Hei
Minulle aiheuttaa paljon käytännön ongelmia, kun puolison mielipiteet asioista vaihtelevat eri päivinä suuresti. Esimerkiksi joku ystävä voi jonakin päivänä olla mitä ihanin ihminen ja toisena päivänä hänet haukutaan maan rakoon, vaikka tässä välillä ei olisi mitään tapahtunut. Samoin on lukuisia eri tilanteita, joissa ei voi koskaan etukäteen tietää mitä mieltä puoliso on. Tämä on minulle raskasta, kun ei koskaan tiedä minkä asian ottaa todesta ja mikä jää vaan "heitoksi". Usein hän ei edes jälkeenpäin muista olleensa joskus eri mieltä asiasta.
Minulle aiheuttaa paljon käytännön ongelmia, kun puolison mielipiteet asioista vaihtelevat eri päivinä suuresti. Esimerkiksi joku ystävä voi jonakin päivänä olla mitä ihanin ihminen ja toisena päivänä hänet haukutaan maan rakoon, vaikka tässä välillä ei olisi mitään tapahtunut. Samoin on lukuisia eri tilanteita, joissa ei voi koskaan etukäteen tietää mitä mieltä puoliso on. Tämä on minulle raskasta, kun ei koskaan tiedä minkä asian ottaa todesta ja mikä jää vaan "heitoksi". Usein hän ei edes jälkeenpäin muista olleensa joskus eri mieltä asiasta.
Vastaukset 26
Vanhimmat
Mun exällä oli paljon haaveita, toiveita ja suunnitelmia, jotka sitten vain menivät ohi. En ottanut hänen innostumisaan enää aikoihin kovin vakavasti. Harrastukset ja mielenkiinnonkohteetkin vaihtuivat ja työpaikatkin.
No, hän vaihtoi sitten minutkin uuteen naiseen. Raskainta oli se rakastan-sinua/en-ole-koskaan-rakastanutkaan-sinua-pelleily, joka sitten päättyi (tai mistä sitä voi tietää ... voihan se vaikka taas alkaa uudelleen ja uudelleen) tosiaan avioeroon. Aina kun mieheni innostui jostain uudesta asiasta, hän väitti, että oli aina halunnut juuri sitä, ja sitten kun innostus taas meni ohi, niin hän väitti, ettei koskaan ollut ollutkaan kiinnostunutkaan kyseisestä asiasta. Silleen meni vaihtoon perhe ja kaikki.
Niin tutun kuuloista. Rakastin sinua syvästi (jätti), en rakastanut, kun rakastin vain exää/ rakastin tätä nykyistä jo pari vuotta tässä. Kysy mitä tahansa hirveää, niin kaiken hän myöntää todeksi.
Oletteko muuten huomanneet, että bipot antavat itselleen aivan kaiken anteeksi, mutta muilta ihmisiltä he vaativat täydellisyyttä. Me exät emme saa anteeksi edes sanojamme, vaikka he itse satuttavat mitä julmimmin meitä teoillaan. He hakevat täydellisyyttä vaihtamalla kumppania. Uudelle kumppanille tosin sallitaan mitä tahansa.
Heillä ei ole ymmärrystä eikä kiinnostusta siihen, mitä ovat meille aiheuttaneet. He vain vaativat oikeutta kiivaasti, jos joku kohtelee heitä väärin ja siihen on energiaa loputtomasti.
Jos he vain ymmärtäisivät sen kärsimyksen määrän mitä ovat aiheuttaneet.
Mitä on elämä enää sen jälkeen, kun on menettänyt kaiken luottamuksen ihmisiin ja elämäänsä ja jäljellä on vain vihaa. Vihaa ihmisiä kohtaan, jotka ovat kuitenkin syyttömiä. Mitä elämää tämä enää on?
Miten sen bipojen aiheuttaman tuskan saisi heille selvitettyä niin, että se menisi perille?
Niin täyttä asiaa.
Kumma muuten kuinka näitä kirjoituksia lukiessa saa itselle valtavasti voimia ja pysyy pää jotenkin järjestyksessä, kun huomaa että ei kuvittele asioita omassa suhteessa vaan niitä tapahtuu muillekkin bibojen kanssa eläville.
