Julma nainen - "ura" perheen edelle?

Minun mielipide on, että mahdollisimman äkkiä yrittämään vauvaa. Ikää sinulla on lapsenteon kannalta jo melko paljon. Mitä sitten vaikka olet vasta valmistunut, sehän on kaikkein paras aika alkaa lapsista haaveilemaan kun koulukin on loppu. Täytyy muistaa, että lapsi ei välttämättä saa heti alkua varsinkaan sinun iässäsi. Raskaus aika on hyvä aika tehdä töitä edellyttäen jos raskaus etenee normaalisti eikä mitään suurempia vaivoja ole. Äitiyslomahan ei kestä kuin vuoden, eikai siinä ajassa kaikki opit vielä unohdu. Ihan on semmonen määräys/lakikin, että sukupuoli, raskaus, lapset yms. ei saa vaikuttaa työn saamiseen. Nyt vain työtä hakemaan ja lapsia yrittämään :)

Itsekkin valmistun loppuvuodesta ensimmäiseen ammattiini ja ehkäsy on jätetty nyt pois eli vauva saa tulla jos on tullakseen. Olen varautunut siihen, että saan tehdä töitä raskauden aikana. Sitähän ei ikinä tiedä kauanko vauvan alkuun saaminen kestää..

Kiitos kommentista. Tuntuu kyllä siltä, että ikää on todellakin ja paineet perheen perustamiselle mielessä jo pidemmän aikaa. Toivottavasti minustakin löytyisi se sisäinen äiti. Toivon todellakin, että minullekin tulisi vauvakuume. Se helpottaisi asioita kummasti. Taidan olla vain vähän omituinen nainen, kun perhe ei tule listalla ykkösenä...

Entäpä jos sinulle ei sitä "kuumetta" koskaan tule? Miksi kaikkien pitäisi hankkia lapsia? Haluatko sinä lapsia?

Itse en ole koskaan ollut mikään "kuumeilija" mitä tulee tähän lasten "hankkimiseen".
En koskaan sulkenut lasten "hankkimista" pois, mutta asia ei myöskään aiheuttanut mitään "kuumeilua".

33 vuotiaana sitten tapasin nykyisen mieheni ja koska ikääkin alkoi olla jo sen verran että piti pikkuhiljaa päättää haluaako perustaa perheen, haluaako niitä lapsia, niin asiasta tietysti sitten keskusteltiin, pitkään ja hartaasti. Tiesin heti puolisoni tavattuani että haluan lapsen/lapsia hänen kanssaan, koskaan aiemmin ei tunne ollut kenenkään toisen miehen kohdalla ollut sellainen. (jossain vaiheessa mietin että ehkäpä "hankin" lapsen yksinäni,sitten joskus...)

Minullakin takana aikuisiällä hankittu uusi ammatti.

Raskauduin yllättävän nopeasti, raskaus oli vaikea, oli vähän sitä sun tätä, onneksi lapsi syntyi terveenä. Ja terveysongelmat kohdallani loppuivat synnytykseen.

Tuossa mainittiin ettei äitiysloma kestä kuin vuoden. Näinhän se on, meillä jo raskautta suunnitellessa juteltiin sitten jatkostakin. Mies halusi jäädä hoitamaan lasta kotiin. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan ja aloitinkin työt lapsen ollessa kolmen kuukauden ikäinen. Tein lyhyttä työpäivää ja mielestäni isä pystyy hoitamaan lasta siinä kuin äitikin, aivan yhtä hyvin. Toki isä ei voi imettää, se on totta, mutta sinä aikana kun olin poissa poikamme sai lypsämääni maitoa pullosta ja kotona ollessani tietysti imetin häntä.

Poika on nyt pian kaksivuotias ja kuopuksemme laskettu aika on marraskuussa. Olin välillä kotona vajaat 6 kk, jolloin puolisoni oli töissä kodin ulkopuolella, nyt hän taas hoitaa lasta kotosalla. Työmme, kummankin, luonne on paljolti mahdollistanut tämän hoitosysteemin.

Eli sen kotiinjäävän ei välttämättä tarvitse olla se äiti.....En ole mikään työnarkomaani tms., meille vain sattui ja sattuu sopimaan loistavasti tälläinen järjestely.


Todennäköisesti palaan maaliskussa töihin synnytyksen jälkeen ja puoliso jää lasten kanssa kotiin. Katsotaan tilanne sitten kun on sen aika. Suunnitelmat meillä kuitenkin on sellaiset että palaan töihin suht pian synnytyksen jälkeen ja puoliso on sitten se joka jää kotiin. Toki minäkin sitten taas jossain vaiheessa, eli vuorottelemme.

Tämä sopii meille. Ymmärrän hyvin ettei se suinkaan sovi kaikille, eikä ole tarviskaan.

Urasi on perheellekin ihan hyvä asia. Perhe pitää elättää, työ tuo leivän pöytään.

Meilläkään minä (nainen, 37v) en ole koskaan lapsia kaivannut. Mies taas kovastikin haluaa, ja on onneksi valmis lasta ihan vauvasta asti hoivaamaakin. Vain tällaisessa tilanteessa olen valmis lasten hankintaan ryhtymään kun mies ottaa päävastuun hoivaustyöstä.

