Onko muita jotka tuntevat itsensä yksinäiseksi vaikka ovat parisuhteessa?
Itselläni on tyttöystävän lisäksi melko lailla nolla kaveria.
Kesälomapäivät menee yksin lenkkeillessä, kalastellessa, tai koneella tönöttäessä.
Olisi kiva jos olisi edes mesessä joku kohtalotoveri, jonka kanssa lörpötellä.
Itselläni on tyttöystävän lisäksi melko lailla nolla kaveria.
Kesälomapäivät menee yksin lenkkeillessä, kalastellessa, tai koneella tönöttäessä.
Olisi kiva jos olisi edes mesessä joku kohtalotoveri, jonka kanssa lörpötellä.
Vastaukset 56
Vanhimmat
itse olin parisuhteessa joka päättyi noin vain ja sain huomata että nyt sitten vasta olenkin yksinäinen. Ei ollut ketään muuta ystävää kuin poikaystävä jonka seurassa olin. Silloinkin tunsin usein olevani yksin ja nyt sitten vasta olenkin todella yksinäinen. Olisipa minullakin mesekaveri tai yksi hyvä ystävä
"Tutustutaan
Luotettava mukava
herrasmies"
"t. muutakin seuraa tarpeen vaatiessa...?"
täällä toinen "parisuhdeyksinäinen". Tulee suurin osa ajasta vietettyä rakkaan kanssa ja kaikkialla yhdessä liikutaan. Sisällä kalvaa se tunne, ettei ole ketään muita joiden kanssa viettää aikaa ja jutella vaikka jutuista joista ei oman kumppaninkaan kanssa voi jutella... kun olisi edes 1 sellainen ystävä ystävä...
Jos jotakuta kiinnostaa niin lyökööt sähköpostia osoitteeseen [email protected], tai lisätköön messengeriin.
Voisin ainakin netitse jutella ja kuka ties livenäkin jos sattuu paikkakunnat kohikkain ja juttua riittää.
onko sinulla täällä profiilia? haluatko jutella minun kanssa täällä? :)
Valitettavasti ei ole profiilia. Harvemmin kun tulee näillä sivuilla käytyä.
ai :) voi harmi.. en kyllä itsekään kovin usein täällä ole.. kun tätä sivustoa ei kukaan oikein käytä
Moikkelis. :) Tulinpahan vaan sanomaan, että teillä parisuhde "yksinäisillä" ei oo mitään oikeutta tuntea itseänne yksinäisiks.
Itsellä ei ole yhtään kaveria avomiehen lisäksi. Valtaosa ajasta meneekin hyvin, ettei tunnu yksinäiseltä tai mitään, mutta välillä tuntuu siltä että juttelisi ja kuuntelisi mielellään jonkun toisenkin ihmisen juttuja. Mutta eihän tätä voi mitenkään verrata sellaiseen ihmiseen, jolla ei ole edes sitä parisuhdekumppania.
Yksinäiseksi voi tuntea itsensä keskellä ihmismassaakin.
Mitä jos asuisin metsässä vailla ihmiskontakteja, ja sanoisin että ihmisillä jotka asuvat kaupungissa ei ole oikeutta tuntea itseään yksinäiseksi.
Eiköhän kaikilla ole oikeus tuntea yksinäisyyttä, jotka silloin tällöin "yksin" olevat.
No sepä kiva.
Tunnen kuitenkin itseni aikalailla yksinäiseksi ja ei ole kivaa kun omat sosiaaliset kontaktit on paljolti riippuvaisia yhdestä ihmisestä.
Tulee mieleen, että joskus jos jostain syystä erotaan niin eipä tuota varmaan montaa tuttua jää. Facetuubistakin häviää se 60-80% "kavereista", jotka on vaan sen takia lähettäneet kaveri pyynnön kun seurustelen heille tutun ihmisen kanssa yhdellä sormen napsautuksella.
Jos ei pistä piikki persseeseen, niin kusiainen kumminkin.
Sinulla on on oikes olla yksinäinen.
Jaahas, vai mikäs sä olet sanomaan, kuka saa tuntea itsensä yksinäiseksi tai sitten ei, ja välimuotojakin on olemassa yksinäisyydestäkin.
Itse olen ainakin arkipäivisin yksin, koska rakas, armas, aviomieheni on töissä.
Mistäpäin olet miekkonenvuodelt85? Mä olen pääkaupunkiseudulta ja oon samassa tilanteessa, kuin sä ja vähän käy tämä kesän vietto tylsäksi. Kavereita on kyllä muutama, mutta asuvat niin kaukana, että ei noista paljon iloa ole.
Tässä yks mies tosin iältä jo 35 :) samas tilantees, laita vaik postii :
ystavii(at)gmail.com
Itse olen Oulun alueelta.
Parisuhdeyksinäisyyteni johtuu muusta kuin yhteisen tekemisen puutteesta tai siitä etteikö toinen olisi läsnä, luonani, kuulo- ja näköetäisyyden päässä.
