Milloin voi vaatia masentuneelta ihmiseltä paluuta työelämään, ja voiko vaatia että vielä sairauslomalla oleva ja vielä masentuneena pitää koko ajan yrittää ja yrittää mennä "aktivoiviin toimiin"?
Minulla ainakin taistelee oma ideaali siitä miten parannus ja maailma ylipäätään toimii psykiatrin polin toiveita vastaan. Tarkoitan tällä sitä että psykiatrian polilla hoitotiimi ei tunnu välittävän siitä kuinka hermoromahduksen partaalla ja väsynyt olen kun menen ns. aktivoiviin toimiin, esim. jonkinlaiseen kuntouttavaan työtoimintaan (ei työkkärin alaisiin).
Aina kun olen pakottanut itseni johonkin tällaiseen paljon vaativaan niin olen saanut minihermoromahduksen kotona univajeesta johtuvan väsymyksen ja stressin takia. Mutta ei sillä tunnu olevan väliä, kun pitää vaan mennä ja tehdä koko ajan. :( Miksi? Eikö sairauslomalla olevan pitäisi olla armollinen itselleen ja antaa aikaa. Miksi ei voi odottaa sitä parempaa hetkeä vaikka se tulisikin muutaman päivän päästä eikä heti? Ei se masentunut aina välttämättä jätä asioita tekemättä vaikkei huonona päivänä lähdekään jonnekin minne oli ajatellut.
Onko tavoite opettaa "vastuullisuutta" (tarvinko tosiaan sellaista opetusta). Vai onko tavoite tehdä ihmisestä joku objekti joka vain suorittaa ja tuottaa yhteiskunnalle vaikka oma elämä olisi helvettiä? Oikeasti tällainen mielikuva minulle on jäänyt "hoidostani". Joka on aiheuttanut paljon vihaa ja turhautumista.
Ja eikö saa parantua ajan kanssa? Miksi on niin hirveä kiire. Tämän ahdistuksen aiheuttaa oma suorittaja-luonteeni sekä ulkopäin ja sisältäpäin tuleva syyllisyys.
Alan uskomaan että maailma on vain tällainen, että koko ajan vaaditaan liikaa. Mutta pitääkö sen olla niin??
Tämä nyt meni vähän ohi otsikon aiheen, mutta käsitteelee mielestäni sitä että joskus ihmisiä laitetaan työelämään ennen kunnollista kuntoutumista.
Minulla ainakin taistelee oma ideaali siitä miten parannus ja maailma ylipäätään toimii psykiatrin polin toiveita vastaan. Tarkoitan tällä sitä että psykiatrian polilla hoitotiimi ei tunnu välittävän siitä kuinka hermoromahduksen partaalla ja väsynyt olen kun menen ns. aktivoiviin toimiin, esim. jonkinlaiseen kuntouttavaan työtoimintaan (ei työkkärin alaisiin).
Aina kun olen pakottanut itseni johonkin tällaiseen paljon vaativaan niin olen saanut minihermoromahduksen kotona univajeesta johtuvan väsymyksen ja stressin takia. Mutta ei sillä tunnu olevan väliä, kun pitää vaan mennä ja tehdä koko ajan. :( Miksi? Eikö sairauslomalla olevan pitäisi olla armollinen itselleen ja antaa aikaa. Miksi ei voi odottaa sitä parempaa hetkeä vaikka se tulisikin muutaman päivän päästä eikä heti? Ei se masentunut aina välttämättä jätä asioita tekemättä vaikkei huonona päivänä lähdekään jonnekin minne oli ajatellut.
Onko tavoite opettaa "vastuullisuutta" (tarvinko tosiaan sellaista opetusta). Vai onko tavoite tehdä ihmisestä joku objekti joka vain suorittaa ja tuottaa yhteiskunnalle vaikka oma elämä olisi helvettiä? Oikeasti tällainen mielikuva minulle on jäänyt "hoidostani". Joka on aiheuttanut paljon vihaa ja turhautumista.
Ja eikö saa parantua ajan kanssa? Miksi on niin hirveä kiire. Tämän ahdistuksen aiheuttaa oma suorittaja-luonteeni sekä ulkopäin ja sisältäpäin tuleva syyllisyys.