Tuosta anteeksi antamisesta olen ajatellut, että he eivät oikeasti ymmärrä, mitä ovat tehneet. Maniassa aivot ovat varmaan niin turtuneita kuin kunnon kännissä että muisti lähtee. En tiedä, kun toisen pään sisälle ei pääse.
Voimia kaikille biboille ja heidän läheisille.
Kyllä me bipot tunnemme syyllisyyttä ja itselläni on menossa syyllisyyden tunteista johtuva syvä depressio. Tosin nyt jo paremmassa hapessa, kuntoutumassa. Itselläni todettu II-tyypin kaksisuuntainen häiriö mitä joskus siis vaikea havaita. Se on ollut minulla jo vuosia ja olen usein elämässäni ihmetellyt tekemisiäni ja sanojani. Olen tahtomattani satuttanut jonkun mieltä ja siitä on aina seurannut kova syyllisyys, paha olo.
Nyt nämä aika-ajoin jatkuneet lievemmät ylilyönnit, niin hyvässä kuin pahassa, ovat tuskaista kohdata. Kun sain tämän diagnoosin niin aloin näkemään maailman aivan erillaisena kuin aikaisemmin. Lääkitys tasasi mieltä ja ajoittainen vaikea elämäni paljastui minulle. Mitään hirveän pahaa en ole tehnyt kuulemani perustella mutta itse koen kaiken käytöksen, mikä ei ole osana omaa persoonaani, erittäin raskaana. Se on kontrollin menettämistä ja aiheuttaa pelkoa ja syvää hämmennystä, itsensä tutkailemista(kuka minä todellisuudessa olen jne) ja itseinhoa/vihaa. Itse olen ampunut monissa riidoissa yli mutta olen aina pyytänyt anteeksi. Meitä kaksisuuntaisia on niin monenlaista ja monentasoista että ymmärrän kyllä nämä "uuteen naiseen" vaihdot yms.
Tämä on vakava sairaus ja sitä ei voi tajuta ns.terve ihminen koskaan. Kun puhutaan tunnetilojen aaltoilusta niin siitä ei jurikaan saa oikeaa kuvaa. Ajatelkaapas että esim.sekatilassa oleva bipo kokee yhden päivän aikana kymmeniä eri tunnetiloja ja ne kokee todella intensiivisesti. On sama kuin oma identiteetti, persoona(mielipiteineen yms.)vaihtisi koko ajan. Itselläni oli tällainen jakso ja se pakotti minut uskomaan että minulla on bipolaarinen häiriö.
Anyway, itse en halua hypomanioita tms. tunnetiloja joissa on yhtään mahdollista että loukkaisin lähimmäisiäni sairauteni takia. Syön mieltä tasaavat lääkkeet ja vaikka to hypomania on tunnetiloista mahtavin, niin en halua sitä. Siitä seuraa masennus ja se voi myöskin kehittyä oikeaksi maniaksi kiihtyneisyyksineen jne. Olen pahoillani kaikille teille joita itseni kaltaiset ovat loukanneet. Inhoan tätä sairautta ja inhoan itseäni. Kenenkään ei tarvitse elää bipon rinnalla. Se on aivan liian rankkaa elämää...
Hyvä ja realistinen kirjoitus.
Älä inhoa itseäsi.
Keskity täysillä sairauden hoitoon niin voit elää lähes normaalia elämää.
Itse haluan elää biboni rinnalla, jos hän elää ns. hoitomyönteisesti.
Mutta ymmärrät varmaan, että bibon kanssa samassa perheessä eläville eivät hypomaniat/maniat ole mukavia, jos niihin liittyy ne tyypilliset oireet ryyppääminen, pettäminen, rahantuhlaus jne.
Itse olen monenlaista saanut kestää, mutta yhdessä ollaan edelleen.
