Parantuminen näköjään on mahdollista...

masentunut mies

Toivon, että tämä kirjoitukseni antaisi rohkeutta ja voimia muille masennuksesta kärsiville. Itse nimittäin olen viimeaikoina alkanut todella huomaamaan merkkejä parantumisesta. Vieläkään tämä sairaus ei ole ohi, mutta pikkuhiljaa alan uskoa siihen, että parantuminen on todellakin mahdollista.

Olen ollut enemmän tai vähemmän masentunut viimeiset 20 vuotta, joista pahasti viimeiset 2-3 vuotta. Pari edellistä vuotta menikin itsemurhaa miettiessä päivittäin. Koskaan en tosin mennyt niin pitkälle, että olisin sitä yrittänyt. Rationaalinen ajatteluni pelasti minut siltä. Pahimpina hetkinä päästin vain "kaikesta" irti: en välittänyt mistään muusta kuin siitä, mikä edes vähän helpotti oloani. Omalla kohdallani se oli ajoittain täydellistä eristymistä. En välittänyt paineista, joita ulkopuolelta asetettiin. Tämä toisaalta johti sitten parisuhteen päättymiseen ja irtisanomiseen töistä, jotka sitten osaltaan myös pahensivat masennustani. Mutta kaikesta huolimatta säilytin koko ajan suuremman kuvan: näin, että nämä kaikki asiat ovat pieniä askeleita kohti parantumista.

Parantumisen tukena olen käynyt psykoterapiassa viikottain, sekä kokeillut useita eri lääkkeitä. Ja lääkäreitä. Valitettavaa, mutta totta on, että lääkäreitäkin on hyviä ja huonoja. Minä löysin hyvän lääkärin vasta hiljattain ja hän on osaltaan ollut palauttamassa uskoa itseeni. Aiemmat lääkärit tuntuvat tämän rinnalla lähinnä vain reseptin kirjoittajilta.

Olen edelleen sinkkuna, mutta olen nyt pääsemässä kiinni uudestaan työelämään. Kaipaan toki toista ihmistä rinnalleni, mutta psykoterapian avulla olen oppinut tuntemaan itseäni ja todennut, että tällä hetkellä minun on parempi keskittää voimavarojani vain niihin asioihin, joihin voimani riittävät. Työ vie tällä hetkellä niin paljon energiaa, että vapaa-ajan joudun pyhittämään aika pitkälti vain itselleni, joten toiselle ihmiselle olisi aika vähän tilaa elämässäni.

Tällä viestillä haluan tuoda julki sen, että nyt tunnen olevani Onnellinen! Tämä tunne on hyvin hämmentävä, koska en ole tällaista aitoa tunnetta tuntenut ehkä sitten lapsuuden. Tiedän, että huonompia päiviä on vielä monta edessä, mutta nämä tihenevät onnellisuduen tunteet antavat uskoa, että masennus todellakin on sairaus, josta voi parantua.

"Niinhän sitä luulisi, että onneton olisin vuoksesi, mutta tänään kumminkin heräsin hymyillen vihdoinkin. Kasvosi häipyi mielestäni, kuin taakka nostettu ois harteilta. Löysin jotain itsestäni, minkä kadotin kauan sitten. Tällaisena iltana vois vaikka itseensä rakastua."

16

460

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • Usko,toivo, rakkaus

      Mahtaavaa! Aivan upeaa että olet päässyt noin ison askeleen eteenpäin kohti paranemista ja onnellisempaa elämää.
      Minä en ole masentunut, ainakaan vielä, vaikka rankkaa on ollut seurata mieheni masennusta. Se on kyllä yksi raskaimmista taakoista mikä ihmiselle kannettavaksi annetaan. Kun ei ole mitään takeita siitä milloin on se parempi huominen. Olen erittäin huolissani miehestäni, olen ollut hänen vierellään koko ajan, tosin hän viettää suurimman osan aikaa mökillä, koska tahtoo vain olla yksin. Se joskus minua pelottaa, mutta niinhän sinäkin kerroit että eristäydyit kaikesta, psykiatri sanoi, että miehet tekevät juuri näin usein, kun masennus iskee. Ehkä se on teidän tapanne käsitellä asiaa.
      Itseäni en tässä ajattele, vaikka tietenkin kaipaan rakasta miestäni. Tärkeintä tässä ja nyt on, että hän pärjää, tavalla tai toisella. Autan häntä kaikessa missä vain ikinä pystyn. Puhumaan hän ei oikein pysty.
      Olenko liian keskellä tätä kaikkea ettei minulle pysty puhumaan?

      Tekisin mitä tahansa hänen puolestaan, mikä auttaisi häntä jaksamaan, hän tietää sen kyllä.
      Tarinasi antaa toivoa tulevaisuuteen. Missään vaiheessa en ole aikonut luovuttaa, vaikka erittäin raskasta on ollut. Mieheni ei ole kohdellut minua hyvin tämän sairauden aikana, mutta en kai sellaista voi edes odottaa saati sitten vaatia.
      Vuosi on mennyt kohta. Oli toiveena että kun kesä koittaa jospa se siitä alkaisi helpottaa, mutta ei siltä vaikuta ainakaan nyt.

