Olen näitä ihmisiä joka aina murehtii, varsinkin rahasta.
Kun miehelleni tuli vauvakuume, yritin aluksi jarrutella, että emme voi edes ruveta yrittämään ennenkuin hänellä on väikkäri valmis ja työpaikka varmistunut. Itse nimittäin huonopalkkaisella alalla (lastenhoitaja), ja minusta on ollut todella inhottavaa tämä puolitoista vuotta kun ollaan jouduttu pärjäämään minun pienellä palkalla, ja miehen minimipäivärahalla.
No vuvakuume tarttui, ja uskoin sitten mieheni puheisiin että kyllä hän saa sen kirjoitettua, kyllä hän lötää töitä, kyllä me pärjätään, kaikki tulee menemään niin hyvin...
No, nyt jään sitten äitiyslomalle 1.7, mies ei ole vieläkään töitä löytänyt, väikkäri ei ole vielä valmis, ja vaikka tulot tippuu ei saada silti edes asumistukea.
Olen koko päivän taas vain itkenyt, miettinyt millä pärjätään, miten huolehditaan vauvasta, toivonut että en olisi raskautunutkaan, vihannut jokaista liikettä mitä tunnen vatsassa, vihannut vauvaa, vihannut miestä ja itseäni, vihannut koko tilannetta että lisääntyy vaikka ei ole siihen oikeasti edes varaa....
Ehkä en reagoisi näin, jos olisi lähtökohdat erilaiset, mutta taustalla mielentevryesongemia joiden takia kesti kauan enenkuin edes pääsin työelämään kunnolla kiinni, ja rupesin saaman palkkaa.. Se että sain samalla tutkinnonkin lähihoitajaksi (oppisopimuksella) oli pelkkä bonus...
Mutta joo, vihdoinkin pääsi itse ansaitsemaan rahaa, sai tutkinnon, ja nyt on taas pohjalla....
Raskaudestani en ole kyllä nauttinut juuri ollenkaan, kun tuntuu että huolehtinut rahasta koko ajan, äitiysvaatteita saanut lainaksi, lapsitarvikkeita perinyt sukulaisilta ja ystäviltä...
Ja vihastuttaa olla joku saamarin hyväntekeväisyyskohde!
Välillä tuntuu että voisin karata kaikesta, jättää vauva sairaalaan ja itse lähteä jonnekin kauan kauas pois, jättää kaikki huolet muille...
Kun miehelleni tuli vauvakuume, yritin aluksi jarrutella, että emme voi edes ruveta yrittämään ennenkuin hänellä on väikkäri valmis ja työpaikka varmistunut. Itse nimittäin huonopalkkaisella alalla (lastenhoitaja), ja minusta on ollut todella inhottavaa tämä puolitoista vuotta kun ollaan jouduttu pärjäämään minun pienellä palkalla, ja miehen minimipäivärahalla.
No vuvakuume tarttui, ja uskoin sitten mieheni puheisiin että kyllä hän saa sen kirjoitettua, kyllä hän lötää töitä, kyllä me pärjätään, kaikki tulee menemään niin hyvin...
No, nyt jään sitten äitiyslomalle 1.7, mies ei ole vieläkään töitä löytänyt, väikkäri ei ole vielä valmis, ja vaikka tulot tippuu ei saada silti edes asumistukea.
Olen koko päivän taas vain itkenyt, miettinyt millä pärjätään, miten huolehditaan vauvasta, toivonut että en olisi raskautunutkaan, vihannut jokaista liikettä mitä tunnen vatsassa, vihannut vauvaa, vihannut miestä ja itseäni, vihannut koko tilannetta että lisääntyy vaikka ei ole siihen oikeasti edes varaa....
Ehkä en reagoisi näin, jos olisi lähtökohdat erilaiset, mutta taustalla mielentevryesongemia joiden takia kesti kauan enenkuin edes pääsin työelämään kunnolla kiinni, ja rupesin saaman palkkaa.. Se että sain samalla tutkinnonkin lähihoitajaksi (oppisopimuksella) oli pelkkä bonus...
