Oon 17 vuotias 44/156 eli ei ees vielä alipainoo...Joku puol vuotta lisäilly vähitellen liikuntaa ja pitäny ruokavalioo, joku 15 kg pudonnu. Nyt oon ääripäässä silleen, et homma on karannu käsistä. Hulluu treenii, aikanaan jopa lihaskunto,pyörälenkki lenkki joka ilta melkein kaikki kolme, ainakin lenkki. Vähitellen oon alkanut pitää paastoa ja näitä alle 600, 500 kcal päiviä...
Veriarvot vielä ok. Tänä viikonloppuna tuli toi reilusti yli 1000kcal syötyy kyläilyn takii ja heti kauheen läski olo. En tajuu, miten tolla kalorimäärällä ei jaksa liikkuu? Viimeaikoina on ollu tota fyysistä voimattomuutta paljonkin, mut en edes tolla 1000kcal jaksanu ku kävelylenkin 30min ja ku yritin painoi nostaa, ei jaksanu millään, tuntu hirveen rankalta. Saamattomuuden piikkiin laitan.
Muutenki fyysisen suorituksen jälkeen tosi väsy, palelee ja sit nukahtaa, kerran sydän hakkas ihan oudosti. Miten jaksais taas??
Öisin ei saa oikein enää nukuttuu ja mielialat sekoo. Menkat toista kertaa pois. Kuitenki haluisin kysyy, miten ton painon sais alkaa taas putoomaan? Turvallisee alipainoon, et vois sit ees jotain syödä, ois tavallaa "varaa". Ei tietenkää ahmia, ku tulee kilot heti takas.
Sain ohjeet 1200kcal ruokavalioon ja sanottiin, ettei varmasti tuu takas. Mut tarviiks tossa sit liikkuu ihan himona, ettei tuu?
Kauan mun tilantees on suunnillee sairaalaa? Ku en koe tätä ees yhtä vakavana ku vanhemmat, jotka vouhottaa ja joiden kans koko ajan riitaa. Ja tuntuu, et oon vielä monesta kohtaa läski. Yrittää kieltää lenkille menon ja pakottaa syömään. Ne ei tajuu, et pienikokonen ihminen ei tarvii sitä 2000 himokcalmäärää välttämät. Ahdistaa :/ Miten te ootte pärjänny niis tilanteissa? Se on kauheeta ku ne syyttää itteään, ku kyseessä on mun kroppa, mut..
Kauheita itku- ja raivokohtauksia tulee koko ajan. Porukat on sitä mieltä, et tää menis ohi ku alkais vaan syödä normaalisti. Ei ne ymmärrä! Tän kaa tuntee olevansa tosi yksin :/ eikä kukaan tajuu. Ja ku välillä se terve alitajunta sanoo, et sairasta hommaa, mut sit tää toinen kumoaa sen...Mitä mä voisin tehä? Koko kesä menee laskies kaloreit, murehties syömisii, riidelles ihmisten kans ja ahdistues jos ei pääse liikkuu tai jaksa. Ja sit ku toi paino ei vaa putoo.
Mistä tällanen edes tulee? Mul oli aika vaikee teinivaihe perhehelvetissä ja ollu isoja muutoksii, ehkä ne voi laukast...?
Kertokaa jotkut, auttakaa mua. Oon ihan hukas, eikä mun mieleen mahdu muuta...
Helpointa on olla muualla ku kotona, koska oon tehny itelleni täst sellase keskitysleirin. Mut sit taas kylässä joutuu syömää.
Apuu on tulossa, mut se vie aikaa ku nyt on kesä, koska mun tilanne ei oo hälyttävä. Enkä edes tiiä, haluunko tai tarvinko sitä. Joskus haluun, joskus en. Onks teillä mitää keinoja, miten voi tuntee ittesä tervejärkisemmäks ja tasasemmaks?
Veriarvot vielä ok. Tänä viikonloppuna tuli toi reilusti yli 1000kcal syötyy kyläilyn takii ja heti kauheen läski olo. En tajuu, miten tolla kalorimäärällä ei jaksa liikkuu? Viimeaikoina on ollu tota fyysistä voimattomuutta paljonkin, mut en edes tolla 1000kcal jaksanu ku kävelylenkin 30min ja ku yritin painoi nostaa, ei jaksanu millään, tuntu hirveen rankalta. Saamattomuuden piikkiin laitan.
Muutenki fyysisen suorituksen jälkeen tosi väsy, palelee ja sit nukahtaa, kerran sydän hakkas ihan oudosti. Miten jaksais taas??
