoitajan juttusillä mutten pysty puhumaan tästä itseni satuttamis halusta. Olen kiistäny kaikki itsemurha aikomukset ja itseni satuttamiset. En vain yksinkertaisesti pysty kertomaan... häpen asiaa liikaa, en salli kenenkään tietävän minusta mitään negatiivista...
Elämä alkaa olla jo aika rastakasta elettäväksi, tuntuu ettei mun ongelmiin ole mitään ratkaisua... En halua enää yrittää edes kun ahdistavat tunteet tulevat kuitenkin taas jostain... olen jo niin monta kertaa yrittänyt ja aina kaikki menee pieleen kun en henkisesti jaksa... tuntuu jotenkin turhalta käydä missään puhumassakaan kun en pysty täysin rehellisesti kertomaan asioista joten ei siitäkään hyötyö ole...
Mun on hirveän vaikea kohdata mitään vastoin käymisiä tai tehdä asioita joita en halua. Esim en ole saanut koulujakaan mitään käytyä loppuun, koska jokaisessa opin ahjossa on asioita joita en halua tehdä tai niiden tekeminen on stressaavaa ja mokaamisen pelkoa yms. Olen aloittanut jo kolmesti uuden koulun ja alan mutta aina tulee vastaan jotain mitä en vain yksinkertaisesti pysty tekemään ja ahditun niin etten näe mitään muuta vaihtoehtoa kuin lopettaa. Ahditun myös ihmis suhteissa, en pysty esimerkiksi riitelemään kenenkään kanssa. En pysty olemaan enään itseni kanssa jos pahoitan toisen mielen tj.
Mulla on myös tapana miettiä kaikkia vaihtoehtoja ettei tarvitsisi mennä tai miten voisin laistaa tulevan epämiellyttävän tapahtuman . Olen nukkunut öitä talvisin ikkunat auki, jos vaikka sairastuisin, olen pudottanu itseni käteni päälle jos se vaikka murtuisi yms. ei taida olla ihan tervettä. Jossain vaiheessa olen niin ahditunut etten voi enää muuta kuin lopettaa.
Mulla on myös usein tapana miettiä kuolemaani. Sitten ei tarvitsis enää miettiä mitään, mitä sitä elämällään tekisi ja ei olisi enää yhteiskunnan tai kenenkään muun vaatimuksia. Ei tarvitsis enää kellekkään selitellä mitään miksi taas lopetin. Ei tarvitsisi enää miettiä mitä musta ajatellaan, olenko luuseri vai hullu vai mikä... Muutaman kerran on ollut jo aikas lähelllä etten ole ranteitani auki viiltänyt. Kerran viilsin jo niin syvälle ettei verenvuoto lakannu ja jouduin lähtemään päivystykseen...
Olen jo puolitoista vuotta käynyt mielenterveys hoitajan juttusillä mutten pysty puhumaan tästä itseni satuttamis halusta. Olen kiistäny kaikki itsemurha aikomukset ja itseni satuttamiset. En vain yksinkertaisesti pysty kertomaan... häpen asiaa liikaa, en salli kenenkään tietävän minusta mitään negatiivista...
Elämä alkaa olla jo aika rastakasta elettäväksi, tuntuu ettei mun ongelmiin ole mitään ratkaisua... En halua enää yrittää edes kun ahdistavat tunteet tulevat kuitenkin taas jostain... olen jo niin monta kertaa yrittänyt ja aina kaikki menee pieleen kun en henkisesti jaksa... tuntuu jotenkin turhalta käydä missään puhumassakaan kun en pysty täysin rehellisesti kertomaan asioista joten ei siitäkään hyötyö ole...
Vastaukset 3
Vanhimmat
joskus sitä miettii, että vetäisikö päänsä hirteen, hukuttaisiko ämpäriin, näännyttäisikö nälkään vai vetäisikö ranteet auki. Mutta ehkä ei kuitenkaan. Tänne kun on kerran joutunut syntymään, niin katotaan kortit loppuun asti. Omia lapsia en kuitenkaan tee. Lapsi parat.......
Onko asia niin että ajattelet, että et halua tehdä asioita. Luultavasti enemmän pelkäät epäonnistumisiasi. itsemurha ei ole vapautus kärsimyksistä. Sitten ne vasta alavatkin. Olet sittenkin arvokas ja sinnulla on kätkössä tarvittavat lahjat ja eväät elämään.
Älä viitsi. Totta hitossa ne ongelmat loppuvat kun kuolee. Vai tunnetko ketään joka on joutunut omia sotkujaan selvittelemään vielä kuoleman jälkeen? Tuollaisella et saa estettyä ketään tappamasta itseään.