Mä oon hirveen yksinäinen, mulla ei ole ketään kaveria tällä paikkakunnalla eikä sukulaisia. Mies löytyy, mutta hän käy töissä joten olen lähestulkoon aina yksin kotona. Kärsin vaikeasta masennuksesta, sosiaalistentilanteiden pelosta sekä paniikkihäiriöstä ja psykoottisista harhoista. Pelkään ihmisiä eikä muut ihmiset oikein jaksa kiinnostaa mua.
Mulla on eläimiä, hamstereita ja gerbiileitä. Ne on mun ainoot ystävät. Onhan mulla miehen kautta "tuttuja" mutta kun en jaksa lähteä mihinkään, nähdä ihmisiä. Ei vaan huvita. Olen siis kaiken aikaa kotona eläinten kanssa, kun en uloskaan uskalla lähteä. Vielä piste iin päälle, kun ei ole rahaa edes vaikka käydä kahvilla kahvilassa..
Tämä on niin turhauttavaa, olla neljän seinän sisällä koko ajan. Mutta sit jos lähen johonkin, vaikka miehen kanssa ja hänen kavereitten kanssa ulos, niin haluan heti kotiin kun ahdistaa niin paljon. Onko kellään muulla näin? Se ahdistus on niin hirvee, että mielummin itken yksinäisyyttäni kotona kuin istun pöydässä ja olen hiljaa. Tunnen itseni aina porukassa hyvin ulkopuoliseksi. Miehen kaverit ei oikein juttele mun kanssa ja oon ite niin ujo etten uskalla sanoa mitään. Olenko tuomittu olemaan yksinäinen ja kotona loppuelämäni?
Onneks mulla on eläimet, ilman niitä olisin varmaan jo hypänny parvekkeelta alas. Niille aina juttelen, leikin niitten kanssa, hoidan, lellin. Ne on melkein ainoo sisältö mun elämässä.
Joku ehkä kuvittelee, etten voi olla näin yksinäinen kun mulla on mies. No joo, onhan siitä seuraa ja yhdessä teemme vointini mukaan kaikenlaista, mutta kaipaan "ulkopuolisia" ystäviä. Ne on ihan eri asia kuin mies, jonka kanssa jaan koko elämäni.
En tiedä miksi edes kirjoitan. Mua niin nolottaa ja hävettää kun ei ole yhtään ystävää ja olen aina kotona. Ja huono omatunto on tästä myös.
Kenestä muusta tuntuu että seinät kaatuvat päälle?
Mulla on eläimiä, hamstereita ja gerbiileitä. Ne on mun ainoot ystävät. Onhan mulla miehen kautta "tuttuja" mutta kun en jaksa lähteä mihinkään, nähdä ihmisiä. Ei vaan huvita. Olen siis kaiken aikaa kotona eläinten kanssa, kun en uloskaan uskalla lähteä. Vielä piste iin päälle, kun ei ole rahaa edes vaikka käydä kahvilla kahvilassa..
Tämä on niin turhauttavaa, olla neljän seinän sisällä koko ajan. Mutta sit jos lähen johonkin, vaikka miehen kanssa ja hänen kavereitten kanssa ulos, niin haluan heti kotiin kun ahdistaa niin paljon. Onko kellään muulla näin? Se ahdistus on niin hirvee, että mielummin itken yksinäisyyttäni kotona kuin istun pöydässä ja olen hiljaa. Tunnen itseni aina porukassa hyvin ulkopuoliseksi. Miehen kaverit ei oikein juttele mun kanssa ja oon ite niin ujo etten uskalla sanoa mitään. Olenko tuomittu olemaan yksinäinen ja kotona loppuelämäni?
Onneks mulla on eläimet, ilman niitä olisin varmaan jo hypänny parvekkeelta alas. Niille aina juttelen, leikin niitten kanssa, hoidan, lellin. Ne on melkein ainoo sisältö mun elämässä.
Joku ehkä kuvittelee, etten voi olla näin yksinäinen kun mulla on mies. No joo, onhan siitä seuraa ja yhdessä teemme vointini mukaan kaikenlaista, mutta kaipaan "ulkopuolisia" ystäviä. Ne on ihan eri asia kuin mies, jonka kanssa jaan koko elämäni.
En tiedä miksi edes kirjoitan. Mua niin nolottaa ja hävettää kun ei ole yhtään ystävää ja olen aina kotona. Ja huono omatunto on tästä myös.
Kenestä muusta tuntuu että seinät kaatuvat päälle?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.