Alan uskomaan että maailma on vain tällainen, että koko ajan vaaditaan liikaa. Mutta pitääkö sen olla niin??
Tämä nyt meni vähän ohi otsikon aiheen, mutta käsitteelee mielestäni sitä että joskus ihmisiä laitetaan työelämään ennen kunnollista kuntoutumista.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Niin kyse on varmaan juuri ihmisen 'tuottavuudesta'. TYÖ on se asia mitä varten tyyliin synnytään tähän maailmaan??! Eihän se niin voi mennä!! On varmasti ihmisiä jotka saa tyytyväisyyttä työstä ja se on heille 'elämäntehtävä'. Mutta että kaikki ajattelisivat tai eläisivät niin että täällä eletään työtä varten niin ei voi pitää millään paikkaansa. Minusta täällä eletään lähinnä itseä varten ottaen muut huomioon. Työ on YKSI OSA elämää.
On paljon ihmisiä jotka voi todella huonosti työssään. Osa omasta tahdosta, osa ei. On nuoria ihmisiä jotka masentuu ja sairastuu. Esim. työn vaativuus, työpaikan olosuhteet, työtaakka, kiusaaminen jne. En ymmärrä miksi heidän jotka sairastuvat työstä pitäisi väen vängällä saada palaamaan sinne 'persläpeen' joka aiheutti kokonaan tai osaksi heidän sairastumisensa??!
On vaan hyväksyttävä että kaikista ei ole töihin. Ja vaikka valtiovalta on sitä mieltä että se ei tyyliin sovi, niin totuushan se vaan on. Me kaikki emme ole samanlaisia, emme ole koneita, emmekä elä täällä valtiovallan vuoksi tai takia.
Itse menin jo nuorena töihin ja olen piiputtanut itseni täysin puhki. Silti kokoajan minua vaan yritetään saada 'paikatuksi' että mahdollisimman nopeasti pääsisin työelämään. Minua on diagnisoitu ja todettu sairaus. Nyt yht'äkkiä sillä ei tavallaan ole enää merkitystä vaan kuulemma työtä on niin monenlaista ja sairaus ei estä työntekoa kuulemma ja että jos haluaa jatkaa elämää täällä yhteiskunnassa niin en voi olettaa että yhteiskunta rahoittaa sen. Näin minulle tyyliin sanottiin päin naamaa. Tuntuu että nykyisin jopa julkisen terveydenhuollon ihmiset saa 'proviikkaa' siitä että saavat parannettua ihmiset nopeasti kuntoon ja takaisin työelämään. Mutta mennäänkö siinä yhteiskunnan etu etunenässä kun kuitenkin ajattelisin että sen yksilön tarpeiden mukaan täällä mennään jos ajatellaan mielenterveyshoitoa ja parantumista ja sairastamista.
TYÖTYÖTYÖTYÖ...itse tykkään työstä mutta tällä hetkellä en vaan PYSTY menemään sinne sairauteni vuoksi. Kai minä itse tiedän missä kunnossa olen ja olen oman itseni paras asiantuntija.
Ei kaikki ole työtä vältteleviä luusereita vaikka heillä esim. sairastumisen vuoksi on katkoksia työhistoriassa. Toiset sinne palaa, toiset palautetaan ja toiset eivät.
Tähän kirjoitukseen voi tulla kritiikkiä, mutta painotan että olen 40-vuotias nainen ja 15 vee asti tehnyt töitä, opiskellut jne. Olen tuottanut mielestäni veroja tähän valtioon ja maksanut sairasvakuutusmaksuja jne.
Ja se vielä että eikö ihminen pitäisi saada parantumaan yksilön itsensä ja hänen elämänlaatunsa takia, eikä pelkästään yhteiskunnan tai TYÖN vuoksi ja takia..:??!
Monet sinnittelevät viimeisillä voimillaan työelämässä jopa valtiovallan odotusten ja tarkoitusten mukaan. Ei uskalleta sairastaa, koska tulee leimatuksi jne.
Ei ihan kaikkea voi leimata rahan valta vaan tarvitaan myös humaania ajattelua. Ihmisyyttä tähän touhuun!
Edellä olevat kirjoitukset puuttuvat tärkeään asiaan.
Itselläni on todettu keskivaikea masennus virallisesti v. 1994. Jo sitä ennen oli huonossa kunnossa. Ehkä olen ollut jollakin tavalla masentunut jo nuorena.
