Ihastus työpaikalla, järki vai tunteet?

Olen parikymppinen tyttö ja ihastuin viikko sitten samanikäiseen (parikymppiseen) poikaan, jota minun piti tulla näkemään paljon tämän kesän aikana koska me oltais samassa työpaikassa. Suhdanteet on aika pahat. Minä olisin alainen ja hän olisi paikan toinen pomo. Eli joo tiedän oli hyvä idea... :( En siis voi kertoa mitään tunteistani enkä taida edes haluta kertoa. Lisäksi olen tavannut hänet vasta kolme kertaa joten olipas järkevää ihastua näin nopeasti...

Nyt näyttää et en ehkä sit voiskaan mennä sinne töihin vaikka se ei vielä ole varmaa. Ja en sitten näkiskään enää kohdetta.

Mä oikeesti mietin silloin viikko sitten järjen ja tunteen suhteita. Mietin annanko itseni ihastua vai taistelenko vastaan. Olisin voinut silloin vielä taistella. Pelkäsin etten pääsisi ehkä enää irti ja että olisin sitten taas varattu jollekulle jonka kanssa en seurustele...

Ennen aina tappelin ihastumista vastaan mikä tarkoitti tunteiden piilottamista, kieltämistä ja salailua itseltänikin, joka ei myöskään ollut kovin järkevää kun olin silti ihastunut: en vaan myöntänyt sitä itselleni, enkä sallinut unelmointia joka johti siihen että selittelin itselleni mielessäni että en mä oo tohon ihastunut, mä vaan jostain syystä hermostun kun se on paikalla.

Mutta samalla, minä halusin taas tuntea, koska en ollut ollut ihastunut aikoihin. luulin että mä vaan pitäisin ihastumisen tunteessa leijuessani hauskaa ja leikkisin vähän omilla tunteillani. Luulin että poika oli niin kiva ja tavallinen että tästä ei vois tulla mitenkään tuskallista. Mutta nyt mun ajatukset on menneet niin sekaisin.

Ihastuin koska poika sai minut tuntemaan itseni kauniiksi, sosiaaliseksi ja niin tavalliseksi ja samalla kiinnostavaksi. Olin oma itseni hänen kanssaan, -mitä en ole voinut olla aikoihin!

Jos menen töihin sittenkin, pitäisikö minun yrittää tappaa tunteet? Kannattaako ystävystyä? Hän on niin kiva. Vai onko loppujen lopuksi sittenkään väärin leijua unelmissa? Lähdin peliin ajatuksella että pidän hauskaa tunteiden kanssa enkä kerro niistä ikinä.

Pilasinko minä nyt elämäni lopullisesti? Valitsin tunteet mutta meinasin hallita niitä järjellä... mutta en voikaan. En minä edes halunnut kuin unelmia mutta vaikka kaipaus ei olekaan suurta kun olen vain ihastunut enkä mitenkään kauhean syvästi kuitenkaan, unelmat taitavat vain estää minua seurustelemasta muiden kanssa, ja tarttumasta muihin oljenkorsiin. Tosin kannattaako minun nyt sitten muka seurustella muiden kanssa jos en ole ihastunut muihin?

Luulin että tunteilu ja tunteiden dramaattinen kasvattaminen vain pelastaisi minut takaisin normaalin elämän piiriin pelottavista ahdistuksenaiheista, mutta taisin mennä ojasta allikkoon... lievästi sanottuna.

Noniin, kertokaas mulle mitä mä teen. Saanko olla ihastunut jos en kerro vai satuttaako se minua lopulta pahasti, sitoo käteni? Jos en saa niin miten tunteista pääsee eroon? Älkää sanoko mitään että heitä tunteillasi vesilintua koska se ei ole niin helppoa.

Piti tulla kiva kesä mutta tää ei nyt ole ollenkaan hauskaa. Olin 6 päivää onnellinen mutta nyt taisi hymy hyytyä.

Soimaan itseäni koko ajan, tyhmätyhmätyhmätyhmä tyttö. Järkeäkin mulla on kuin 11-vuotiaalla. Miten voin olla muka parikymppinen, hah!

Älkää turhaan ainakaan ehdottako että kertoisin tunteista. Se nyt olisi oikea megamunaus. Jos menen töihin niin menisi ilmapiiri pilalle. Se antas mulle varmaan potkut. Ja jos en mene niin en silti kehtaa. Vaikka se tarkoittaisi etten näe häntä enää ellen ala juosta siinä liikkeessä asiakkaana mikä kertoisi oman tarinansa ja olisi aivan yhtä epäfiksua kuin suoraan kertominen...

Mielipiteitä?