Öisin ei saa oikein enää nukuttuu ja mielialat sekoo. Menkat toista kertaa pois. Kuitenki haluisin kysyy, miten ton painon sais alkaa taas putoomaan? Turvallisee alipainoon, et vois sit ees jotain syödä, ois tavallaa "varaa". Ei tietenkää ahmia, ku tulee kilot heti takas.
Sain ohjeet 1200kcal ruokavalioon ja sanottiin, ettei varmasti tuu takas. Mut tarviiks tossa sit liikkuu ihan himona, ettei tuu?
Kauan mun tilantees on suunnillee sairaalaa? Ku en koe tätä ees yhtä vakavana ku vanhemmat, jotka vouhottaa ja joiden kans koko ajan riitaa. Ja tuntuu, et oon vielä monesta kohtaa läski. Yrittää kieltää lenkille menon ja pakottaa syömään. Ne ei tajuu, et pienikokonen ihminen ei tarvii sitä 2000 himokcalmäärää välttämät. Ahdistaa :/ Miten te ootte pärjänny niis tilanteissa? Se on kauheeta ku ne syyttää itteään, ku kyseessä on mun kroppa, mut..
Kauheita itku- ja raivokohtauksia tulee koko ajan. Porukat on sitä mieltä, et tää menis ohi ku alkais vaan syödä normaalisti. Ei ne ymmärrä! Tän kaa tuntee olevansa tosi yksin :/ eikä kukaan tajuu. Ja ku välillä se terve alitajunta sanoo, et sairasta hommaa, mut sit tää toinen kumoaa sen...Mitä mä voisin tehä? Koko kesä menee laskies kaloreit, murehties syömisii, riidelles ihmisten kans ja ahdistues jos ei pääse liikkuu tai jaksa. Ja sit ku toi paino ei vaa putoo.
Mistä tällanen edes tulee? Mul oli aika vaikee teinivaihe perhehelvetissä ja ollu isoja muutoksii, ehkä ne voi laukast...?
Kertokaa jotkut, auttakaa mua. Oon ihan hukas, eikä mun mieleen mahdu muuta...
Helpointa on olla muualla ku kotona, koska oon tehny itelleni täst sellase keskitysleirin. Mut sit taas kylässä joutuu syömää.
Apuu on tulossa, mut se vie aikaa ku nyt on kesä, koska mun tilanne ei oo hälyttävä. Enkä edes tiiä, haluunko tai tarvinko sitä. Joskus haluun, joskus en. Onks teillä mitää keinoja, miten voi tuntee ittesä tervejärkisemmäks ja tasasemmaks?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ja täs ketjussa voi just kaikki jakaa kokemuksia siitä, miltä syömishäiriö tuntuu. Sellaset, joita asia koskettaa siis. Tajutaa toisiamme jotenki paremmin.
Mua ainaki pelottaa ja itkettää. Tunnen itteni kauheeks ihmiseks ja ku porukat syyttää mua siitä, et teen niiden elämän vaikeeks, samalla ku syyttää itteesä siitä etten oo normaali.Oon niin kiittämätön mut niiden asenne on huono. Tyyliin et "ota tyttö pizzaa, noi terveellisen ruokavalion ohjeet on turhia". En mä nyt terveellisesti kai elä, mut ei nekään. Ainaki keskivartalo paksu...
Pelkään normaalisyömistä yli kaiken ja sitä, et tää kupla rikottais. Tavallaahan se ois ihanaa, mut pelkään et sortuisin ja lihoisin tosi possuks...ja et sit ei ois enää mitää. Tää on täyttäny tyhjyyden tosi hyvin ja aikanaa ku oli tosi paha olla, tää parans sen olon. Jännää, et se paha olo on tullu takas taas.
Samaa aikaa petän itteeni koko ajan, jos treenit jää välistä tai syön liikaa. Tuntuu, et lihon heti.
Sit se ku ei tunne enää itteensä. Joku puol vuotta taaksepäin olin ku eri ihminen. Mikää ei kiinnosta, mikä sillon. Se on tavallaa aika kauheeta.
Mut täs tulee vaan pysyttyä. Pakko suorittaa ja rääkätä itteensä.
Tulevaisuuski tuntuu sulkeutuneen. Sillä ei oo enää mitää annettavana. Haluis vaan olla lapsi taas, ei tarvis miettiä mitään...
