Koska mielenterveys ja henkinen hyvinvointipalstalla on niin paljon ihmisiä joilla menee paljon huonommin kuin minulla, on oma ahdustukseni ja tulevaisuudenpelkoni tuntuneet mitättömiltä muita palstan kirjoituksia lukiessa. Siksi tämänkin kirjoituksen tekeminen tuntuu turhalta, koska luulen kaikkien ajattelevan "mutta sinullahan menee oikein hyvin verrattuna..." Omaa ahdistustani se ei kuitenkaan helpota.
Olen 21-vuotias mies. Pelkään tulevaisuudelta kahta asiaa: työttömyyttä ja parisuhteettomuutta.
Työttömyyden pelko: Olen opiskellut yhden vuoden teknillisessä yliopistossa. Opinnot ovat menneet ihan hyvin, kesiarvolla 3,6 (asteikolla 1-5) ja yhtää hylsyä ei ole tullut. Mutta en saanut kesätöitä tälle kesälle muutamista hauista huolimatta (en tehnyt niiden eteen mitään muuta kuin nettihakemuksen, ei puhelinsoittoja mihinkään). Viime kesänä olin armeijassa, jonka aloitin vuosi ennen sitä kesällä. En siis ole ollut kesätöissä vuosina 2010 tai 2009. 2007 ja 2008 olin töissä kuukauden molempina kesinä, mutta se työpaikka oli vanhempien kautta suhteilla hommattu.
Pelkään, että parin vuoden työkokemuksen puute (olkoonkin että olin vuoden armeijassa, vieläpä erikoisjoukoissa aliupseerina) vaikutti siihen, etten saanut kesätöitä tänä vuonna. Olihan minulla ennen armeijaa 3 kuukautta vapaata yo-kirjoitusten jälkeen ja armeijan jälkeenkin 6 viikkoa lomaa. Ensi vuonna tilanne lienee entistä pahempi. Hain töitä myös postista, mutta ilmeisesti siellä katsoivat että ei oteta korkeakouluopiskelijaa, kun sillä on hyvä tulevaisuus luvassa. Paskanmarjat. Juuri tuollaista työkokemusta olisin tarvinnut tällä kertaa.
Noh opiskelen nyt sitten kesän. Olin jo 3 viikkoa lomalla (tällä viikolla alkoi opinnot). 5 viikkoa lisää lomaa luvassa juhannuksen jälkeen. Loma on aivan turhaa aikaa, jonka vietän vanhempieni luona. Mutta nyt kun olen taas ollut 4 päivää toisessa kaupungissa opiskelemassa, kaipaan takaisin lomalle. On tää kesällä opiskeleminen niin epämotivoivaa.
Parisuhteettomuuden pelko: Tosiaan, vietän kaikki viikonloput ja lomat vanhempien luona. En tarkoita, että olisin vain heidän kanssaan. Minulla on kotipaikkakunnallani 2 parempaa kaveria (siis sellaista, joiden kanssa voin olla mutkattomasti kahden) sekä muutama "hyvänpäivän" tuttua, joiden kanssa olen kerran tai pari kuussa mutta joukossa on aina myös jompikumpi näistä kahdesta paremmasta kaverista.
Siis kavereita on edes vähän. Mutta parisuhdetta minulla ei ole koskaan ollutkaan. Enpä ole itse koskaan edes yrittänyt mitään vakavaa aloittaa eikä ole kukaan nainenkaan aloitetta tehnyt. Viihdyn ihan hyvin yksikseni, mutta ajattelen olevani jotenkin epänormaali. Pystyn kyllä hyvin puhumaan tuntemattomien naisten kanssa, se ei ole ongelma. Mutta niitä tilanteita ei juuri koskaan tule, koska en tavallisesti itse tee aloitetta. Koska vietä lomani vanhempieni seurassa, olen mielestäni aikamoinen mammanpoika ja luulen sen näkyvän ulospäin. Ja näkyyhän se juurikin aloitekyvyttömyytenä. Voi kuinka monia perjantai- ja lauantai-iltoja olen viettänyt kotonani isän ja äidin seurassa. On niitä ainakin enemmän kuin kavereiden seurassa vietettyjä.