Joo, ymmärrän täysin omaisten ja läheisten tuskan. Aiheuttamani tuska on juuri se, minkä jälkipyykkejä nyt koitan kestää. Menossa nyt vaihe missä itsesyytökset ovat niin rankkoja päivittäin, että on todella vaikea jaksaa. Kuten mainitsin niin en ole tehnyt mitään esim.pettämisiä, rahantuhlausta tms. Juonut olen mutta siinäkin ei ole putkea jäänyt vaan humalatilat olleet kyllä maanista luokkaa. Selvinpäin tehdyt ylilyönnit koen itse vaan niin rankkoina. Kun olen pyydellyt anteeksi ovat ihmiset sanoneet että "höh, mitä sinä nyt pyydät anteeksi tollasia..". Eli tämä on vaan niin sidoksissa minun persoonaani. Kaikki siitä poikkeava, vähäinenkin sellainen, tuntuu tuskaiselta. En ole siis ollut oma itseni ja se tuntuu rankalta. Tuntuisi kuin tunnetilojen heittelyistä olisi tullut vuosien saatossa osa persoonaani ja olen itseni kanssa nyt täysin eksyksissä. Ahdistunut olen ja se varmaankin näkyy kirjoituksissani. Siitä(kin) pahoittelut..
Samoissa mietteissä olen, vaikka en tahtoisikaan. Joka päivä mieleni valtaa katkeruus ja synkkyys ja exä senkun porskuttaa eteenpäin uuden kihlattunsa kanssa eikä tule koskaan ymmärtämään, miten on vahingoittanut mun tunne-elämääni vakavasti...
Samoin, mikään ammattiapu ei ole korvannut tai vastannut sitä apua, mitä olen näitä kirjoituksia lukiessa saanut. Kukaan lääkäri tai terapeutti ei koskaan osaisi samalla tavoin kertoa, mitä moni muukin on joutunut kestämään bipon läheisenä.
Tänne ei kukaan tosiaankaan turhaan kirjoittele. Ilman tätä palstaa taakkani olisi vielä painavampi.
Raskainta on kun omat sukulaiset ja ystävät eivät ymmärrä minkälaista on bibon kanssa eläminen ja heille joutuu välillä selittelemään tekemisiä ja tekemättä jättämisiä. Nykyään en kyllä enää jaksa paljon selitellä, koska olen päättänyt että meidän perhe elää bibomme ehdoilla, se on kuitenkin koko perheen etu. Jätämme suosiolla väliin esim. juhlat joissa tiedämme käytettävän alkoholia runsaasti, ja tätä varsinkin joutuu selitellä "miksi ette tule kun on hyvät bileet" En myöskään mene yksin tälläisiin juhliin, koska haluan olla lojaali puolisolleni.
Lohduttavaa kuulla taysin samanlaisia kokemuksia! itse ihmettelin miksi en paase asioissa eteenpain, katkeruus ja synkkyys mukanani ja exalla uusi nainen jonka kanssa kokemaa uutta onnea han ei peittele tippaakaan. Kun kysyn miksi han on kohdellut minua kaltoin ja valehdellut minulle, han sanoo etta 'no anteeksi mutta kaikki tekee virheita ja niista pitaa oppia, nyt elama jatkuu ja voisko nama vanhat jutut jattaa menneisyyteen'. Ikaankuin kaikki olisi unohdettavissa kuin vetta vaan ja vanhingot jota on toisen psyykelle aiheuttanut ovat vaan pikkujuttu joka unohtuu kun 'jatkaa elamaa'.
Mina myos menetin luottamuksen ihmisiin, uusi puolisoparka joutuu tietamattaan kaikenlaisten varmistusten ja epailyjen kohteeksi. Han sanoo etta rakastaa ja haluaa perustaa perheen kanssani mutta silti epailen hanta valilla ja ajattelen etta han on samanlainen kuin bipo ex, etta muutaman vuoden paasta han tulee kaupungilla vastaan uusi mussu kainalossa ja hapeilematta nayttaa mita minussa ei hanelle ollut riittavasti jotta olisi kohdellut kuin aitoa oikeaa tyttoystavaa. Tietysti ensin vannottuaan syvaa rakkautta ja 'ketaan en ole rakastanut kuin sinua, olet elamani nainen'. Ja kohta on taas uusi elamansa nainen jolle sanoo varmasti aivan samat asiat,
Pahinta on ne asiat jotka han on kertonut valirikon jalkeen, eli kertonut yksityiskohtia uudesta tyttoystavasta (miten han on taydellinen kroppaa myoten, 'helvtin kaunis', soittaa kanteletta, on taiteellinen, harrastaa joogaa jne. jne.) ja tietysti yksityiskohtia heidan intiimielamastaan vain satuttaakseen minua.