Sit kaverit ja niiden kanssa syöminen. Ei voi syödä enemmän ku se laihin kaveri, sen seuras hirveetä olla... Ite koen sen sallitummaks, ku kylässä tai jossain syö. Tavallaan ei oo oma valinta, vaan on otettava ku tarjotaa. Ehkä tämmönen tulee kiltin tytön syndroomastaki tai miellyttämisen halusta. Oon aina miellyttäny, ollu se joka kuuntelee ja nielee kaiken, ei oo juuri negatiivisia tunteita näyttäny ja varmaa kouluski käyny muiden toiveiden takii...Perhehelvetis piti elää varpaillaan. Ehkä tää kaikki on siks.
mul on iha sama juttu... oon 174cm ja painan 43kg. elämä pyörii vaan laihdutuksen ympärillä :/ oon ollu jo osastollaki sen takii ku mun sydän meinas pysähtyy, pulssi laski yöllä 27 eli mut meinattiin viedä teholle :/ haluun niin kovasti parantuu tästä, mut se tuntuu vaan mahottomalta, koska ku syö jotain nii tuntuu et lihoo ihan kauheesti ja et sit tulee semmoseks läskikasaks jota kaikki halveksuu. sit mulle tulee joskus ihan sika itsetuhoisii ajatuksii... ja hei mä käyn terapiassa, mut tuntuu et siit ei oo mitää apuu ja ku vanhemmat ja sukulaiset on iha epätoivosii mun suhteen, ku se ruoka vaa on nii kauhee asia.. mä toivon et tä paikka auttaa mua parantumaan, koska mitään mun koko elämässä mä en haluu enemmän ku parantuu, sillä tä on suoraan sanottuna pilannu mun koko elämän:/ mä en ees jaksa olla kavereitten kanssa, enkä tehä mitään, ku aina on tyrkyllä ruokaa.. mä oon niin epätoivonen, enkä pysty ees ajattelemaan, et tästä on mahollista parantua. ois oikeesti kiva jutella sellasen kanssa kenellä on samat oireet ja vielä mukavampaa ois, jos joku olis joskus sairastanut anoreksiaa ja parantunu siitä ja sit vois kertoo omii kokemuksii? ja ku mus ei oo enää mitää muotojakaa, ku oon ihan lauta ja luut tulee kaikkialta esii, et haluun parantuu, mut sit ku yritän, nii en pystykkää, ku ahdistaa ja tulee tosi tosi itsetuhoisii aatoksii, pliis auttakaa ? ://
Teillä kummallakin on syömishäiriö, ilmeinen anoreksia. Tiedätte siitä sairaudesta ainakin lukemalla, jos ette muuten. Jotkut nuoret jopa kirjoittaa, että haluan anorektikoksi, mutta jos mikä, niin se vasta on sairasta. Ei teidänkään asenne syömiseen ja omaan kehoonne ole terve, voitte henkisesti pahoin, syytätte itseänne. Pelkäätte ja samalla kuitenkin toivotte laihuutta.
Laihuus ei tuo onnea mukana, se ei ole onnen avain. Totta, ei ylipainokaan ole mikään tavoiteltava ihanne. Ihmisen ihanne on elää ja nauttia elämästä. Ravinto on kuin polttoaine sille, että "koneisto toimii, eikä tarvita huoltokäyntejä".
Suosittelen, että soitatte tai laitatte e-postia esim. Syli ry:n projektien vetäjille, www.syomishairioliitto.fi Liiton sivuilla on paljon opastusta, ohjeita, mutta myös esim. projektien vetäjät ovat teidän käytettävissänne, he tarkoittavat teidän parastanne. Myöskin suosittelen hakeutumista lääkärin vastaanotolle.
Jos tuntuu ihan mahdottomalta hakeutua hoitoon, niin "huoletonta" syömistä on vähähiilihydraattinen ruokavalio, karppaus. Siinä ei liho, voi syödä terveellisesti, se on eräänlaista elämän hallintaa, mutta myös vaatii kurinalaisuutta.
Syömishäiriö kuluttaa niin teidän henkisiä voimavaroja, mutta myös läheistenne. Moni, kuten toinen teistä sanoikin haluavansa olla lapsi, ilman huolia. Ihmisen osa on aikuistua, ottaa vastuu itsestään, kun siihen on kypsä. Sairastuttamalla itsensä ei pysy lapsena, mutta voi sairastuttaa koko perhepiirinsä pahimmassa tapauksessa.
Suosittelen lukemaan blogia "uusi paranemisblogi", jonka on aloittanut Lilaaa, on tällä samalla keskustelupalstalla. Hänen kanssa voitte samaistua elämään, missä hän kirjoittaa paranemisprosessista. Te ette ole vielä käsitykseni mukaan sairastuneet hänen sairaustasolle, mutta toivon, että ymmärrätte oman parhaanne, ja pystytte katkaisemaan sairauskierteen vielä, kun se on helpommin tehtävissä, jos helppoa ei ole nytkään.
Olen elänyt syömishäiriötä sairastavan läheisyydessä yli 10 vuotta, tiedän, mihin helvettiin ihminen voi tällä sairaudellaan johdattaa. Sitä tietä ei kannata kulkea, kun vaan on rohkeutta katkaista se kujan juoksu.