Masennukseen tottuu

Ikävä kyllä tai toisaalta huojennukseksi: pitkäaikaiseen masennukseen tottuu aivan kuten muihinkin kroonisiin sairauksiin. Ei enää vaadi itseltä sitä samaa kuin ennen, ja on iloinen pienistäkin asioista: tänään kävin kaupassa, jaksoin peseytyä, siivoilla vähän, ottaa kontaktin toiseen ihmiseen, käydä kallonkutistajalla tms. Sen ei tarvitse olla kuin yksi pieni asia. tottuu siihenkin, etteivät sellaiset ihmiset ymmärrä, jotka eivät itse ole kokeneet lamaannuttavaa masennusta. Ja on päiviä, jolloin ei jaksa vuoteesta nousta kuin vessaan. Mutta tuskin sellaista masennusta onkaan, ettei pienen hetken olisi tyytyväinenkin johonkin. Nyt itse olen tyytyväinen, että jaksan öisin kirjoitella nettiin ja harjoitella koko ajan uutta, olen melko taitamaton tässä hommassa. Ja sain kirjoituksen onnistumaan, vaikka hiiri ei toimi ja olen taistellut tässä tuon vaihtoehtoisen systeemin kanssa.
Olen jo työkyvyttömyyseläkkeellä. Tietenkin se harmittaa, että nyt kun minulla olisi aikaa harrastaa vaikka mitä, en jaksakaan. Mutta noin 15 vuotta masennusta opettaa jo poistamaan itsesyytökset ja ymmärtämään itseään, hyväksymäänkin itsensä, vaikkei koskaan kai pitämään itsestään. Päivä kerrallaan. Toivottavasti sinun masennuksesi ei ole kroonista, jos sairaus havaitaan ajoissa, on myös suurempi mahdollisuus toipua. Mutta meitä elinikäisiä masentelijoita on uskomattoman paljon. Voimia kaikille muille samanmoisille!