Onhan moni varmaan joskus, vaikka nuorena, tuntenut itsensä yksinäiseksi vaikka olisi ollut kuinkakin suuressa ja tutussa joukossa.
Mieheni kanssa yksinäisyyteni johtuu siitä ettemme puhu mistään samalla tavalla (tai millään tavalla). Yliolkaisuus kaikkeen tekemääni tai puhumaani on kuin muuri johon ei ole murtajaa keksitty. Ei auta kovatkaan konstit, puhumattakaan lempeistä jne...
Talouteen ja sen hoitoon liittyvät asiat eivät kohtaa. Hän elää omaa elämäänsä, eli on poissa kaikesta, jopa omista asioistaan. On kuin keisari joka ei tiedä alamaistensa asioista mutta tekee siltikin kaikki päätökset. Kukaan ei saa puhaltaa samaan keisarilliseen hiileen.
Raha-asioista ei saa keskustella. Murehdinpa sitten vaan itsekseni ja pähkäilen siinä sivussa puutteellisilla ja olemattomilla tiedoillani tilannettamme. Mitään tulevaisuuden haaveita tai suunnitelmia ei myöskään saa olla. Vastaus kysymyksiini ja keskusteluyrityksiini on luokkaa: "Mitä niitä jauhamaan." Joo, jauhamaan!!!!! Ei ole mitään mahdollisuutta keskustella edes kesälomasta, joulusta, juhannuksesta, arjesta,.... Yhteisiä harrastuksia ei pääse syntymään, koska mikään yhteinen tekeminen ei vaan käy! Jos lähdemme yhdessä vaikkapa sienimetsään, hän menee omia menojaan kertomatta edes mihin suuntaa saattaisi pyrkiä. Onneksi yksinolo metsässä ei ole minulle ongelma, mutta tulipahan tuokin nyt tähän mainittua.
Ei voi kertoa mikä mieltäni vaivaa, mistä iloitsen, mitä ajattelen mistäkin. Olen tapettia ja yksin kaikessa. Ihan kaikessa! Sama itkenkö vain nauranko - ihan sama. Hän ei tee kumpaakaan koskaan;-/
Yksinäisyyttä on monen moista.
No mitä helvettiä sinä aikaasi sen vierellä tuhlaat? Viskaa se pihalle ja etsi joku jonka kanssa olet onnellisempi.
Sulla on oikeus olla onnellinen ja löytää sellainen kumppani jonka kanssa voit kokea olevasi rakastettu ja tärkeä.
"Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin"
Tunnen yhden naisen jolla on samanlainen tilanne kuin edellä. Ihastuin itse kyseiseen naiseen, ja kun kuulin aikani kuinka retuperällä oleva suhde hänellä on ollut jo vuosia, uskalsin kertoa tästä ihastumisestani. Sain paljon vastakaikua, ja ollaankin juteltu (siis vain juteltu) jo todella pitkän aikaa. Vaan kuinkas ollakaan, ei tämä nainen halunnutkaan miestään jättää. Ilmeisesti parisuhteessa saa asiat joidenkin kohdalla olla todella perseellään, ennen kuin tämä uskaltaa jättää kaiken ja ottaa riskin mahdollisesta paremmasta. Nyt ollaan sitten erittäin hyviä ystäviä, ja riepoo kyllä kuunnella kuinka sama kärsimysnäytelmä jatkuu, koska itse tietää että asiat olisivat omassa kainalossa toisin. En sano että paremmin, vaan toisin. Ihmetyttää kyllä miksei nainen uskalla vaihtaa erilaiseen, kun tulee tilaisuus.
Tuo on hyvä kysymys....itse olen vähän niinkuin tuo kuvailemasi nainen....
Itse elän liikaa muiden kautta tätä elämää, mietin aina kaikkien muiden tunteita,ajatukisia ja mielipiteitä mutten omiani. Tuo on suo josta kestää aikansa rämpiä ylös. Itse olen nyt reilu vuoden pähkäillyt että eroanko vai en mutta en vain ole saanut sanotuksia miehelleni että se on loppu nyt.
No vuoden tätäkin piiritystäni kesti, ja tämä nainen oli myöntänyt myös että hän ajattelee aina ensin muita ja sitten vasta itseään. En tiedä olisiko hän sitten ajatellut olevansa "itsekäs" jättäessään miehensä, siis että olisi ajatellut omaa onneaan ennen miehensä onnea joka kohtelee häntä kuin itsestäänselvyyttä.
Ei sellainen ole enää mikään hyve.
Uskaltakaa ihmiset elää, ei täällä olla kuin (uskoakseni) yhden kerran. Aika on aivan liian arvokasta vietettäväksi väärän ihmisen rinnalla.
Olenkohan ollut miehesi kaksoisolennon kanssa naimisissa ;-)
Yksinäinen olinkin minä suhteessa, nyt hänestä erottuani, olen yksin, mutten yksinäinen. Mietipä sinäkin, haluatko elää tuollaisessa suhteessa...meillä on vain yksi elämä.