Minun on vaikea katsoa ketään silmiin. Olen aina se joka kääntää katseensa pois ennen toista. Jokseenkin pystyn näiden kahden paremman kaverini kanssa silmiin katsomaan vähän aikaa, mutta jo vanhemmat tuottavat enemmän vaikeuksia. Luulen sen johtuvan heikosta itsetunnosta, joka minulla kieltämättä on.
Vertaan itseäni usein 8 vuotta vanhempaan isosiskooni, joka on näissä molemmissa asioissa ollut aina etevämpi. Hän on ollut 12-vuotiaasta lähtien joka kesä töissä ja 21-vuotiaasta asti vakituisessa työssä. Hänellä on ollut viimeisen 12 vuoden aikana kaksi sinkkuvuotta. Nyt kun hän on eroamassa, minulle tulee paha mieli jo siitä ettei minulla ole ollutkaan parisuhdetta. Vanhemmat päivittäin kertovat murhetivansa isosiskoni tilanteesta, ja joka kerta minulle tulee mieleen että minun tilanteestanihan tässä pitäisi enemmän olla huolissaan.
Okei puolensa ja puolensa, olen mielestäni isosiskoani fiksumpi ja aikuisempi kuin hän minun iässäni. En koe olevani kauttaaltaan huonompi, vaan lähinnä sosiaalisesti. Hän on kovalla työllä saanut paljon, kun itse en ole uskaltanut samanlaisia askeleita ottaa.
Ei tämäkään vuodatus tilannetta paranna. Itsesäälistä tuskin parannutaan kirjoittamalla kuinka huono on jossakin. Mikähän olisi se keino, jolla muuttaisin asennettani ja lakkaisin pelkäämästä? Pelothan on kohdattava, mutta vaikka ehkä joskus olisinkin pitkäaikaistyötön tai 35v ikisinkku niin ei se sitä ongelmaa poistaisi. Sitten en ehkä enää asiaa pelkäisi, mutta ei ne asiat olisi silti yhtään paremmaksi muuttuneet.
Olen 21-vuotias mies. Pelkään tulevaisuudelta kahta asiaa: työttömyyttä ja parisuhteettomuutta.
Työttömyyden pelko: Olen opiskellut yhden vuoden teknillisessä yliopistossa. Opinnot ovat menneet ihan hyvin, kesiarvolla 3,6 (asteikolla 1-5) ja yhtää hylsyä ei ole tullut. Mutta en saanut kesätöitä tälle kesälle muutamista hauista huolimatta (en tehnyt niiden eteen mitään muuta kuin nettihakemuksen, ei puhelinsoittoja mihinkään). Viime kesänä olin armeijassa, jonka aloitin vuosi ennen sitä kesällä. En siis ole ollut kesätöissä vuosina 2010 tai 2009. 2007 ja 2008 olin töissä kuukauden molempina kesinä, mutta se työpaikka oli vanhempien kautta suhteilla hommattu.
Pelkään, että parin vuoden työkokemuksen puute (olkoonkin että olin vuoden armeijassa, vieläpä erikoisjoukoissa aliupseerina) vaikutti siihen, etten saanut kesätöitä tänä vuonna. Olihan minulla ennen armeijaa 3 kuukautta vapaata yo-kirjoitusten jälkeen ja armeijan jälkeenkin 6 viikkoa lomaa. Ensi vuonna tilanne lienee entistä pahempi. Hain töitä myös postista, mutta ilmeisesti siellä katsoivat että ei oteta korkeakouluopiskelijaa, kun sillä on hyvä tulevaisuus luvassa. Paskanmarjat. Juuri tuollaista työkokemusta olisin tarvinnut tällä kertaa.