Vaikka elama on mennyt eteenpain ja minulla on uusi kumppani, silti kannan edelleen taakkaa ja koen etta suhteesta jai minulle tosi syva trauma. Valilla olen tivannut totuutta exalta mutta han vain kohauttaa olkiaan ja sanoo etta mahtaa olla vaikeaa uudessa suhteessa kun pitaa haneen valilla ottaa yhteytta ja kelata naita vanhoja 'skeidoja'.
Totuus vaan on etta 8-9 vuotta maanisdepreessiivisen kanssa on aiheuttanut paljon tuhoa ja maksan siita hintaa vielakin. Nama kirjoituksenne antavat uskomattoman paljon voimaa ja ymmarrysta menneisyyteen, ja valavat uutta uskoa etta kyse oli vain psyykkisesta sairaudesta jonka laheisyydessa opin elamaan turhan tiiviisti.
Nyt vasta mäkin oon tajunnut,että miten paljon olen joutunut sopeutumaan exäni sairauden aiheuttamiin tilanteisiin ja selittämättömiin "jääkausiin", joita tuli yks kaks yllättäen hyvän ja rakastavan jakson jälkeen. Todella raskaita ja kuluttavia kyytejä vuoristoradalla olivat meidän viimeiset vuodet. Yritin tukea ja auttaa häntä parhaani mukaan, mutta "palkinnoksi" sain kenkää, vaikka puhui, että olisi kanssani loppuelämänsä. Yritän vierottautua hänestä nyt toden teolla enkä suostu tapaamaan häntä ja kuuntelemaan selostuksia, että mitä hän on tehnyt nykyisen kihlattunsa kanssa! Ihankuin hän ei käsittäisi, miten loukkaavaa ja piinaavaa sellainen on ja kehtaa vieläkin sanoa, että rakastaa mua...Olen henkisesti aika riekaleina, mutta yritän toipua.
Me kaikki olemme varmasti olleet suhteissa ennenkin ja selvinneet eroista aivan normaalisti.
Näissä bipo-suhteissa tapahtuu jotain aivan muuta: Menee rikki se oma sielukin. Elämän normaalit lainalaisuudet eivät enää pädekään ja kaikki, mihin olimme uskoneet ja luottaneet hajoaa. Se minkä luulimme olleen suhteemme, ei (ehkä) ollutkaan, se henkilö, jonka luulimme tuntevamme olikin jotain aivan muuta, tai häntä ei oikeastaan ole olemassa ollenkaan.
Minä olin uskonut ihmisyyteen, siihen, että ihmisillä on joku persoonallisuus. Olin myös uskonut jonkinlaiseen pohjimmaseen hyvyyteen, siihen, että ihmiset tekevät pahoja tekoja traumatisoituneina tai heikkouttaan. Bipot tekevät maanisina ainakin hirveyksiä toisille ihmisille aivan huvikseen ja totaalisella piittaamattomuudella. Kun tämän asian ihan todella sisäistää, niin siinä menee elämästä jotain pois raiteiltaan aivan todella. Ei siitä niin vain toivuta eikä luottamus ihmisiin ehkä enää koskaan palaa.
Uusi alku, sinulla on uusi alku, tartu siihen, toivon sinulle onnea uuteen tulevaisuuteen.
Veit todella sanat suustani! Minulle tuli tasmalleen se tunne, etta kuka tama ihminen on ja mika olikaan suhteemme. Ihankuin olisi matto vedetty jalkojen alta pois. Ja todella, olin ajatellut exani olevan henkilo jota ei todennakoisesti ole edes olemassa, mutta han on aarimmaisen taitava hurmaamaan ja olemaan herrasmies, taiteellinen, alykas ja omaperainen.
Mutta se kaantopuoli...!! Uskomatonta miten kylmasti han jatti minut ensimmaisen kerran, ilmekaan varahtamatta ilmoitti ettei tunne minua kohtaan enaa mitaan. Miten toivonkaan etta han olisi vain kavellyt ulos elamastani silloin ja seissyt sanojensa takana... Mutta bipohan ei pysy sanojensa takana, vaan jo mieli muuttui puolen vuoden jalkeen ja halusi uudelle kierrokselle. Talla kertaa en saanut enaa niin ensiluokkaista kohtelua ja toisen eron jalkeen han ilmoitti olevansa sinkku vaikka viihtyikin sangyssani seka seurassani.