Huh, osui minuun aikalailla, elän myös muiden kautta, oikeastaan kaiken kokemani. Itsellä ei ole juuri mitään virkaa, jos toisella on paha mieli, se menee oman "sietokykyni" ohi, kestän mitä vain, kunhan muilla on hyvä olo.
Itse olen miettinyt 5-4 vuotta lähteäkö vai ei. Eikä se asia miettimällä ole muuksi muuttunut. Mies on monesti sanonut että on huomannut, että haluan pois, miksen mene? En tiedä. Pelkään. Tiedän että jos mies viskataan ulos, kontaktit "ulkomaailmaan" katkeaa aikalailla nollaan, porukat pois lukien.
Mulla on myös ollut ihastuksia, molemminpuolisia. Mutta sitten kun tulee tosipaikka; tee päätös.. Mitä minä teen? Hannaan ja jään "tuleen makaamaan"..
Näin ulkoa päin ihmettelen sitä, että kertomusten perusteella moni (etenkin mies) pitää parisuhdetta itsestäänselvyytenä ja jonkinlaisena "välttämättömänä pahana", vaikka ovat itse olleet aktiivisia sen aikaansaamiseksi, eivätkä päästäisi toista lähtemäänkään. Siinä sitten esitetään kaikenlaisia torjuntaleikkejä niin kuin se toinen olisikin se riippuvainen osapuoli. Kaikesta täytyy olla vain itselle hyötyä tai muuten kiukutellaan. Kumppaniksi halutaan tietenkin epävarma ja itseään kyseenalaistava pikkuinen tyttö parka.
Sulle Pivoton Pyy:
Parisuhteesi kuulostaa kyllä niin epäterveelliseltä niin sinulle kuin miehellesikin - miksi jatkaa sitä jos mistään ei voi keskustella eikä mitään voi tehdä yhdessä? Ihmettelen vain...
Minulla on kokemusta lähinnä siitä, että miestäni ei kiinnostanut minun ystäväni, eikä hän koskaan esittelyt minua omille ystävilleen. Tämä johti siihen, että tehtiin aina kaikkea erikseen ja huomasin, että mieheni lakkasi pitämästä yhteyttä omiin ystäviinsä. Ehkä hänestä tuli se "parisuhdeyksinäinen"? Minulle kun ystävät ovat tärkeitä, niin tietyt hyvät ystävät ovat seuranneet vuodesta toiseen elämässäni :) Nyt kun olemme jo eronneet, on mieheni fanaattisesti kasvattanut kaveripiiriään - uusi duuni, uudet työkaverit ja erittäin tiivis tiimi niin töissä kuin työn ulkopuolellakin. Ehkä se on hänen tapansa päästä yli suhteemme päättymisestä, vaikka totuus on se, että osittain ainakin kyseessä on "suojakaverit"... Hän on itsekin sanonut, ettei hänellä ole sellaista ystävää kenelle kertoa huolensa, murheensa ja olla 110% oma itsensä. Minulla on sellaisia useita ja olen niistä erittäin kiitollinen! En tarvitse kymmenittäin uusia tuttavuuksia päästäkseni eteenpäin, vaan pärjään vanhojen hyvien ystävien avustamana :)
Ymmärrän kyllä parisuhdeyksinäisiä erittäin hyvin. Kyllä itsekin sorruin suhteen aikana siihen, että tietyt ihmiset jäivät pois kontaktilistoilani - ehkä osittain mustasukkaisuuden tai jonkun muun älyttömyyden takia. Siihen en enää sorru! Sitä paitsi, ikää alkaa olla jo sen verran, että väkisinkin menneisyydessä on entisiä poikaystäviä, "yhden illan juttuja" joista on tullut ystäviä yms. Mitäpä niitä piilottelemaan.
Kehottaisin parisuhdeyksinäisiäkin käymään välillä ulkona vaikkapa yksin - kahvilla, bissellä tms. Kyllä niitä tuttavuuksia yleensä alkaa syntyä jos on syntyäkseen :) Teitä on muitakin, saatte huomata sen :)
Vähän samalla linjalla olen itsekin... Tuntuu kuin olisin erakoitunut hyvistä ystävistäni ja ainoa lähes jokapäiväinen kontaktini on miesystäväni, joka asuu toisella paikkakunnalla. Tosin joskus tuntuu, ettei häntäkään aina kiinnosta minun juttuni. Tässä kaupungissa asuu monta kaveria kouluajoilta, mutta emme ole koskaan olleet niin hyviä kavereita, että olisimme sitten myöhemmässäkään vaiheessa olleet miteenkään yhteyksissä. Muutoin kuin tykänneet toistemme feispuukin päivityksistä tms...
