Löytyykö palstalta sellaisia miehiä, jotka ovat tulleet isäksi vähän varttuneemmalla iällä? 40-50- vuotiaina? Itse kuulun tähän jengiin ja toki tunnen muutamia muitakin, mutta olisi mukava kuulla kokemuksia. Minä olen nauttinut täysillä nyt kouluikäisen tyttäreni faijana olemisesta ja tyttäreni usein sanoo, että minä en hermostu niin herkästi, kuin monien hänen kaveriensa faijat. No, ikä tuo kärsivällisyyttä, kokemusta ja vähän rennompaa otetta elämään useimmilla ihmisillä. Niin minullakin.
Toki huomaan myös suhtautuvani moniin asioihin eri lailla, kun parikymmentä vuotta nuoremmat "kolleegani" , jokainen on myös aikanaan saamansa kasvatuksen ja aikansa lapsi muutenkin. Kun olin teini, kuuntelin Jimi Hendrixiä, Doorsia, Creamia, Led Zeppeliniä ja Jethro Tullia. Niitähän ei nykyään soita juuri mikään radioasema. Kasarikulttuuri ei erityisemmin sytyttänyt silloin, eikä vieläkään. Kun kasvoin aikuiseksi, oli tapana kiinnostua yhteiskunnallisista asioista, halusimme tietää historiasta, muuttaa maailmaa. Nykyään tuntuu siltä, että kylmän materialistiset arvot vallitsevat. Puhutaan luusereista. Ja tarkoitetaan kuitenkin ihmisiä. Asun kyllä itsekin perheeni kanssa keskiluokkaisesti rivitalossa, meillä on suhteellisen vakaa talous ja pitäähän sen ollakin, kun on jo ehtinyt puurtamaan työelämässä ammattiin valmistumisen jälkeen 25 vuotta. Silti koen vieraaksi nykyisen kahmimismentaliteetin ja sen, että välitetään vain omasta itsestä tai välittömästä elinpiiristä. Pirun itsekästä meininkiä. En halua tytärtäni sellaiseksi opettaa. Enkä myöskään valittajaksi, joka syyttää kaikkia muita epäonnistumisistaan ja huutaa aina yhteiskuntaa apuun, kun asioille voisi itsekin jotain tehdä.
Kun tyttäreni oli pienempi, ihmettelin usein niitä aina kireitä nuoren naapuri-äidin ilmeitä, kun hän kuskasi lastaan tarhaan tai kävi kaupassa tms. Ihan kuin lapsi olisi ollut suuri rangaistus ja elämä pilalla hänen takiaan. Myöskin kiinnitin huomion siihen, että lapsen saatuaan vanhemmuus monilla aiheutti sen, että keskusteltiin vain lapsista tai jokapäiväisistä rutiiniasioista. Minä en muuttunut siinä suhteessa varmaan paljoakaan, että halusin edelleen jutella toisten lasten vanhempein kanssa vaikkapa politiikasta, urheilusta, musiikista, historiasta, kirjallisuudesta jne. Olin sama ihminen edelleen, vaioka tyttäreni elämääni suuresti rikastuttikin.
Lopulta ietysti ikä on vain yksi aspekti ja persoonallisuus ratkaisee. Minulla on joitakin hyviä kaverisuhteita lasteni ystävien vamhempien kanssa, vaikka he olisivatkin minua selkeästi nuorempia. Onhan se lapsi toki myös yhdistävä tekijä.
Toki huomaan myös suhtautuvani moniin asioihin eri lailla, kun parikymmentä vuotta nuoremmat "kolleegani" , jokainen on myös aikanaan saamansa kasvatuksen ja aikansa lapsi muutenkin. Kun olin teini, kuuntelin Jimi Hendrixiä, Doorsia, Creamia, Led Zeppeliniä ja Jethro Tullia. Niitähän ei nykyään soita juuri mikään radioasema. Kasarikulttuuri ei erityisemmin sytyttänyt silloin, eikä vieläkään. Kun kasvoin aikuiseksi, oli tapana kiinnostua yhteiskunnallisista asioista, halusimme tietää historiasta, muuttaa maailmaa. Nykyään tuntuu siltä, että kylmän materialistiset arvot vallitsevat. Puhutaan luusereista. Ja tarkoitetaan kuitenkin ihmisiä. Asun kyllä itsekin perheeni kanssa keskiluokkaisesti rivitalossa, meillä on suhteellisen vakaa talous ja pitäähän sen ollakin, kun on jo ehtinyt puurtamaan työelämässä ammattiin valmistumisen jälkeen 25 vuotta. Silti koen vieraaksi nykyisen kahmimismentaliteetin ja sen, että välitetään vain omasta itsestä tai välittömästä elinpiiristä. Pirun itsekästä meininkiä. En halua tytärtäni sellaiseksi opettaa. Enkä myöskään valittajaksi, joka syyttää kaikkia muita epäonnistumisistaan ja huutaa aina yhteiskuntaa apuun, kun asioille voisi itsekin jotain tehdä.
Kun tyttäreni oli pienempi, ihmettelin usein niitä aina kireitä nuoren naapuri-äidin ilmeitä, kun hän kuskasi lastaan tarhaan tai kävi kaupassa tms. Ihan kuin lapsi olisi ollut suuri rangaistus ja elämä pilalla hänen takiaan. Myöskin kiinnitin huomion siihen, että lapsen saatuaan vanhemmuus monilla aiheutti sen, että keskusteltiin vain lapsista tai jokapäiväisistä rutiiniasioista. Minä en muuttunut siinä suhteessa varmaan paljoakaan, että halusin edelleen jutella toisten lasten vanhempein kanssa vaikkapa politiikasta, urheilusta, musiikista, historiasta, kirjallisuudesta jne. Olin sama ihminen edelleen, vaioka tyttäreni elämääni suuresti rikastuttikin.
Lopulta ietysti ikä on vain yksi aspekti ja persoonallisuus ratkaisee. Minulla on joitakin hyviä kaverisuhteita lasteni ystävien vamhempien kanssa, vaikka he olisivatkin minua selkeästi nuorempia. Onhan se lapsi toki myös yhdistävä tekijä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Puhuu mies asiaa.
"Kahmimiskuluttuuri" - hyvä termi..
Moni tekee lapsia liian nuorena. Suomalaiset pilaavat elämänsä lapsilla liian nuorina ja kokemattomina, ja siitä nämä kaikki ongelmat kumpuavat.