Noh opiskelen nyt sitten kesän. Olin jo 3 viikkoa lomalla (tällä viikolla alkoi opinnot). 5 viikkoa lisää lomaa luvassa juhannuksen jälkeen. Loma on aivan turhaa aikaa, jonka vietän vanhempieni luona. Mutta nyt kun olen taas ollut 4 päivää toisessa kaupungissa opiskelemassa, kaipaan takaisin lomalle. On tää kesällä opiskeleminen niin epämotivoivaa.
Parisuhteettomuuden pelko: Tosiaan, vietän kaikki viikonloput ja lomat vanhempien luona. En tarkoita, että olisin vain heidän kanssaan. Minulla on kotipaikkakunnallani 2 parempaa kaveria (siis sellaista, joiden kanssa voin olla mutkattomasti kahden) sekä muutama "hyvänpäivän" tuttua, joiden kanssa olen kerran tai pari kuussa mutta joukossa on aina myös jompikumpi näistä kahdesta paremmasta kaverista.
Siis kavereita on edes vähän. Mutta parisuhdetta minulla ei ole koskaan ollutkaan. Enpä ole itse koskaan edes yrittänyt mitään vakavaa aloittaa eikä ole kukaan nainenkaan aloitetta tehnyt. Viihdyn ihan hyvin yksikseni, mutta ajattelen olevani jotenkin epänormaali. Pystyn kyllä hyvin puhumaan tuntemattomien naisten kanssa, se ei ole ongelma. Mutta niitä tilanteita ei juuri koskaan tule, koska en tavallisesti itse tee aloitetta. Koska vietä lomani vanhempieni seurassa, olen mielestäni aikamoinen mammanpoika ja luulen sen näkyvän ulospäin. Ja näkyyhän se juurikin aloitekyvyttömyytenä. Voi kuinka monia perjantai- ja lauantai-iltoja olen viettänyt kotonani isän ja äidin seurassa. On niitä ainakin enemmän kuin kavereiden seurassa vietettyjä.
Minun on vaikea katsoa ketään silmiin. Olen aina se joka kääntää katseensa pois ennen toista. Jokseenkin pystyn näiden kahden paremman kaverini kanssa silmiin katsomaan vähän aikaa, mutta jo vanhemmat tuottavat enemmän vaikeuksia. Luulen sen johtuvan heikosta itsetunnosta, joka minulla kieltämättä on.
Vertaan itseäni usein 8 vuotta vanhempaan isosiskooni, joka on näissä molemmissa asioissa ollut aina etevämpi. Hän on ollut 12-vuotiaasta lähtien joka kesä töissä ja 21-vuotiaasta asti vakituisessa työssä. Hänellä on ollut viimeisen 12 vuoden aikana kaksi sinkkuvuotta. Nyt kun hän on eroamassa, minulle tulee paha mieli jo siitä ettei minulla ole ollutkaan parisuhdetta. Vanhemmat päivittäin kertovat murhetivansa isosiskoni tilanteesta, ja joka kerta minulle tulee mieleen että minun tilanteestanihan tässä pitäisi enemmän olla huolissaan.
Okei puolensa ja puolensa, olen mielestäni isosiskoani fiksumpi ja aikuisempi kuin hän minun iässäni. En koe olevani kauttaaltaan huonompi, vaan lähinnä sosiaalisesti. Hän on kovalla työllä saanut paljon, kun itse en ole uskaltanut samanlaisia askeleita ottaa.
Ei tämäkään vuodatus tilannetta paranna. Itsesäälistä tuskin parannutaan kirjoittamalla kuinka huono on jossakin. Mikähän olisi se keino, jolla muuttaisin asennettani ja lakkaisin pelkäämästä? Pelothan on kohdattava, mutta vaikka ehkä joskus olisinkin pitkäaikaistyötön tai 35v ikisinkku niin ei se sitä ongelmaa poistaisi. Sitten en ehkä enää asiaa pelkäisi, mutta ei ne asiat olisi silti yhtään paremmaksi muuttuneet.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.