On oma syy, miksi olen enää niin vähän yhteydessä Parhaisiin Ystäviini. Yksi syy on pitkä etäisyys ja toinen miesvalintani, jolla onnistun aina saamaan moitteita.
kerrotko ilosi ja surusi miesystävällesi?Itse olin koulukiusattu ja se näkyy ikuisesti,en pidä yhteyttä lainkaan niihin jotka ovat samaa ikäluokkaa.Toisaalta eipä ne naisjutut ole lainkaa onnistuneet.Tuonkun ujouden saisi itsestään pois...niin alotteita tekisin jatkuvasti naisille.Jospa joku tiedemies selvittäisi rakkauden kaavan ...niin iloinen olisin
Kerron hänelle kaikki aatokseni, niin hyvässä kuin pahassa... Nykyään tulee oltua vähemmän yhteyksissä, koska ei pysty mesettämään samalla tavoin kuin alussa. Ujoudesta pääsee kyl aikanaan eroon. Itse ainakin olen muuttunut paljon nuoruudesta, jolloin olin hyvin ujo. Huomattava muutos tuli jokunen vuosi takaperin opiskellessani amiksessa itseäni paljon nuorempien joukossa. Piti tavallaan näyttää aikuisen mallia ja olla esimerkkinä muille. Enkä nyt tarkoita sitä kosteaa opiskelijaelämää, vaan oikiaa opiskelua :)
Pidä huoli ystävistäsi...
Tiedät tunteesi!!!
minä teen niin että menen omegleen, ja juttelen englanniksi ihmisten kanssa.. ihminen voi olla mistä vaan ja olen itse löytänyt sieltä pari kaveria :) niiden kanssa on kiva jutella niitä näitä :)
tuo Quiriel viesti on minulta kun unohdin kirjautua sisään :D joten minulle voi jutella aina kun tahtoo :P
Ymmärrän tunteesi todella hyvin, Itse olen 22 vuotias nainen, mies on, koira on, kaikkki hyvin parisuhteessa, mutta silti tuntui etenkin juannuksena siltä että: "kahdestaanko me se juhannus vietetään?". Se olisi ollut kuin mikä hyvänsä päivä, mutta onneksi siskoni pelasti kaiken. Kaikki ystäväni ovat muuttaneet tältä pieneltä paikkakunnalta pois, jäljelle on jäänyt vain perheelliset jolla on oma elämänsä, omalla tavallaan (kyllä vietän heidänkin kanssaan joskus aikaa, mutta tarkoitan että extempory kutsut tai menemiset eivät oikeen tahdo toimia).
Onneksi minulla on hyvä elämä muuten, mutta kyllä, tunnen itseni joskus hylätyksi, yksinäiseksi. Olen osittain itse aiheuttanut tämän ystävien väheisyyden, sillä että n. 16 vuotiaana keskityin lapsen kasvatukseen (pikkusisko) kaikin voimin, ja siinä jäi moni uusi kontakti (mahdollinen kaveri/ystävä) tapaamatta.
Lähipiirissä on parikin tapausta, joissa pariskunnan osapuolilla ei käytännössä ole muita kamuja kuin toisensa. Molemmissa pareissa emännät melko aktiivisesti laittelivat välejä poikki muihin ihmisiin. En tiedä, mutta kuvittelisin, että muutaman vuoden ehdottoman kaksinolon jälkeen voi tuntua joskus hyvinkin ankealta.
mä oon aina yksin on koirat ja kissat joo,mut asutaan syrjäseudulla ja ei oo ajokorttia,eikä ystäviäkään,muutin tänne toiselta paikkakunnalta,alussa oli ihanaa,mutta olen työtön eikä juuri koskaan mitään tekemistä kun ei täältä pääse mihinkään,sain keskenmenonkin juuri,ja nykyään tuntuu ettei missän mitään järkeä,vielä kun poikaystäväni on ainut ystäväni.... ei ole koskaan seuraa,nytkin jäin viikoksi yksin kotiin
"Ymmärrän tunteesi todella hyvin, Itse olen 22 vuotias nainen, mies on, koira on, kaikkki hyvin parisuhteessa, mutta silti tuntui etenkin juannuksena siltä että: "kahdestaanko me se juhannus vietetään?". Se olisi ollut kuin mikä hyvänsä päivä, mutta onneksi siskoni pelasti kaiken. Kaikki ystäväni ovat muuttaneet tältä pieneltä paikkakunnalta pois, jäljelle on jäänyt vain perheelliset jolla on oma elämänsä, omalla tavallaan (kyllä vietän heidänkin kanssaan joskus aikaa, mutta tarkoitan että extempory kutsut tai menemiset eivät oikeen tahdo toimia)."
Mikset sitten käytä sitä voimaa hyödyksesi, jonka saat mieheltäsi, jotta voisit sen turvin tehdä töitä kavereiden ja ystävien löytymisen eteen? Ihmissuhteet ovat raa'kaa työtä, ja ne tulee itse ansaita. Jos mies haki sinut baarista, niin olet tuomittu olemaan se henkilö, jolta ei koskaan odoteta mitään. Rakastava mies varmasti antaa sinulle tarpeeksi voimia etsiä oikeita ystäviä, PAITSI, jos et ole se nainen, joka katsoo miestään aina ylöspäin.
Korjaan, tarkoitin siis, jos olet se nainen joka katsoo miestään ylöspäin.
