Ei koskaan suosittu

Olen noin viisikymppinen nainen kunnallisessa toimistotyössä. Jo lapsuudessa ja nuoruudessa huomasin, etten ole erityisemmin pidetty ihmisten keskuudessa. Silloin tosin vielä naivisti ajattelin, että kaikki kyllä muuttuu, kun aikuistun. Mutta tässä iässä on jo pakko myöntää ikävät tosiasiat. Toisaalta jos lapsuudessa ei esim. ole musikaalinen tai ei osaa piirtää, niin kuinka niitä lahjakkuuksia enää aikuisempanakaan saisi esille ?
Ystäviä on aina ollut vähän, joitakin sentään vielä 80-luvulla. Mutta sen jälkeen hekin harvat perheelistyivät, opiskelivat korkeakouluissa ja saivat ns. "hyvät työpaikat". Olen myös huomannut, että saman alan ihmiset tapaavat toisiaan. Ja kun itsellä ei ole koulu - eikä työmenestys kummoinen ollut, on vähitellen jäänyt sen vähäisenkin ystäväpiirin ulkopuolelle.
Sosiaalisesti en ilmeisestikään ole taitava. Juttelen silti mielelläni ihmisten kanssa enkä ole ujo tai arka. Mutta jotenkin vain aina tuntuu, ettei minusta pidetä, eikä minua niin haluta seuraan. Näin itsekseni en kuitenkaan haluaisi olla. Onneksi on kuitenkin työ - siellä olen ikäänkuin "oikeutettu" tapaamaan ihmisiä ja olemaan heidän seurassaan. Jonkinlaista kulissia olen joutunut tosin pitämään, sillä jotenkin vain todella hävettää tämä elämä lähes ilman ihmissuhteita. Niinpä joskus kertoilen sattumuksista 80-luvulta, kuin ne olisivat aivan äskettäin tapahtuneet.
Olen tottunut tekemään asioita yksin, esim. matkustamaan. Ja se on hyvä asia, sillä olen kuullut ihmisistä, joiden on vaikea lähteä kotoaan minnekään ilman seuraa. Jotenkin haluaisin silti yrittää muuttua, mutta miten ? En toivoisi, että lausahdukset " joistain ei vain pidetä " ja " kaikilla ei ole kavereita " olisivat niin totta kohdallani.