Mulla on ollut paniikkihäiriöitä pikkunaperosta asti, tai ehkä se on ollu vaan niin paha stressi joka on aina puhkassu paniikkihäiriön, pelko myöhästymisestä, siitä ettei sovi joukkoon, jos kaikki ei menekkään täydellisesti jnejne. noista se aina alkaa tai sitten kotona yksin ollessa jostain äänestä minkä kuulee tai jos luulee, että joku liikkuu näkökentässä.
Lääkkeet mulla on ollu vuoden, mutta en mä niitä halua turhaan ottaa ettei ahdistus vaan pahene. Kuitenki tullu syötyä skitsofrenia lääkkeet, nukahtamislääkkeet, masennuslääkkeet jnejne. En käy enää psykiatrilla, liian helppo kiertää ja jättää kertomatta oikeat syyt kaikkeen. Eli juuri tuo pelko, en mä oikeen tiedä mistä se on lähteny liikkeelle kun pelkään ihan hirveesti että menetän ne vähäisetki ystävät ja kaikki vihaa ja kun ei ole hyvä missään, jää aina luuseriksi joka jää paikoilleen tallaamaan, ei pääse kouluun eikä töihin eikä saavuta mitään.
Seurustelin vielä vuosi sitten maailman ihanimman miehen kanssa, no mä jätin sen koska aloin kiintymään siihen ja pelkäsin yli kaiken että se jättää tai pitää pilkkanaan tai ihan mitä vaan tollasta. nähään me välillä vieläki ja harrastetaan seksiä ja se tietää ettei mulla mee hyvin, oon ruvennu juomaan ihan hirveesti, napsin kolmiosärkylääkkeitä turhaan, nuorempana mulle puhkes bulimia joka tulee nykysinkin vielä esiin ja oksentelen aina kun on paha olo ja viimeks exä sen näki ku olin unohtanu laittaa oven lukkoon ja se halus puhuu ja mä en ja mua ahdistaa ihan hirveesti tää tilanne.
no kaiken tän lisäks musta on tullu ihan mahdoton, harrastan seksiä kännissä melkeen kenen kans vaan ja joka aamu mua oksettaa se mitä oon menny tekemään, ainoo mitä haluan on että joku välittää ja jaksaa. Haluaisin lopettaa ja alottaa kaiken alusta mut mun pää ei anna, vaikka oonki jo 25 (ei ikinä uskois) en pääse näitten asioitten yli enkä ympäri, sitten murehdin monta viikkoa kun ahdistaa kun sanoin jotain typerää tai tein jotain typerää tai ihan mitä vaan.
Sitten just sekin että mun vanhemmat joutu käymään jossain hoidoissa, että ne sai mut, sitten äiti meinas saada keskenmenon kolmannella kuulla ja sitten raskauden aikana sitä lapsivettä oli pari litraa, en tiä kui pal normaalisti on ja sitte mun äiti kuoli synnytyksessä ja syytän siitä itteäni vaik en mä pyytäny syntyä mut vaikka en ja vaikka olin haluttu, tuntuu etten täytä isän odotuksia millään tavalla ku en osaa mitään.
niitä rauhottavia mä en silti halua ottaa ku mua on ruvennu ahistamaan joka päivä, masennuslääkkeistä menin aivan sekaseks eikä semmonen ois mitään elämää, no ei oo tääkään mut ainakin pystyn ajattelemaan edes jotain.
Pahoittelen kaikilta lukeneilta jos alkaa ahdistamaan, iski vaan pakko purata tätä oloa johonkin etten mene taas jääkaapille juomaan kaljaa kun tuntuu ettei henki kulje. Miten voi ihmisen elämä olla näin sairasta ihan alusta asti?
Lääkkeet mulla on ollu vuoden, mutta en mä niitä halua turhaan ottaa ettei ahdistus vaan pahene. Kuitenki tullu syötyä skitsofrenia lääkkeet, nukahtamislääkkeet, masennuslääkkeet jnejne. En käy enää psykiatrilla, liian helppo kiertää ja jättää kertomatta oikeat syyt kaikkeen. Eli juuri tuo pelko, en mä oikeen tiedä mistä se on lähteny liikkeelle kun pelkään ihan hirveesti että menetän ne vähäisetki ystävät ja kaikki vihaa ja kun ei ole hyvä missään, jää aina luuseriksi joka jää paikoilleen tallaamaan, ei pääse kouluun eikä töihin eikä saavuta mitään.
Seurustelin vielä vuosi sitten maailman ihanimman miehen kanssa, no mä jätin sen koska aloin kiintymään siihen ja pelkäsin yli kaiken että se jättää tai pitää pilkkanaan tai ihan mitä vaan tollasta. nähään me välillä vieläki ja harrastetaan seksiä ja se tietää ettei mulla mee hyvin, oon ruvennu juomaan ihan hirveesti, napsin kolmiosärkylääkkeitä turhaan, nuorempana mulle puhkes bulimia joka tulee nykysinkin vielä esiin ja oksentelen aina kun on paha olo ja viimeks exä sen näki ku olin unohtanu laittaa oven lukkoon ja se halus puhuu ja mä en ja mua ahdistaa ihan hirveesti tää tilanne.
no kaiken tän lisäks musta on tullu ihan mahdoton, harrastan seksiä kännissä melkeen kenen kans vaan ja joka aamu mua oksettaa se mitä oon menny tekemään, ainoo mitä haluan on että joku välittää ja jaksaa. Haluaisin lopettaa ja alottaa kaiken alusta mut mun pää ei anna, vaikka oonki jo 25 (ei ikinä uskois) en pääse näitten asioitten yli enkä ympäri, sitten murehdin monta viikkoa kun ahdistaa kun sanoin jotain typerää tai tein jotain typerää tai ihan mitä vaan.
Sitten just sekin että mun vanhemmat joutu käymään jossain hoidoissa, että ne sai mut, sitten äiti meinas saada keskenmenon kolmannella kuulla ja sitten raskauden aikana sitä lapsivettä oli pari litraa, en tiä kui pal normaalisti on ja sitte mun äiti kuoli synnytyksessä ja syytän siitä itteäni vaik en mä pyytäny syntyä mut vaikka en ja vaikka olin haluttu, tuntuu etten täytä isän odotuksia millään tavalla ku en osaa mitään.
niitä rauhottavia mä en silti halua ottaa ku mua on ruvennu ahistamaan joka päivä, masennuslääkkeistä menin aivan sekaseks eikä semmonen ois mitään elämää, no ei oo tääkään mut ainakin pystyn ajattelemaan edes jotain.
Pahoittelen kaikilta lukeneilta jos alkaa ahdistamaan, iski vaan pakko purata tätä oloa johonkin etten mene taas jääkaapille juomaan kaljaa kun tuntuu ettei henki kulje. Miten voi ihmisen elämä olla näin sairasta ihan alusta asti?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Onko sulla mitään kriisiä ihan pikkusena ollu? Nimittäin on totta että melko vähäinekin tapaus vauvaiässä voi patoutua synkästi ihmismieleen ja aiheuttaa ahdistussairauksia myöhemmin. Jos vain suinkin kehtaat niin googlaa joku päivän sana Raamatusta. Ihan vaikka kokeile vain. Voit yllättyä. Mut mä ymmärrän, että elämä on tehnyt susta katkeran ja syystä. Mutta AINA on mahdollisuus kääntää suuntaa. Voimia!