Tapaan kyllä paljon ihmisiä työni kautta (lähihoitaja), mutta ne jäävät yleensä niihin tuttuihin, olenko liian kranttu en tiedä, mutta on niitä joiden kanssa voisi joskus viettää aikaa ja niitä jotka saattavat joskus pyytää käymään. Nämä ihmiset ovat usein sellaisia joiden kanssa minä huomaan että ei koskaan tulla ystäviä olemaan, vaan tuttuja/kavereita.
Olen miettinytkin että miten tapaisin uusia ihmisiä, mistä voisin aloittaa ystävien etsinnät? Harrastuksena minulla on tosiaan se koira, joka vie taas hyvin suuren osan vapaa-ajastani, joten harrastusmahdollisuudet ovat hiukan rajattuja. Tarkoituksena kuitenkin olisi heti kun paikkoja on vapaana, lähteä koiran kanssa harrastamaan pelastus-etsintää, mutta tosiaan kursseja ei ole täällä usein, joten joudun odottamaan että sinnekkään pääsisin. Kapakka-elämä ei minua innosta, ja siellä on turha yrittää tavata mitään uusia ystäviä.
En väitä että minun asiani olisivat kaikkein huonoimmiten, minulla on sentään sisarukseni, mieheni ja muutama ystävä (vaikka välimatkaa toki on). Otin vain kantaa parisuhdeyksinäisyyten, koska joskus tunnen itsekkin niin.
Itselläni on jonkin verran kavereita, mutta tyttökaverit lähinnä muuttaneet opiskelujen perässä toisille paikkakunnille. Käyn aina välillä moikkaamassa heitä, mutta saattaa mennä pitkiäkin aikoja ettei juuri pidetä yhteyttä. Miehen kautta on kavereita (miehen kaverit heidän tyttöystävänsä), mutta vain mieheni veljen avovaimon kanssa olen enempi tekemisissä. Olen vuosien mittaan muutenkin vieraantunut muista mieheni kavereista, koska suurin osa heistä tuntuu olevan enemmän ja vähemmän viinaan meneviä. Itseäni ei kiinnosta moinen touhu, joten...
Kaikista eniten tunnen itseni parisuhdeyksinäiseksi esim. tilanteissa, jossa haluaisin lähteä johonkin. Haluaisin käydä usein leffassa, mutta mieheni ei lähde leffaan. Aina on joko paskat elokuvat tai ne voi vuokrata. Saan siis lähes poikkeuksetta mennä yksin. Miksei hän vaan joskus voisi lähteä minun mielikseni? Haluaisin myös käydä kahvilassa ihan vaan kahvilla tai shoppailemassa, mutta ei sinnekään voi lähteä. Jokapaikkaan saan aina mennä yksin. Se tuntuu todella kurjalta välillä..
meilllä yleensä mennään vaan miehen kavereiden luokse jossa on tietenkin myös ne tyttöystävät,mutta silti tutuu vaikealta löytää ystäviä kenen kanssa jutella,ja mulla sama että"en oo sua kieltäny menemästä" mut ei se aina oo kiva yksin tehdä asioita.. ja se ei ees käsitä kuinka yksinäinen oon kun sillä kuitenkin paljon kavereita,ja nytkin joudun olemaan viikon kotona yksin elukoiden kanssa,ja välillä tuntuu et pää hajoo kun joutuu yksin olemaan...
En ymmärrä teitä parisuhdeyksinäisiä..
Teillä on joku, jonka kanssa jakaa kaikki, joka välittää, joka katsoo teidän peräänne/ huolestuu teistä.
Jos ette ole tyytyväisiä tässä parisuhteessa, ette kumminkaan halua jättää kumppanianne, koksa pelkäätte mahdollisesti suurempaa yksinäisyyttä?
Et voi ymmärtää tilannetta jota et ole itse kokenut.
Asia ei ole niin yksinkertainen ja yksiulotteinen kuin luulet sen olevan.
Mitä, oikeesti?
en pelkää suurempaa yksinäisyyttä :) ja mulla kuitenkin on mitä parhain poikaystävä mitä voi olla :) on silti yksinäistä,ei kaikki ole niin musta valkoista miltä näyttää..voi olla yksinäinen vaikka olisikin toisen kanssa,tottakai ihminen haluaa myös omia ystäviä kenen kanssa viettää aikaa,eikä se aina ole helppoa,eikä ole aina helppo tutustua uusiin ihmisiin vaikka haluaisi,itseläni on esim paniikki häiriö ja meen alussa aivan jäihin uusien ihmisten seurassa...
