Olen ollut vaihdossa kohta vuoden ja loppu häämöttää. Odotukset olivat kovat ja uskoin todella tämän kokemuksen tekevän minusta itsevarmemman ja sosiaalisesti taitavamman persoonan. Nyt kuitenkin tunnen pettymystä itseeni ja olo on yhtä ellei jopa epävarmempi kuin lähtiessäni.
Alussa puhkuin intoa ja energiaa, kaiken pystyi aloittamaan uudelta pöydältä. Tutustuin hyvin ihmisiin ja olin varma ettei yksinäisiä iltoja tulisi koskaan. Tapahtumakutsuja sateli ja oli ihanaa. Olen aina ollut hyvä rikkomaan jään ja tutustumaan ihmisiin jännityksestä huolimatta, siinä vaiheessa kun minua ei vielä tunneta.
Pikkuhiljaa aloin kuitenkin tuntea itseni ulkopuoliseksi enkä pitemmän päälle jaksanut pitää puheliasta ja iloista ilmettä yllä. Esim.sain itkukohtauksen kesken bileiden ulkopuolisuuden tunteen takia. Koin yksi toisensa jälkeen torjumisia ja ulkopuolelle jättöä, esim.kaveri ei saapunutkaan paikalle niinkuin sovittiin, minut jätettiin ulkopuolelle itse suunnittelemastani reissusta koska autossa ei ollut tilaa, näin Facebookin välityksellä että minua ei oltu kutsuttu kaverini syntymäpäiväjuhliin, kysyessäni illan suunnitelmista sain epämääräisiä vastauksia eikä seuraani useinkaan kaivattu.
Olihan niitä hyviäkin hetkiä paljon, tunsin aika ajoin olevani suosittu, mutta ongelma on siinä etten saa luotua PYSYVIÄ kaverisuhteita ja porukoita johon kuulua. Alussa kaikki siis menee hyvin mutta pikkuhiljaa huomaan että kaikki ovat jo ryhmittäytyneet omiin piireihinsä ja niihin on sitten oudontuntuista enää pyrkiä. On ollut aikoja jolloin minulla oli kavereita mutta loppua kohden kaikki suhteet ovat väljähtyneet ja huomaan olevani aina se aloitteen tekijä ja lopulta luovutan ja aloitan TAAS uusien kavereiden etsinnän.
Mielestäni itse olen ihan perus aktiivinen ollut, olen käynyt ulkona ja jutellut parhaani mukaan ihmisille, hymyillyt, ehdottanut välillä oma-aloitteisesti tekemistä mutta järjestänyt itselleni myös aikaa rauhoittumiseen ja opiskeluun. Mutta tuo hiljaisuus eikä ilmeisesti niin viehättävä luonne on paskamaisena riippukivenä painanut elämääni lapsesta saakka. Enkä edes tarkoita että olisin ihan ääripään hiljainen hissukka, varsinkin alkoholin kanssa olen jopa hauskaa seuraa.
Tämän ikävän tunteen kruunasi juhlat, joiden minun puolen kavereistani kukaan ei päässyt tulemaan (lähetin fb:n kautta 40 kutsua). Järjellä ajatellen en näe edes syytä miksi monet eivät tulleet: olivat matkoilla jne., mutta monet kuitenkin valitsivat jotkin toiset juhlat ja tapaamiset toisten kavereiden kanssa eikä ketään erityisemmin kiinnostanut tulla. Näihin 40:een sisältyi kavereita joiden kanssa jossain vaiheessa olin hyväkin kaveri mutta viime aikoina he ovat etääntyneet, ja sitten näitä joiden kanssa en ole yhtään yhteyksissä mutta jotka kuitenkin tunnen ja ajattelin kokeilla jospa haluaisivat tutustuakin paremmin.
Kyllä harmittaa tämmöinen ja tunnen olevani ihan epäonnistunut:( ja 23-vuotias nainen olen jos jotain kiinnostaa.
Alussa puhkuin intoa ja energiaa, kaiken pystyi aloittamaan uudelta pöydältä. Tutustuin hyvin ihmisiin ja olin varma ettei yksinäisiä iltoja tulisi koskaan. Tapahtumakutsuja sateli ja oli ihanaa. Olen aina ollut hyvä rikkomaan jään ja tutustumaan ihmisiin jännityksestä huolimatta, siinä vaiheessa kun minua ei vielä tunneta.
