Miehelläni on diagnosoitu syvä masennus muutamia kuukausia sitten. Oireita, voimakkaita sellaisia oli jo tuota ennen muutaman kuukauden.
Tämän aikana hän muutti kotoa pois erään ystävänsä tyhjillään olevaan asuntoon. Sanoi että haluaa olla yksin. Ei yksinkertaisesti kestä perhettään ympärillään. Olin lähes shokissa, sillä meillä on ollut onnellinen elämä hänen kanssaan. Hänellä on kova stressi työstään jatkuvasti. Hän on luonteeltaan sellainen, että stressaa paljon vaikka välillä tuntuu ettei tietyistä asioista edes tarvitsisi mutta se on osa häntä eikä hän sille varmaankaan mitään voi.
Tunteet ailahtelevat paljon. Olen viimeviikkoina huomannut että suurinpiirtein jokatoinen päivä on parempi jokatoinen huonompi. Saa raivokohtauksia. Itkee paljon. Puhuu itsetuhoisesti.
Puhuu usein siitä kuinka tahtoisi entisen elämämme takaisin.
Niin minäkin. Kaipaan häntä ja hänen hellyyttään ja rakkauttaan.
Hänellä oli lääkitys, kokeiltiin moniakin eri lääkkeitä, ei mitään muuta tehneet kuin turtuneet olon, hän oli kuin muumio. Ei osannut puhua kenenkään kanssa mitään. Silmät vaan seisoivat päässä. Hän lopetti lääkkeet muutaman viikon käytön jälkeen, ehkä reilun kuukauden käytti.
Ei halua käydä enää psykiatrilla. Ei osaa siellä puhua mitään. Ei halua lääkkeitä. Odottaa että paranee itsestään.
Onko kellään lohdutuksen tai toivon sanaa tähän, voiko näin käydä?
Olen menettänyt rakkaani tuolle sairaudelle. Ikävöin häntä paljon. Mutta ymmärrän ettei hän tahdo että näen hänet sellaisena.
Mitään toivoa? Miten voisin häntä auttaa?
Tämän aikana hän muutti kotoa pois erään ystävänsä tyhjillään olevaan asuntoon. Sanoi että haluaa olla yksin. Ei yksinkertaisesti kestä perhettään ympärillään. Olin lähes shokissa, sillä meillä on ollut onnellinen elämä hänen kanssaan. Hänellä on kova stressi työstään jatkuvasti. Hän on luonteeltaan sellainen, että stressaa paljon vaikka välillä tuntuu ettei tietyistä asioista edes tarvitsisi mutta se on osa häntä eikä hän sille varmaankaan mitään voi.
Tunteet ailahtelevat paljon. Olen viimeviikkoina huomannut että suurinpiirtein jokatoinen päivä on parempi jokatoinen huonompi. Saa raivokohtauksia. Itkee paljon. Puhuu itsetuhoisesti.
Puhuu usein siitä kuinka tahtoisi entisen elämämme takaisin.
Niin minäkin. Kaipaan häntä ja hänen hellyyttään ja rakkauttaan.
Hänellä oli lääkitys, kokeiltiin moniakin eri lääkkeitä, ei mitään muuta tehneet kuin turtuneet olon, hän oli kuin muumio. Ei osannut puhua kenenkään kanssa mitään. Silmät vaan seisoivat päässä. Hän lopetti lääkkeet muutaman viikon käytön jälkeen, ehkä reilun kuukauden käytti.
Ei halua käydä enää psykiatrilla. Ei osaa siellä puhua mitään. Ei halua lääkkeitä. Odottaa että paranee itsestään.
Onko kellään lohdutuksen tai toivon sanaa tähän, voiko näin käydä?
Olen menettänyt rakkaani tuolle sairaudelle. Ikävöin häntä paljon. Mutta ymmärrän ettei hän tahdo että näen hänet sellaisena.
Mitään toivoa? Miten voisin häntä auttaa?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Osasto? Olen itsekkin masentunut ja se on minun mielestäni viimeinen vaihtoehto kun ei vain enää ole muuta. Ymmärrän hyvin ja tiedän, että läheisten ihmisten huoli on suuri.
Hän ei halua lääkitystä, lääkäriä, eikä varmasti myöskään laitoshoitoa.
Tunnen itseni niin turhaksi, avuttomaksi ja hyödyttömäksi kun en voi rakastani mitenkään auttaa. Lisäksi on vielä kova kaipaus.
Rukoilen joka ikinen ilta että mieheni parantuisi ja saisimme elämämme takaisin.
Ehkä jonain päivänä hän soittaa ja sanoo, tule rakas, mulla on ikävä..
Olen niin huolissani hänestä ja jaksamisestaan etten pysty nukkumaan, syömään tai tekemään yhtään mitään. Ajattelen häntä jatkuvasti ja pelkään että jonain päivänä hän ei vaan enää jaksa..