Täälläkin yksi parisuhdeyksinäinen. Kuten Pivottomalla Pyyllä, meilläkään ei kärsi tulevaisuuttaa suunnitella. Joulut, juhannukset päätetään paria päivää ennen mitä tehdään. Aikaisemmin "niitä ei kuulemma ehdi miettiä". Avioliitto on aihe, jota "ei jaksa jauhaa" - oltu yhdessä kohta 12 vuotta. Raha-asioista ei kärsi mainita, jos olen mielestäni jotain enemmän maksanut (vaikka hyvin tasaisesti kulut jaetaan). Kaiken kaikkiaan tuntuu, että minun ei kärsi omia ajatuksiani esittää - varsinkaan jos on vähänkään negatiivista. En ole luonteeltani edes mikään jauhaja, en kaipaa kauheaa asioiden analysointia, mutta joskus voisi olla mukava, jos minun ajatukset/sanomiset/elämä kiinnostaisivat jonkin verran. Teemme kyllä yhdessä asioita ja on myös kivaakin, mutta kaiken kaikkiaan tuntuu, että meillä menee hyvin niin kauan, kun jaksan olla kiinnostunut hänen asioista ja kuunnella hänen juttuja. Eilen oli syntymäpäiväni. Aamulla hän ilmoitti menevänsä kuntoilemaan illalla. Onnitteli kyllä aamulla. Kun oli hänen syntymäpäivänsä, mentiin syömään ja maksoin viulut. Silloin puhuttiin, että sama homma tehdään minun syntymäpäivänä. No nyt se ei enää ollutkaan tärkeää. Illalla sitten en ollut kovin puheliaalla tuulella, kun hän palaili kuntoilemasta, ja sitten hän suuttui minulle jostakin. Ilmeisesti en ollut tarpeeksi ymmärtäväinen, kun hänellä on ollut taas niin paljon kaikkea touhuttavaa. Kotitöitä häneltä nyt on turha vaatiakaan. Sitten kun puhutaan tekemisistä, niin hänellä on ollut paljon töitä ja kotona hommaa, mutta ne minun tekemät kotityöt sitten eivät olekaan minkään arvoisia. Voin minäkin iskeä kupit pöytään ja sanoa, että tiskaa omasi ja pese pyykisi. Juttu rönsyili, mutta kaiken kaikkiaan yksin parisuhteessa.
No jopas se on sinulla/teillä parisuhde.
Näin kuunneltuna vaikuttaa aika itsekkäälle tyypille sun miehesi.
meillä kyllä mies huomio mut kaikessa ja on mulle mukava ja yrittää parhaansa.. mut ei se silti tunnu kivalta jäädä yksin kun toinen lähtee kun tietä ettei oo yhtään mitään tekemistä..kun olis ees joku kenen kanssa puhua,lähtee kävelylle tai kahville..en mä voi vaatia ees sitä ymmärtämään
Tunnen välillä yksinäisyyttä yksin ollessani, vaikka olenkin parisuhteessa ja asumme yhteisessä kodissamme, mutta miehelläni on työ, joka vie hänen arkista aikaamme pois minun seurastani, ja sehän on ihan normiakin, ei siinä mitään, mutta kun itselläni ei tällä hetkellä ole työpaikkaa, ja olen siis kotona päivästä toiseen, niin totuus on, että tunnen joskus yksinäistä oloa.
Ja eikä sitä yksinäisyyttä helpota se, vaikka minullakin on bestisystävä, ja muutama muu tuttavaystävä sekä sukulaisista he, joiden kanssa tulee oltua yhteyksissä useimmin, mutta heilläkin on omat kuvionsa, kenellä mitäkin menoja työn puitteissa jne. Kännykällähän voi aina soitella ja puhua kenen kanssa milloinkin, ja erilaisten nettiyhteyksien myötä voi vaihtaa ajatusta ystäviensä ja omien aikuisten lastensa kanssa, jotka asuvat poissa kotoaan. Olisi tietysti mukavaa, jos omat lapset asuisivat likempänä, mutta kun asuvat kaukana, niin tavataan sitten kun heillä on mahdollisuus tulla käymään peruskotonaan eli harvoin.
Aloittaja olet vielä nuori ihminen verrattuna minuun, joka olen jo sen ns. parhaimman nuoruuteni viettänyt ja niin on miehenikin, joten ymmärrän, että aloittajana varmaankin kaipaatkin sellaista ystävää, jonka kanssa voisi todellakin mennä vaikkapa kalastelemaankin sen ystävän kanssa lörpötellen siinä samalla ja "parannellen maailmaa". Jollain tasolla jutut kuitenkin ovat ystävien kanssa erilaisia kuin sen oman kultansa kanssa, jonka kanssa voi tietty jutella kaikesta maan ja taivaan välistä, mutta vuosia yhdessä ollessaan ei enää kovin paljon niitä ns. uusia juttuja riitä pohdittavaksi, vaan muistotkin alkavat jo kertaantumaan, joista on saatettu jo jutella sen sadat kerrat aiemmin.
