Onko enää mitään tehtävissä...?

kuin on elämää, on jotakin tehtävissä. Ikävintä näissä ongelmissa vain on se, että halun muutokseen on tultava sairastuneelta itseltään, kukaan muu ei voi parantaa, korkeintaan antaa "tekohengitystä". Tukena ja läsnä voi toki aina olla ja se on suunnattoman paljon. Itse oksensin lähes kaiken syömäni ruuan (en siis ahminut liikuin paljon, eli aikalailla myös bulimareksian kriteerit täyttyvät), kolme-neljä vuotta. Taustalla oli masennusta ja itsetuhoisuutta, joiden vuoksi en välittänyt itsestäni lainkaan. Parannuin kuitenkin täysin, kun aloin kokea jälleen elämän elämisen arvoiseksi. Ystävälläsikin on siis toivoa. Hänelläkin syömishäiriö saattaa olla oireena jostakin muusta henkisestä pahoinvoinnista?

Hei,

tyttärelläni on syömishäiriö ja on mennyt kauan että hän on itse myöntänyt tarvitsevansa apua. Läheisten hätä on suuri ja tärkeää on että pysyt ystäväsi rinnalla vaikka hän ei vielä myöntäisikään ongelman olemassa oloa. Olemme itse saaneet apua sairaalan lasten- ja nuorten psykiatriselta polilta ja nyt on tulossa kahden viikon sairaalajakso tilanteen kartoittamiseksi. Ymmärrän tuskasi, sillä syömishäiriöiselle on vaikea saada ammattiapua. Pystytkö puhumaan ystäväsi kanssa ja vaikka menemään hänen kanssaan lääkärin vastaanotolle jotta hän saisi lähetteen syömishäiriöihin erikoistuneelle terapeutille?

Paras tapa miten auttaa on että menet puhumaan tytön vanhemmille. Jos tyttö on alaikäinen, ovat hänen vanhempansa suuressa roolissa. Uskon, että jos vanhemmat yhtään välittävät tyttärestään, he kyllä vievät tämän lääkäriin. Onko tyttö säännöllisessä seurannassa lääkärissä? Olisi tärkeää että hän kävisi säännöllisesti seurannoissa, punniteuksissa ja terapiassa.
Koska olet vain ystävä, mielestäni paras ja ainoa tapa auttaa on yrittää saada tyttö itse hoitoon, eli olemalla hänelle tukena ja painostamalla että hän myös ITSE sitoutuisi hoitoon ja haluaisin muutosta.
Mitä kuraattoriin tulee, hänelle neuvoisin lopputiliä. Tuo hänen käytöksensä on todella epäammattimaista. Ensinäkään hän ei saisi kertoa sinulle tietoa tytön sairaushistoriasta. Suurin ja kamalin moka silti on suhtautuminen tyttöön ja hänen sairauteen. KOSKAAN ei saisi alkaa pitää ketään kroonikkona, koska silloin peli on jo menetetty. Parantua voi niin kauan, kun vain itse uskoo siihen ja jaksaa taistella sen eteen. Mutta jos jo hoitohenkilökunta puhuu potilaasta noin, niin minkä viestin hän itse sairastavalle antaa? Syömishäiriöt ovat vaikeita sairauksia ja ne saattavat kestää kauan. Välillä voi tulla takapakkeja ja välillä hyviä kausia. Mutta parantuminen on aina mahdollista! Se on vaikeaa ja sen eteen tulee tehdä töitä. Itse sairas tekee työn, mutta hoitohenkiläkunta ja lähimmäiset ovat myös suuressa roolissa.
Tsemppiä! Suosittelisin, että menet siis tapaamaan tytön vanhempia. Kerro tilanteesta ja anna esimerkkejä, pyydä heitä seuraamaan tyttärensä elämää. Olisiko muuta kuraattoria/psykiatria/psykologia, jolle voisit käydä asiasta puhumassa? Tai terveydenhoitajaa?
Ole tukena ystävällesi ja yritä ohjata häntä hoitoon.


T. 5v sairaana myös, viimeinkin terve ja onnellinen nuori nainen.