Nyt on yhdessä jätetty ehkäisy pois. Minua ei yhtään haittaisi, jos lasta ei koskaan tulisikaan, mutta olen nyt valmis lapsesta osavastuun ottamaan, jos sattuisin raskautumaan. Olemme sopineet, että minä tulen olemaan vain ne äitiysvapaan 105 arkipäivää kotona, ja palaan töihin kun vauva n. 3kk. Siihen asti täysimetystä, jos se vain suinkin sujuu. Pitää kokeilla, toimiiko lypsäminen ja iltaimetys sitten miten pitkään, ja miten pian pitää äidinmaidonkorvikkeeseen siirtyä. Mutta mies pitää joka tapauksessa koko vanhempainvapaan ja mikäli hänestä siltä vielä siltä tuntuu, myös jonkin aikaa hoitovapaata.

Tutun kuuloinen tuo sinun tilanteesi. Minä en ole uudelleenkouluttautunut, mutta olen vasta aloittanut uudessa, haasteellisessa, itseäni kiinnostavassa ja hyväpalkkaisessa työssä. Tahdon panostaa tähän nyt täysillä. Varmasti uran tekeminen lapsen kanssa rankempaa on kuin ilman, mutta onneksi työaikani ovat hyvinkin joustavat. Miehen ja minun yhteispelillä onnistuu varmaan kaikki se käytännön lapsiperheen kaaos hoitoonviemisineen yms.

Toivottavasti siihen omaan lapseen sitten jotenkin automaattisesti kiintyy. Minä en ole oikein ikinä jaksanut pieniä lapsia, mutta kaikki vakuuttavat että omastansa sitten pitää kuitenkin.

Mukava kuulla muiltakin näitä ajatuksia. Olen itse vielä nuori, 27-vuotias, mutta minulla on perussairaus jonka vuoksi en ole voinut lykätä lastensaantia kovinkaan kauas hamaan tulevaisuuteen. Itsekkäästi myös ajattelen, että mieheni lapsi aiemmasta avioliitosta on vielä alakouluikäinen, ja en halua elää lapsivaihetta elämässä "kahteen otteeseen", nyt on kätevää tehdä pikkuinen kun on toinenkin lapsi kuvioissa.

En ole koskaan ollut vauvakuumeessa. En myöskään yleisesti ottaen pidä lapsista. Kuitenkin olen aina ajatellut että perhettä jossain vaiheessa, pienimuotoisesti, perustan. Jätimme ehkäisyn pois ja nyt olen sitten raskaana. Olemme molemmat hyvässä työssä, mutta pidemmän kokemuksensa vuoksi mieheni tienaa minua paremmin. Näin ollen meidän kohdallamme minä tulen olemaan se, joka jää vauvan kanssa alkuun kotiin. Asia kauhistuttaa jo nyt, ja olen suunnitellut aikamoiset strategiat pimahtamisen vastustamiseksi :).

Luotan edellisen kirjoittajan tavoin siihen, että omasta lapsestaan sitä kyllä sitten pitää ja onhan vauva-aika taatusti omalaatuista ja ihanaa omalla tavallaan. Kuitenkin kaikki kauhuskenaariot oman uran menettämisestä ja parisuhteen ja oman ajan kärsimisestä pyörivät mielessäni päivittäin.

Nyt oli strategisesti meille se oikea aika.... Itse en halunnut ottaa sitä riskiä että lykkään lapsentekoa liian myöhäiseksi, oman ja vauvan turvallisuuden vuoksi ja toisaalta en myöskään halunnut riskeerata ylipäänsä raskautumista. Jotenkin ajatus siitäkin, ettei sitä omaa lasta sitten koskaan voisi saada jos sen haluaisi, tuntui vielä pahemmalta vaihtoehdolta.

Se oliko ratkaisu oikea, selviää varmasti sitten kun vuoden tai parin päästä katsoo taaksepäin ja toteaa "en päivääkään vaihtaisi" - tai sitten ei. Mutta elämä on riskinottoa.

Mitäs kun vanhana kuolinvuoteella muistelet elämääsi? Olipa hyvä että tein töitä niin paljon, enkä perustanut perhettä... Tietysti jokaisen oma valinta, mutta tuntuu hassulta että joku arvostaa työtä,jolla ei loppupeleissä ole yhtään mitään merkitystä, niin paljon..

Ei kun sitten kuolinvuoteella voi muistella kaikkia niitä ihania romanttisia illallisia, nautinnollisia öitä, lomamatkoja, hitaita sunnuntaiaamuja, filosofisia keskusteluja ja muuta mukavaa, jota on puolison kanssa vuosien aikana ehtinyt kokea. Eihän LOPPUJEN LOPUKSI elämässä juuri millään ole merkitystä, kaikki täältä kuitenkin kuolevat loppujen loppujen lopuksi. Elämä ilman lapsia voi olla täyttä ja merkityksellistä, vaikket ilmeisesti sitä itse tajuakaan...

Varsin kylmäkiskoiselta ja minä itse ensin vaikuttaa Suomalainen naismateriaali olevan.
Toivottavasti osaatte antaa vaatimaanne ymmärrystä vastavuoroisesti heille jotka lapsia haluavat ja rakastavat.
Sillä ilman niitä ihmisiä ei teitäkään olisi kertomassa miten ihanaa on olla itsensä kanssa,