Kun muistelen joskus mieheni ja minun yhteisiä alkuseurusteluaikojamme esim. automatkoillamme, jolloin saatoimme jutella kokonaisen 200 kilometrin matkan ajan niitä näitä, mutta nyt hyvä jos tuollaisella saman pituisella matkalla vaihdamme edes parisen virkettä toistemme kanssa; lopun ajan olemme hiljakseen ja omine ajatuksinemme matkan edetessä. Jos jotain poikkeavaa näemme matkamme aikana, saatamme siitä muutamat ajatukset ilmoille repäistä, ja sen on sitten siinä. Taukopaikan valinnasta saatamme vaihtaa pari sanasta keskenämme. Suutelimisista nyt ei kannata enää mitään mainitakaan, kuten alkuaikojen yhteiseloa viettäessämme silloin kun olimme matkustamassa jonnekin. Hyvä jos kevyttä kädellä hipaisua olkapäälle tai reidelle, niin se on sitten siinä....
olen 21 vuotias tyttö ja voin sanoa olevani myös parisuhde yksinäinen. mies on semmonen ko suunnilleen sen haluankin olevan ja hänen kauttaan olen saanut uusia ihmiskontakteja kuten hänen perhe. mulla on yks hyvä ystävä jonka kanssa voin olla täysin oma itseni mutta opiskelujen takia asutaan eri paikkakunnalla. koko ajan on kaipuu ja tekemisen puute, sillä haluaisin mennä ja tehdä erilaisia asioita mutta ei löydy kaveria kenen kanssa mennä tekemään. etenki nyt helteellä rakastan auringon ottamista ja esim beach volleyn pelaamista. olen kai jotenki sosiaalisesti pelokas enkä osaa olla oma itseni sellaisten ihmisten seurassa joista vois tulla kavereita jne.. ennemminki karkaan paikalta.
olen esim pelannut jalkapalloa tällä paikkakunnalla yli 5 vuotta enkä ole saanut sieltä yhtään ystävää kenen kanssa voisin viettää aikaa.
mietityttää myös yksi asia, kun olen itse ihan kaunis ja tykkään laittautua ja puhua miehistä ja tyttöjen jutuista.. mutta en tule toimeen tai tunnen itseni huonoksi ja tylsäksi niiden ihmisten seurassa jotka ovat´semmosia keneen kiinnostuisí tutustua ja keiden kanssa olla.. olen kyllä yrittänyt mutta en tule toimeen en millään ??? onko se jokin alemmuus kompleksi en tiedä.
olsii kiva löytää suunnilleen samoista ongelmista kärsivä jonka kanssa jutella :)
Moi,
Kokeilen etsiä tätä kautta miespuolisia ystäviä Espoo / Pääkaupunkiseutu alueelta, olen 35v naimisissa oleva perheellinen mies joka alunperin muuttanut toiselta paikkakunnalta Espooseen joten nuo kaveritkin jäivät sille tielle ja tämän vuoksi niitäkin näkee todella harvoin.
Olen sellainen mukava, iloinen, rento jannu joka varastohommia tekee arkipäivisin ja illat menevät sitten perheen parissa (2 1/2 v.poika) ja vaimo.
Nyt kuitenkin tuntuu että olisi hyvä saada uusia miespuoleisia ystäviä kaveriksi vaikka harrastuksien pariin, urheilun (kuntosali,sulkapallo,lenkkeily, tms) tai vaikka kalareissulle (itse en omista venettä) tai muuten jutella äijäjuttuja, rakentaa terassia,jottaa remppaa tms.
Baareissa ei tuu rampattuu, en kuitenkaan oo absolutisti.
Leffoja tykkään katsella ja PS3:llakin pelailla (Rallii,Call of Duty yms.). tietsikalla myös välillä nettipokeria,
En ole kuitenkaan mikään nörtti, enkä mielenterveysongelmainen tms. :)
Et jos tunnet olevasi samassa tilanteessa ja haluat kaverin harrastuksien pariin tai jotain niin pistäppä postia :
ystavii(at)gmail.com
Tässä yks mies tosin iältä jo 35 :) samas tilantees, laita vaik postii :
ystavii(at)gmail.com
Pitää viellä vähän tarkentaa ja kommentoida asiaa.
Itselläni ei parisuhteessa sinäänsä ole valittamista. Kaikki on hienosti ja olen vakuuttunut siintä, että nykyistä suhdetta parempaa suhdetta en voi löytää.
Minulla on kyllä kokemusta erittäin huonosta/vaikeasta suhteesta/ihmisestä ja nykyinen on ihan jotain muuta.
Vietämme paljon aikaa yhdessä ja voimme puhua kaikesta. Toki hän on minulle kaveri.
Joskus sitä vaan kaipaisi jotakin vaihtelevaa tekemistä. Esim. jos tyttöystävä on kavereidensa kanssa jossakin, niin olisi kivaa itsekkin lähteä johonkin, tai tehdä jotakin. Olen huono lähtemään mihinkään yksin.
Tyttöystävälläni on jonkinverran kavereita joiden kanssa hän viettää aikaa. Olen häntä rohkaissut menemään ja olemaan kavereidensa kanssa mahdollisimman paljon, koska tiedän että se on hyväksi parisuhteelle.
Toki olen hänen kavereihinsa ja heidän miesystäviinsä tutustunut, mutta enempi se on sellaista hyvän päivän tuttavuutta ja enimmäkseen tavataan jossain tilaisuuksissa yms.
Minulla on oikeastaan vain yksi pysyvä kaveri, jota näen harvoin johtuen että asumme niin kaukana toisistamme.