Eniten sattuu se etta minun kanssani ollessaan han kirjoitti Facebookiin 'sinkku'. Sanoi ettei kayta edes koko Facebookia, hieman vahatellen. Eika usko perinteiseen parisuhteeseen vaan ihmiset voi kuulema olla onnellisia eri osoitteissa vaikkei oltaisikaan yhdessa.
Kun uusi nainen tuli kehiin, han valittomasti muutti statuksensa 'parisuhteessa', ja varmaan nyt 'avoliitossa'. Muutti yhteen ja vaatimalla vaati naista suhteeseen kanssaan ikaankuin kostoksi minulle. Han teki minusta kerralla tayden idiootin ihmisten silmissa, kun olin selitellyt muille ihmetteleville ihmisille miksemme asu yhdessa ja mika on suhteemme laatu. Kaikki olikin valhetta vain, ja minusta tuli kerralla taysi narri ihmisten silmissa. Olinkin vain typerys joka oli rakastanut ja luottanut ihmiseen joka ulkopuolisten silmissa ei nayttanyt olevan mitenkaan vakavissaan kanssani.
Luottamuksen sarkyminen on pahinta. Han meni jopa niin pitkalle etta lupasi isalleni kuolinvuoteella pitavansa minusta aina huolta. Kun kysyin hanelta tasta valheesta, han totesi vaan etta 'no johan sinulla on jo uusi mies pitamassa sinusta huolta'. Ja kun kysyin miten han niin helposti voi asua jonkun kanssa (vaansimme asiasta ainakin 6 vuotta kun mina halusin asua yhdessa ja han ei), han sanoi 'no siten etta kantaa kamat toisen luo'.
Toipumiseni on toki hyvalla mallilla mutta se luottamus...?!? Miten ihminen voikaan olla niin paha toista kohtaan?
Onkohan tämä joku biboja yhdistävä tekijä, että heihin jää pahasti koukkuun. Itse tulin vasta tylysti jätetyksi, ilman muuta selitystä kun että ei ole tunteita. Nyt hehkuttaa uutta "täydellistä" suhdetta aivan kun kiusallaan. En ymmärrä miksi tuntuu niin pahalta. On suhteita ennenkin loppunut, mutta niistä on päässyt loppujen lopuksi helposti yli, järjellä. Tässä tapauksessa tuntuu, että järkeä ei saa nyt päähän ei millään. Kauhean paha olo!
Ehkä näistä bipo-eroista ei juuri siksi voi järkeä käyttäen selviytyä, koska ne ovat täysin järjettömiä.
Bibon pitäisi (pyytämättä) saada anteeksi jakelemansa loukkaukset ja muiden pitäisi vain tukea ja ymmärtää.
Minusta bibokäytös on usein lähellä narsismia, jopa sadismia.
Haluaisinkin tietää, ovatko bibot jotenkin (kroonisesti) syyntakeettomia!
Kirjoituksesi on hyvin narsistinen ellei jopa sadistinen luonteeltaan. Tuo on paljon vaarallisempaa tai tuhollisempaa kuin bibo: sinulla on selkeästi persoonallisuushäiriö ja nehän ovat melko pysyvää sorttia. Onneksi olkoon narsistinen persoonallisuushäiriöinen sadisti!!
kkkkkkkkkkkkkkkkkkkkkkkkkkkkkkkkkkkkkkkkkkkkkkkkkkkkkkkkkkkkkk
jospa bipo ja narsismi on sama asia. Ne bipot ovat ns. narsisteja, jotka ovat enemmän maniassa kuin masentuneita. Jokainen, joka on nähnyt ja kokenut maanisen ihmisen, tietää kuinka suunnattomia suuruudenhulluja ja itsekkäitä he ovat.
... mutta myös sairaita ja siksi syyntakeettomia.
Itse pystyn hallitsemaan käytöstäni muiden reaktioiden mukaan, jos menen jutuissani liian pitkälle. Vain känni saattaa tuottaa ongelmia. En kyllä silti kenenkään jättämisiä noin vain harrastaisi. Ja että olalla kohauttaisin jälkeenpäin. On meitä joka junaan, asemalle ja vaikka konnariksi.