Mutta joo, vihdoinkin pääsi itse ansaitsemaan rahaa, sai tutkinnon, ja nyt on taas pohjalla....
Raskaudestani en ole kyllä nauttinut juuri ollenkaan, kun tuntuu että huolehtinut rahasta koko ajan, äitiysvaatteita saanut lainaksi, lapsitarvikkeita perinyt sukulaisilta ja ystäviltä...
Ja vihastuttaa olla joku saamarin hyväntekeväisyyskohde!
Välillä tuntuu että voisin karata kaikesta, jättää vauva sairaalaan ja itse lähteä jonnekin kauan kauas pois, jättää kaikki huolet muille...
Vastaukset 8
Vanhimmat
Sinun kannattaisi keskustella miehesi kanssa omista ajatuksistasi. Kerrot kuinka paljon asiat vaivaavat sinua, luulisi että miehesi tekee asioille jotain, kun huomaa kuinka pahalta sinusta tällä hetkelä tuntuu. Jos se ei onnistu, ota asia esille neuvolassa, he osaavat varmasti ohjata sinut saamaan apua oikeaan paikkaan. Tärkeää, on että voit hyvin kun vauva syntyy!
Raha-asiosita sen vertaa, että kyllähän moni yksinhuoltajakin ja nuori äiti selviää lapsen kanssa hyvin. Moni sanoo, että loppupeleissä sitä pärjää yllättävän vähällä. Mikä ihmeen hyvätekeväisyyskohde? Kyllä minä itse olen ainakin kiitollinen jokaisesta käytetystä tavarasta joita sukulaisilta ja tuttavilta on tullut, minusta on parempi, että joku käyttää niitä, kun että ne lojuvat jossain kaapin perällä. Niiden käyttöikä on kuitenkin niin lyhyt.
Ehkä sinulla on vain vähän huompi päivä nyt.
Matalaksi vaan veti kun tänään tuli KELAn päätös että ei olla oikeutettuja edes asumistukeen...
ja terapeutti kesälomalla....
Kyllähän sitä yllättävän vähällä pärjää, minusta me vaan ollaan jo viimeiset puolitoista vuotta pärjätty vähällä, ja nyt pitäisi pärjätä vielä vähemmällä...
Nekin harvat kahvilakäynnit pakko jättää mihin ennen katsoi että joskus on varaa...
Se että edes kerran kuukaudessa hakee pikaruokaa kun ei jaksa laittaa itse...
Vielä halvempaa ruokaa, ei ole varaa syödä tuoretta kun pitää metsästää -30% tuotteita ja laittaa pakkaseen...
Niin kun ollaan jo hyvin pitkälle tehty...
Gestaatiodiabeteksen takia vaan oli pakko luopua kaikista halvoista ja nopeista ruuista kuten makaronisötkötykset jne....
Joo, on huono päivä tänään, toivottavasti huomenna näyttää paremmalta...
Vastuutapa miestäsikin, ei mitenkään syyllistävästi ("sanoit että kaikki järjestyy, muttei ole väikkäri valmis eikä työpaikkaa") vaan kerro kuinka paljon tilanne sinua ahdistaa ja kuinka tunnet tippuvasi niistä asioista jotka ovat sinulle merkityksellisiä.
Tilanteenne on teidän yhteinen. Sinä olet raskautunut yhteisen halunne pohjalta, mitä miehesi aikoo tehdä asian eteen? Minusta kohtuullinen ratkaisu voisi olla että elämäntilanteenne takia miehesi jättää väikkärinsä nyt sivummalle ja kohentaa taloudellista tilannettanne avartamalla työnhakua. Nyt ei auta olla liian valikoiva tai tiirailla vaan oman alan töitä - en tiedä mistä tuli tällainen olettamus...enhän tiedä mikä on miehesi työnhaun todellisuus.... Mutta tuntuisi että muutaman kuukauden sitä seisoo vaikka aidanseipäänä jotta perheen tilanne kohenee ja kaikki voitte paremmin.
