Minulla ei ole ollut vuosiin sosiaalista elämää. Olen työtön enkä opiskele missään. Sairauteni takia en tuosta vain voi hakea töitä. Kuntouttava työtoiminta alkaa vasta kesän lopulla.
Pistin kaksi vuotta sitten välit poikki parhaan ystäväni kanssa, koska kasvoimme "erilleen". En ole myöskään ollut yhteydessä pariin muuhun kaveriini. Heidän elämäntyylinsä on niin erilainen kuin minun, en pidä juhlimisesta ja nautin kotona olemisesta.
Vaikka minulla on puoliso, kaipaan naispuoleisia ystävyyssuhteita ja neljän seinän sisällä oleminen alkaa rassaamaan. Tuntuu että näivetyn siihen, kun joudun jatkuvasti olemaan yksinäni. Silti vaikka minulla olisi mahdollisuus hankkia uusia ystäviä, pelkään heidän käyttävän minua jotenkin hyväksi. Lapsuudessa koin sellaista ihan tarpeeksi (kaksinaamaisuus, epärehellisyys) ja se on jättänyt minuun syvät arvet. Minun on hyvin vaikea pitää ihmissuhteita yllä, etenkin nyt, kun olen niin kauan ollut omissa oloissani. Miten vaikea ollakaan minä; haluan ystäviä, mutten kuitenkaan luota kehenkään. Tuntuu kuin edessäni olisi aina kivikova muuri, jonka läpi ei kukaan pääse.
En osaa ottaa vastoinkäymisiä ihmissuhteissa kokemuksena, joka vahvistaa... päinvastoin, se vain avaa haavat uudestaan auki.
En varmaan enää edes tiedä, miten ihmisten kanssa ollaan. Ainut ihminen, joka on päivittäin kanssani tekemisissä on mieheni. Ja hän joutuu kuuntelemaan valituksiani siitä, kuinka elämäni on yksitoikkoista.. elämäniloni pieninkin pilkahdus on alkamassa sammua.
Miten voin vapautua niin, etten ajattele jatkuvasti, että ihmiset haluavat minulle vain pahaa?
Pistin kaksi vuotta sitten välit poikki parhaan ystäväni kanssa, koska kasvoimme "erilleen". En ole myöskään ollut yhteydessä pariin muuhun kaveriini. Heidän elämäntyylinsä on niin erilainen kuin minun, en pidä juhlimisesta ja nautin kotona olemisesta.
Vaikka minulla on puoliso, kaipaan naispuoleisia ystävyyssuhteita ja neljän seinän sisällä oleminen alkaa rassaamaan. Tuntuu että näivetyn siihen, kun joudun jatkuvasti olemaan yksinäni. Silti vaikka minulla olisi mahdollisuus hankkia uusia ystäviä, pelkään heidän käyttävän minua jotenkin hyväksi. Lapsuudessa koin sellaista ihan tarpeeksi (kaksinaamaisuus, epärehellisyys) ja se on jättänyt minuun syvät arvet. Minun on hyvin vaikea pitää ihmissuhteita yllä, etenkin nyt, kun olen niin kauan ollut omissa oloissani. Miten vaikea ollakaan minä; haluan ystäviä, mutten kuitenkaan luota kehenkään. Tuntuu kuin edessäni olisi aina kivikova muuri, jonka läpi ei kukaan pääse.
En osaa ottaa vastoinkäymisiä ihmissuhteissa kokemuksena, joka vahvistaa... päinvastoin, se vain avaa haavat uudestaan auki.
En varmaan enää edes tiedä, miten ihmisten kanssa ollaan. Ainut ihminen, joka on päivittäin kanssani tekemisissä on mieheni. Ja hän joutuu kuuntelemaan valituksiani siitä, kuinka elämäni on yksitoikkoista.. elämäniloni pieninkin pilkahdus on alkamassa sammua.
Miten voin vapautua niin, etten ajattele jatkuvasti, että ihmiset haluavat minulle vain pahaa?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.