Mistähän minun kannattaisi apua hakea? Pahiten tuo tulee ilmi lapsieni kasvatuksessa ja pelkään että pilaan heidät lopullisesti jos en ole jo pilannut, pojalla jo oppimisvaikeuksia ja eskariin ensivuonna pitäisi lähteä.. Poiskaan en voi heitä antaa, vaikka haluaisin, on paljon sukulaisia ympärillä joiden reaktiota pelkään.
En rakasta lapsiani, miestäni en yhtään ketään..
kun elämästä puuttuu
8596
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
että sinä olet LUUSERI !!!!!!
Sinä se luuseri olet, kun tuut tänne skitsoamaan. Aloittaja sentään itse myönsi ongelmansa, onko silloin luuseri?
Hyvä ap mitä elämästäsi puuttuu??. Men nyt hyvä ihminen käymään perheterapeutin luona, kyllä keskustelu auttaa ja hän osaa ohjata eteenpäin, että saadaan kuntoon yämä jonkin puuttuminen.
Lapsesi tarvitsevat rakastavan äidin ja sinä tarvitset nyt todella apua löytämään itsesi ja onnesi.
Rohkeutta mennä terapeutille ja kaikkea hyvää elämääsi lasten kanssa.
Ettei sulla olis ihan masennus? Oletko koskaan tuntenut lapsiasi läheisiksi? Mulla meni pitkään, vuosikausia synnytyksen jälkeen ennenkuin eräs ulkopuolinen ihminen sanoi tunteista keskustellessamme asian ääneen, että onkohan sulla ollut BabyBlues? En tuntenut mitään kun sain vauvan ensimmäistä kertaa syliini ja side oli aika heikko vuosikaudet. Hoitamattomana se saattaa jatkua vuosikausia muuntuen ihan masennukseksi, ilmeten osittain juuri tunneköyhyytenä. Menisin sinuna ihan lääkärille.
Oletko aina ollut samanlainen, eli et ole tuntenut oikein mitään tunteita toisia ihmisiä kohtaan? Jos tuo on tullut vasta myöhemmin, niin kyse on varmaankin masennuksesta (vaikka et sitä itse tuntisikaan), johon on yleensä apua saatavilla, jos sitä vain itse hakee.
puuttuneet tähän: pelasta lapsesi!!
Jos et rakasta lapsiasi ja epäilet tunneköyhyytesi takia "pilanneesi" lapsesi niin toimi heti!! Lapsesi eivät ole ansainneet huonoa elämää, jonka rakkaudettomuus aiheuttaa.
"Poiskaan en voi heitä antaa, vaikka haluaisin, on paljon sukulaisia ympärillä joiden reaktiota pelkään." Kehtaat vielä miettiä omaa mainettasi lasten kustannuksella!
Voi olla masennusta, itse olen sairastanut sitä pitkään. Joskus tuntuu, ettei minulla ole esikoiseeni yhtä läheistä sidettä kuin nuorempaan lapseeni. Esikoisen sain aikanaan yksin ja olin todella masentunut, enkä silloin heti osannut hakea apua. Olin todella huonossa kunnossa jo ennen raskautta. Masennukseni on ollut jatkuvaa siitäkin asti, välillä huonompana, välillä parempana. Nuorempaa lasta odottaessa jouduin lopettamaan lääkkeet ja se meni aika pahaksi synnytyksen jälkeen, mutta hain heti apua ja siitä saakka olen hoitanut itseäni. Puhun siitä avoimesti lapsilleni, kun on huono olla, etteivät he syyttäisi itseään.
Masennus on sairaus. Se ei ole normaali mielentila. kaikki ei sitä vaan ymmärrä. Kun ihminen masentuu, se ei näe omalle elämälleen enää tarkoitusta, vaikka lapsia tai hyvä mies rinnalla oliskin. se voi olla perinnöllistäkin, tai raskauden jälkeistä tai jonkun kriisin seurauskin. Ei se kato kenelle se tulee. Sille ei voi yksinkertaisesti mitään, muutaku apua on tietty saatava ihan itsensä ja läheistensä vuoksi. Täytyyhän normaaliin elämään kuuluva kiinnostus ja ilo saada takaisin. Ihminen ei jaksa pidemmän päälle rypeä masennuksen kourissa kun ei näe enää elämässään mitään arvokasta. Se on vakava asia ja läheisten tuki ja apu on paikallaan, mikäli välittävät sairastuneesta ihmisestä tippaakaan. Ihminen ei tietoisesti valitse itselleen sairautta. Se tulee jos on tullakseen. jotkut on siihen enemmän taipuvaisia kuin toiset. se on elämää, mutta aina täytyy apua saada ja tukea.