En ollut töistä pois asian takia, mutta usein kyllä olin huonossa kunnossa töissä ja ainakin nyt ajattelen, että en läheskään aina ollut oikeasti työkunnossa. Sairaslomaakin ehdotettiin, mutta en halunnut. Olin ollut samassa työssä pitkään ja työn minimivaatimukset pystyin täyttämään. Koin tilanteen niin, että jos olisin jäänyt sairaslomalle, en olisi pystynyt palaamaan työhön. Ehkä arvioin tilanteeni väärin.
Osa-aikaeläkkeelle jäin kuitenkin iän perusteella ja tämä vaihe jatkui n. kolme vuotta.
Viime vuonna alkoi tuntua, etten pysty enää tekemään töitäni työaikana vaan joudin tekemään paljon vapaaehtoista ylityötä, selvitäkseni tehtävistäni. Osa-aikaisuus tunti jonkun verran vaikeuttavan työstä selviytymistä, koska työt piti tehdä aina "valmiiksi", jotta sijaiseni pystyi jatkamaan. Oli osa-aikaeläkkeellä ollessani ylitöissä lähes joka lauantai kun työjakso päättyi.
Minulle tehtiin sitten psykologiset tutkimukset ja aivokuvaukset, joissa todettiin jonkinasteinen muistihäiriö ja mm. toiminnan ohjauksen vaikeus. Varisnaista muistisairautta ei todettu. Koska olin jo 63, pääsin lääkärintodistuksen perusteella heti eläkkeelle n. 9 kuukautta ennen virallista eläkeikää
Nyt olen ajatellut, että masennuksen ja väsymyksen seurauksena sain melko vakavan neurologisen ongelman. En tiedä, kuinka paljon pitkäaikainen lääkehoito on vaikuttanut.
En ole asiantuntija, mutta ajattelen, että pitkäaikaisella masennuksella, uupumuksella ja lääkehoidolla voi olla seurauksia, joita ei usein tule ajtelleeksi. Todennäköisesti minun olisi pitänyt hoitaa masennusta paremmin mm. levolla ja ehkä terapiallakin. Nyt pelkään, millaiseksi minun vanhuus muodostuu, jos muisti ym. neurologiset ongelmat pahenevat. Olen nyt ollut puoli vuotta vapaalla,enkä ole havainnut muutosta parempaan.
Kun tuntuu että heidän mielestään on ihan normaalia että ihminen on ihan viimeisillä voimillaan työelämässä vaikka loppuelämän, esim. kokopäivätyössä, vaikka monelle elämänlaadun kannalta parempi on osapäivätyö.
"En ole asiantuntija, mutta ajattelen, että pitkäaikaisella masennuksella, uupumuksella ja lääkehoidolla voi olla seurauksia, joita ei usein tule ajtelleeksi. Todennäköisesti minun olisi pitänyt hoitaa masennusta paremmin mm. levolla ja ehkä terapiallakin."
Tanskassahan on muuten sellainen malli että ihminen voi olla vaikka 1h viikossa töissä ja sekin katsotaan kannattavaksi.
Voipi olla näin. Mm. unettomuudella on vaikutusta jo hermoihin, niin että tavallaan se muuttaa jotain aivokemioita. Esim. itse nukun monesti monta kuukautta putkeen n. 5h yössä ja se ainakin pari tuntia liian vähän. Mutta ei sillä näytä olevan väliä lääkäreillekään. Ilmeisesti unettomuuden pitäisi olla vielä pahempaa että siihen kunnolla jaksaisivat paneutua.
Jaaha tämä yksi lause meni nyt väärään kohtaan.
En tiedä, mikä riittää unettomuuden suhteen lääkäreille. Sen kuitenkin tiedän, että liian vähäinen nukkuminen vie ihmisen kyllä nopeasti huonoon kuntoon. Vaikka vapaalla ollessani nukun kohtalaisen hyvin (yleensä), niin työssä ollessa tuli jatkuva univaje ja loppuviikon päivät oli raskaita ja aivojen työteho selvästi alle normaalin. Eli työ tulee kyllä pian mahdottomaksi, jos ei nuku riittävästi.
Huomattava tietenkin, että unentarve on hyvin yksilöllistä.