Asiasta ollaan puhuttu moneen kertaan, mutta kun töitä ei löydy, niin ei löydy...
Nykypäivän paperimaailmassa ei saa töitä alalla jossa olisi erittäin pätevä, sen takia että ei ole kyseistä tutkintoa suorittanut.
Oman alan töitä ei löydy mistään.
On hakenut erilaisia töitä, mutta tällä hetkellä ei vain nappaa...
Joten ainut toivo on että tohtorinpaperit taskussa löytyisi oman alan töitä.
Kyllä minä oikeasti tiedän että asiat järjestyy, viimeistään siinä kohtaa kun mies saa niitä oman alan töitä, ja kyllä ihmiset tosiaan pärjää vähällä....
ja tällä ajatusmaailmalla saatat "lellityn" lapsen alkuun!
Puhdistappa ensiksi mielesi kaikesta. onko kaiken pakko todella olla uutta, jos käyttökelpoista saa ilmaiseksi.
Meillä tällä hetkellä sama rahatilanne, erotuksena se että mieheni ei ole korkeasti kouluttaunut, eikä luultavasti aijo edes kouluttautua enempää.
lapsia on neljäs tulossa.
ja mekään emme saa asumistukea.
silti pärjäämme, tiukkaa on, ja joitaki laskuja väliin jää maksamatta, mutta kun laskuttajan kanssa sopii asiasta, päästään senkin pahan päivän yli.
Ei kaiken tarvitse olla uutuutta hohtavaa. eikö oikeasti riitä että tavara on käyttökelpoinen?
phyh sanon minä nykyajan kulutus innolle!
meillä sama pinnasänkykin menee jo ties kuinmonetta lasta. meillä ollut kolmella, meidänjälkeenkin käynyt vähintään kahdella, ja nyt tulossa takaisin meidän tulevalle lapselle, enkä minä näe tässä kierrätyksessä mitään pahaa. jos tavara oikeasti on ylimääräinen, niin miksi vinkua ja heittäytyä marttyyriksi.
oikeasti et todellakaan ajattele nyt lastasi ja miestäsi etkä heidän tunteitaan, vaan itsekkäästi itseäsi ja sitä mitä muut sinusta ajattelevat....
HERÄÄ!!!!
anteeksi jos loukkaan, mutta pakko ravistella vähän... myöhäistä enää katua, joten kannattaako murehtia menetettyjä rikkauksia ja uusia uutukaisia tavaroita!
En tarkoittanut missään vaiheessa että olisi pitänyt kaiken ostaa uutena, mutta olisi kivaa jos voisi tavaroista antaa sukulaisille ja ystäville edes jonkun symbolisen summan, eikä vaan ilmaiseksi ottaa kaikkea vastaan.
Mitä hittoa olisin tehnyt jos ei löytyisi lähipiiristä lapsiperheitä joita voi "hyödyntää"?
Ei niitä tavaroita muualtakaan ilmaiseksi saisi.
Kierrätyksessä ei mitään pahaa, en osta vaatteitakaan lähes ikinä uutena vaan kirpparilla käy.