Perus ongelmani on että olen huono tutustumaan ihmisiin, olen aika herkkä ja loukkaannun helposti, tunnen itseni helposti vaivautuneeksi uusien ihmisten seurassa, pystyn olemaan yhden tai korkeintaan kolmen ihmisen kanssa samaan aikaan. Jos on paljon ihmisiä jotka ovat vielläpä humalassa, niin yleensä pysyttelen porukan ulkopuolella ja olen hiljaa omissa ajatuksissani.
Tiedän kyllä millaista on olla vielläkin yksinäisempi ja ilman parisuhdetta. Se on henkisesti viellä hankalempaa.
Toisaalta tiedän myös millaista on olla huonossa parisuhteessa ja se vasta jos mikä on henkisesti vaikeaa. Sellaista en enää sietäisi vaikka sen vaihtoehtona olisi totaali yksinäisyys.
Vaan ei kait meillä ole tarkoituskaan kilpailla siintä, että kuka on yksinäisin, kellä on pahin olo ja kuka siihen on oikeutettu? Ainakaan siintä ei mitään palkintoa jaeta.
Ohhoh sepä tuli vahingossa vastauksena "Ystävii lisää kiitoksen" viestiin, vaikka piti tulla oman aloituksen jatkoksi.
Parisuhdeyksinäisyys on itselleni jopa pahempaa kuin se yksinäisyys mitä koin ollessani sinkku. Ensimmäiset yhteiset vuodet omistin täysin miehelleni ja olin hänestä lähes riippuvainen. Kaverit eivät enää kiinnostaneet, istuin vapaa-ajat kotona odottamassa miestä, joka taas meni kavereidensa kanssa samaan tapaan kuin sinkkuvuosinaan.
Onneksi tilanne ei jäänyt tällaiseksi, hankin uuden työn ja sitä kautta sain mahtavia uusia ystäviä ja itsetuntoa ja rohkeutta. Miehellä on omat kaverit ja omat menot, kuten myös minulla. Emme välttämättä vietä aikaa yhdessä kuin muutaman tunnin päivässä ja joskus työvuoron ajankohdan takia nämä pari tuntia sattuvat aamuyöhön kun olen itse päässyt töistä ja molemmat nukumme.
Yksinäisyys näkyy suhteessamme tällä hetkellä välinpitämättömyytenä. Yhteiset hetket vietetään omissa maailmoissa, ajatuksissa ja median tai kirjojen ja lehtien parissa. Nyt mies on ulkomaanmatkalla, ollut jo joitakin päiviä ja ero arkeen on mitätön, tämä muistuttaa paljon ihan tavallista työviikkoa.
Olemme molemmat kuin omassa kuplassaan ja kontakti toiseen ihmiseen on kadonnut. Periaatteessa meillä on kaikki hyvin mutta välillä sitä miettii että kuka tuo toinen on kun ei sen kanssa tule puhuttua. Ja ne hetket sattuu, kun katsot sen oman kuplasi siältä toiseen kuplaan etkä löydä sanoja ja keinoja puhkaista niitä kuplia että voisit vaikka koskettaa toista.
On muita, paljonkin... :(
Valitettavasti monet suorastaan hylkäävät ystävänsä, kun alkavat seurustella ja alkavat viettää ihan kaiken vapaa-ajan rakkaansa kanssa. Silloin on turha haikailla myöhemmin ystäviensä perään, koska itse on hylännyt tukiverkkonsa ja laittanut yhden ihmisen kaikkien ystäviensä edelle. Moni "vanha ystävä" etsiytyy silloin muiden ihmisten pariin, joiden kanssa voi viettää aikaa ja tällöin ystävyys ei ole enää entisensä myöhemminkään. Ystävä on menettänyt luottamuksensa, koska hänet hylättiin. Ystäviä ei pitäisi koskaan hylätä parisuhteen tieltä pois vaan heillekin pitäisi antaa edelleen aikaa. Koska silloin, jos ero tulee jossain vaiheessa eteen, voi huomata, ettei sitten ole enää ystäviä.
Eri asia on, jos jo alkuasetelma on ollut sellainen, ettei ole kertakaikkiaan ollut ystäviä ennen seurustelusuhdettakaan. Se on todella surullista, sillä ei ole itse vaikuttanut tilanteeseen mitenkään. Ja onhan se surullista, jos ainoa tuki on puolisossa. Vielä surullisempaa on kuitenkin niillä, joilla ei ole edes hyvää puolisoa tai muuta kumppania eikä ainuttakaan ystävää. Toivottavasti jokainen löytäisi edes yhden hyvän ystävän itselleen. Omaa yksinäisyyttä on lieventänyt ihana lemmikkini, joka tuo iloa elämään todella paljon, koska minäkin huolehdin siitä hyvin. Luottamus on tällöin molemminpuolista ;).
Vastaanpa vain, vaikka en jaksanutkaan koko vääntöä lukea, että täälläkin yksi parisuhdeyksinäinen. Suunnilleen saman verran ikää kuin aloittajalla, parisuhde löytyy, mutta kaverit on kadonnu. Omaa syytähän se on, mutta haluaisin kyllä uusia kavereita. Voi laittaa mullekin viestiä [email protected].
ei olekohtalotovereita