Ja sinä siis tiedät, että sun puolisolla on kaksisuuntainen mielialahäiriö? Ajatelkaapas nyt vähän, sun kumppanilla sairaus, joka tarvitsee hoitoa. Sun kumppanis tarvitsee sun tukea, sillä mistä sinä sen tiedät, miltä sun puolisosta tuntuu tai mitä se yleensäkin miettii. Nämä yllä lueteltut asiat ovatkin oireita tuosta sairaudesta. Sun pitää nyt vain kestää ja rakastaa. :P
Anteeksi jos vaikutin tunteettomalta, mutta mulle tuli joku pieni vihankuohahdus...
Tiedän erään bibon joka piti bibona olemista meriittinä, ylpeilyn aiheena. Oli esim ihan ok asia hänelle joutua monesti osastohoitoon. Kertoi tosi rankkoja kokemuksiaan ihan ylpeänä, esim miten hänet oli viety putkaan , kun hän oli mennyt pienen lapsensa kanssa jonnekin sekoilemaan maanisessa psykoosissa, ja poliisit luulleet häntä huumeiden vaikutuksen alaiseksi..kun hän oli huudellut ihmisille ym...Tosi ristiriitaisia tunteita kyseistä henkilöä kohtaan, koska toisaalta hän oli rakastettava ja herkkäkin jopa...mutta hänellä oli oikeus tehdä ja sanoa ihan mitä vaan. Kun hänelle sanoi takaisin, käänsi asian toista vastaan. Syyllisti ihmisiä jotka olivat "pumpulissa kasvaneita" Tosin välillä tuntui että diagnoosi oli lähempänä epävakaatapersoonallisuushäiriötä.
Onhan meillä alkoholisteja ja huumeiden käyttäjiäkin, jotka käyttäytyvät samoin. Moni (etenkin mies) leveilee seksisuhteillaan jne. Kyse lienee huomiohakuisuudesta eikä kaksisuuntaisuuden tyypillisestä oireesta.
Bipo voi olla samaan aikaan myös epävakaa persoonallisuus.
Kyllä bipon kanssa voi elää ihan hyvääkin perhe-elämää, jos sairaus on hallinnassa.
Koittakaa nyt hyvät ihmiset muistaa, että kyseessä on lääkitystä vaativa vakava sairaus! Ei voi yleistää, että bipo "tahallaan" tekee sitä ja tätä. Meitäkin on moneksi. Jopa kehityskelpoisia yksilöitä. Sairaus ihmisessä saa aikaan kaikenlaista. En ole vielä kuullut yhdestäkään sairaudesta, joka aiheuttaisi jotakin hyvää sairaalle tai hänen läheisilleen.
Jos voisin valita, en olisi sairas. Jos voisin valita, pyyhkisin pois kaikki ne teot, joilla olen läheisiäni loukannut. Iän ja sairauden kokemuksien myötä olen oppinut helpommin huomaamaan vaaranpaikat. Silti, TUNNE on joskus niin vahva, että ikäänkuin vain ajautuu johonkin tilanteeseen, jos ei koko ajan ole varuillaan. Nykyään vahdin koko ajan itseäni. Mutta, tähän tilanteeseen päätyminen on vaatinut yli 20 v. sairastamisen ja itsensä opettelun. Kaikki eivät jaksa keskittyä joka päivä tekemisiinsä, tai edes välitä - valitettavasti.
Terveetkin ihmiset rakastuessaan eivät nuku, syö tms. Kuvitelkaa, että bipon koko h-tin elämä on tätä. Syvät tunteet, niin hyvässä kuin pahassa, eivät ole helppoja.
En siis mitenkään halua vähätellä bipojen kumppanien tunteita, älkää ymmärtäkö väärin. Moni asia jättää syvät arvet jopa loppuelämäksi. Itse ajauduin narsistin kanssa suhteeseen, ja uskoisin, että se on vähintään yhtä helvetillistä. Arvet jäi, ja unohtaminen kestää aikansa, jos koskaan onnistuukaan. Päätin silti, että elämä jatkuu eikä jää vellomaan itsesääliin. Asiat eivät nyt ole hyvin, mutta katkeruudella pilaa ennenkaikkea oman elämänsä.