Meillä on aika sama tilanne. Minä juuri valmistunut, mutta en työelämään ehtinyt vielä mukaan, kun tulin raskaaksi. Mies on opiskelija ja putosi nyt liiton rahoilta Kelan tuille. Molemmilla siis kohta sellaiset ammatit, että töitä ihan varmasti olisi, mutta lapsi sekoitti pakkaa aika lailla...Pelottaa ihan kamalasti, että miten syksyllä pärjätään, kun ei saada asumistukeakaan jne. Välillä mietin, että kylläpä mahdollisimman huonoon aikaan tulee tämä lapsi. Olisin nimittäin erittäin mielelläni mennyt töihin ja töitä varmasti olisi ollut tarjolla. Mutta sitten toisaalta... Tätä lasta jokunen vuosi on "tehty" ja onhan se mielettömän hienoa, että se vihdoin on tulossa. Ja jos ei vaikka muutaman vuoden päästä enää olisi voinut saadakaan lapsia... Tiukkaa tulee olemaan, sitä en kiellä, mutta aina sitä on ennenkin kaikesta selvitty. Ja jos yksinhuoltajat pärjää, miksei mekin? Lapsi ei ehkä tule saamaan hienoimpia lastentarvikkeita ja vaatteita ja minä varmaan kiertelen kirppareita - siellä muuten on oikein hyväkuntoistakin tavaraa -, mutta ei se minua hävetä tai mitään, vaikka vanhempani ovat yrittäneet minua totuttaa "parempaan" elämään. Äitini esimerkiksi kammoaa kirppareita, minusta taas ne on tosi hieno keksintö! Rakkautta lapsi tulee saamaan sitten sitäkin enemmän. Mekin ollaan pärjätty tässä semmoiset vuoden verran erittäin vähällä ja nyt pitää pärjätä vielä vähemmällä, mutta pitää vaan uskoa, että parempaa on tulossa ja tulla toimeen sillä mitä on...
Monesti mietin myös, että mitä mieltä muut on...Ajatteleeko tutut, että mitä nuokin menee lapsia tekemään, kun ei oikein olisi varaa? Mutta eikö kuitenkin jokaisella ole oikeus lapsia hankkia? Tottakai meilläkin ajatellaan ensin lapsen parasta. Ja välttämättömiä asioita pieneltä ei varmasti tule puuttumaan. Minä vaan en koe välttämättöminä esimerkiksi uusia vaatteita ja tavaroita, kännyköitä ja pleikkareita alle 10-vuotiailla jne...Ja varmastihan tilanne muuttuu sitten vuoden, parin päästä, kun ollaan molemmat töissä. Niin, minä muuten ajattelin laittaa, jos mahdollista, lapsen aika pienenä jo päiväkotiin. Siitäkin saan varmaan kuulla melkoista kommenttia, mutta pakkohan se on tehdä niin, että pääsisi töihin ja saisi talouden kuntoon.
En minä vaan lähtisi miestä hätyyttelemään työasian takia. Koska miehesi varmaan on tilanteesta yhtä huolissaan kuin sinäkin, vaikkei sitä ehkä näytäkään. Kannustaisin mieluummin, esim.hakemaan töitä oman alan ulkopuolelta, jos ei niitä omalla alalla ole. Kai hän on valmis tekemään mitä vain töitä? Niitä kun on tarjolla, kun osaa vaan etsiä ja on valmis tekemään vaikka vähän "huonompiakin" hommia...
Kyllä asiat järjestyy, usko pois. Ota vaan vastaan kaikki apu, mitä ystäviltä ja sukulaisilta saat ja juttele huolistasi miehesi kanssa. Ehkä hänkin tosiaan on ihan yhtä huolissaan ja puhumalla voisitte keksiä ratkaisuja ongelmiin...Ja muista, että neuvolassa voi puhua myös näistä asioista. Ei näitä yksin tarvitse pähkäillä. Vaikka ymmärrän kyllä tavallaan, kun olen itse ainakin tosi huono puhumaan tunteistani, vaikka tiedän, että se auttaisi..
Kokeilkaahan kirpputorien lisäksi myös nettikierrätystä! Löytyy paljon tavaraa lapsiperheiden tarpeisiin, joskus myös ilmaiseksi lahjoitetaan erittäin hyödyllisiä kapistuksia. Toimii hyvin ainakin jos olette isommilta paikkakunnilta, mutta tuurilla löytyy kivoja vaihdokkeja myös pienemmillä paikkakunnilla.
Palvelu löytyy osoitteesta www.netcycler.fi