Pikkuhiljaa aloin kuitenkin tuntea itseni ulkopuoliseksi enkä pitemmän päälle jaksanut pitää puheliasta ja iloista ilmettä yllä. Esim.sain itkukohtauksen kesken bileiden ulkopuolisuuden tunteen takia. Koin yksi toisensa jälkeen torjumisia ja ulkopuolelle jättöä, esim.kaveri ei saapunutkaan paikalle niinkuin sovittiin, minut jätettiin ulkopuolelle itse suunnittelemastani reissusta koska autossa ei ollut tilaa, näin Facebookin välityksellä että minua ei oltu kutsuttu kaverini syntymäpäiväjuhliin, kysyessäni illan suunnitelmista sain epämääräisiä vastauksia eikä seuraani useinkaan kaivattu.
Olihan niitä hyviäkin hetkiä paljon, tunsin aika ajoin olevani suosittu, mutta ongelma on siinä etten saa luotua PYSYVIÄ kaverisuhteita ja porukoita johon kuulua. Alussa kaikki siis menee hyvin mutta pikkuhiljaa huomaan että kaikki ovat jo ryhmittäytyneet omiin piireihinsä ja niihin on sitten oudontuntuista enää pyrkiä. On ollut aikoja jolloin minulla oli kavereita mutta loppua kohden kaikki suhteet ovat väljähtyneet ja huomaan olevani aina se aloitteen tekijä ja lopulta luovutan ja aloitan TAAS uusien kavereiden etsinnän.
Mielestäni itse olen ihan perus aktiivinen ollut, olen käynyt ulkona ja jutellut parhaani mukaan ihmisille, hymyillyt, ehdottanut välillä oma-aloitteisesti tekemistä mutta järjestänyt itselleni myös aikaa rauhoittumiseen ja opiskeluun. Mutta tuo hiljaisuus eikä ilmeisesti niin viehättävä luonne on paskamaisena riippukivenä painanut elämääni lapsesta saakka. Enkä edes tarkoita että olisin ihan ääripään hiljainen hissukka, varsinkin alkoholin kanssa olen jopa hauskaa seuraa.
Tämän ikävän tunteen kruunasi juhlat, joiden minun puolen kavereistani kukaan ei päässyt tulemaan (lähetin fb:n kautta 40 kutsua). Järjellä ajatellen en näe edes syytä miksi monet eivät tulleet: olivat matkoilla jne., mutta monet kuitenkin valitsivat jotkin toiset juhlat ja tapaamiset toisten kavereiden kanssa eikä ketään erityisemmin kiinnostanut tulla. Näihin 40:een sisältyi kavereita joiden kanssa jossain vaiheessa olin hyväkin kaveri mutta viime aikoina he ovat etääntyneet, ja sitten näitä joiden kanssa en ole yhtään yhteyksissä mutta jotka kuitenkin tunnen ja ajattelin kokeilla jospa haluaisivat tutustuakin paremmin.
Kyllä harmittaa tämmöinen ja tunnen olevani ihan epäonnistunut:( ja 23-vuotias nainen olen jos jotain kiinnostaa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Aika ikävää. Siskoni oli aikoinaan lukiossa vaihdossa. Olen pitänyt häntä aina vähän hiljaisena ja ujona, mutta hän sai siellä paljon uusia kavereita ja vaihtovuotensa jälkeen muuttui paljon avoimemmaksi.
Voi, osaan kuvitella hyvin, miltä sinusta tuntuu. Olin itsekin vaihdossa (21-vuotiaana, nyt olen 25) ja harmittaa tosi paljon, että en sinä aikana tutustunut kehenkään kunnolla ja voi että, kuinka monet kerrat kuulin "you´re so shy, it's hard to talk to you" -tyylisiä kommentteja. Olen tuntenut oloni ulkopuoliseksi ensin aloittaessani koulua lukion jälkeen ja nyt myös nykyisellä työpaikallani. Lisäksi yläasteelle siirryttäessä sama homma. Olen yrittänyt miettiä syitä siihen, miksi jokaisessa, uudessa paikassa minulle käy samalla tavalla: jään ydinporukoiden ulkopuolelle, eikä ketään juurikaan kiinnosta ottaa ikinä minuun yhteyttä tms. vaan olen joutunut vähän niinkuin tunkemaan mukaan. Ja silloin ei olo ole kyllä ollut yhtään sen tervetulleempi. Olen kyllä luonteeltani hiljainen ja enkä todellakaan huomionhakuinen, mutta silti omasta mielestäni en mitenkään kovin outo :D Mutta joku luonteessani ihan selvästi ns. mättää tai käyttäytymismallini ovat tällaiset. Kai nämä ongelmat osaltaan jostain lapsuudesta /kasvatuksestakin juontavat juurensa.
Paljon tsemppiä kuitenkin sinulle! Pitäisi vain yrittää löytää samantyylisiä ihmisiä jostain. Mutta helpommin sanottu kuin tehty!