      Mietin häntä jatkuvasti ja pelkään ettei hän kohta enää jaksa.
      Mistä apuja?
      Millaista psykoterapia on? Olisikohan siitä apua. Lääkityksistä ei ole ollut, niitäkin kokeiltu vaikka minkälaisia.

      Onnea sinulle elämääsi

    • suku_on_pahin

      "Olen edelleen sinkkuna, mutta olen nyt pääsemässä kiinni uudestaan työelämään."

      Tuntuu meikäläiselle lähes mahdottomalta. Olen reilut kolmekymmentä vuotta. Mitään kunnollista työkokeumusta ei ole, lukuunottamatta siivousta.

      Muutama vuosi sitten sain ihan hyvät tutkintopaperit, minkä jälkeen olin muissa hommissa. Koko viime vuosi meni täysin työttömänä. Aloin eristätyä ja hautoa itsemurhaa. Psykoterapia ei auttanut mitään siinä tilanteessa. Toki terapiatäti puhui ihan viisaita näin jälkeen päin ajatellen, kun kannusti yrittämään jotain sekä hakeutumaan ihmisten pariin.

      20-30-vuotiaana jätin lähes kaikki mahdollisuudet käyttämättä... en halunnut ryhmäkeskusteluihin enkä harrastanut mitään, koska yritin vain pärjätä opiskelussa. Jälkeen päin ajatellen olisi kannattanut ottaa rennosti, kun en mitään Nobel-palkintoa tavoitellut kuitenkaan. Mutten pystynyt, kun isä on aina arvosteli ja haukkui minua, ja äiti puolustanut isää.

      Jotenkin tuntuu aivan uskomattomalta, että toiset miehet ovat teinininä ja nuorena aikuisena voineet keskustella isänsä kanssa. Itse sain lähinnä kuulla saarnoja.

      Kai tänne kirjoittelu sitten on jonkinlaista ryhmäterapiaa. Jostain syystä on aina tunne, kaikki muut selviävät vaikeasta masennuksesta terapian ja lääkkeiden ja päätyvät palkkatyöhön. Toki tiedän, että olisi kannattanut miettiä työllistymistä jo ennen valmistumista, kuin vasta myöhemmin... Jos olisi opiskellessa panostanut enemmän seurapiirielämään ja vähemmän opiskeluun, kukaties olisin paremmassa asemassa nyt .

      Itseäni on auttanut se, että viime aikoina olen käynyt enemmän monenlaisissa jutuissa, vaikka onkin ahdistavaa, kun tämän ikäiset käyvät kaikki säännöllisesti töissä jne.

      Yhtäkkiä olen hoksannut monia kiinnostavia asioita...

      • suku_on_pahin

        "äiti puolustanut isää" p.o. "äiti puolusti isää"

        Asiaa lienee aiheuttanut minulle jonkinlaista naisvihaa.... Vielä kolmekymmentävuotiaana uskoin, että naiset ihannoivat miehiä, jotka tekevät toisille ihmisille pahaa. Uskoin Henry Laasasen markkina-arvoteoriaan, joka sinänsä on pätevä ja viihdyttäväkin, mutta täysin sopimaton henkilökohtaiseksi ohjenuoraksi kenellekään.


      • Luppakorvakisu

        Sinua ei ole kannustettu, ei minuakaan niin paljon että jaksaisin elää täyttä elämää. Kohdallani on myöskin melkoinen määrä surua ja menetyksiä. Niinhän meillä kaikilla on surullisia tapahtumia ja on niitä iloisiakin, mutta joskus vaan tuntuu ettei jaksa.

        Olen ollut muutaman vuoden melko masentunut, mutta vähän jotakin jaksan. Kannustava ilmapiiri minulta puuttuu ja sitten tietty kun on masentunut, niin ei jaksa solmia uusia ihmissuhteita ja jo luodut ihmissuhteet jäävät ja lopputuloksena sitten on YKSINÄISYYS. Tavallinen sanonta, jonka saa kuulla on, että"hakeudu ihmisten pariin". Totta olen hakeutunutkin, mutta en ole saanut yhtään hyvää ystävää, vaikka liikunkin ihmisten ilmoilla silloin kun voimia on.

        Masentunut, alakulo, masennuslääke, ei terapeuttia ( terapeuttini kuoli jokin aika sitten about tulee pari vuotta ), joten yleislääkäri on uusinut napit (ssri ). En ole jaksanut hakeutua terapiaan, koska olen niin väsynyt ja aikaansaamaton.


      • suku_on_pahin

        Itselleni ratkaisu tuntuu olevan, että kuuntelen sisäistä ääntäni. Hakeudun ihmisten pariin. Teen asioita, joita oikeasti halusin tehdä jo kymmenen vuotta sitten, mutta jotka jätin tekemättä. Välttämättä tämä ei tuo työpaikkaa, mutta tekee elämästä mielekkään.

        Terapiatädin mukaan minulla "ei ole kliinistä masennusta, mutta itsetunto on nollassa". Johtuu tietysti työnsaannin mahdottomuudesta. Mutta siihen tarvitaankin lisää luovuutta... siihen työn saantiin ;)

        Jotenkin aivan hullua kun 34-vuotiaana tunnen olevani ikäisistäni noin kymmenen vuotta jäljessä. Vaikea päästä poikkeavuuden ja erilaisuuden tunteesta. Eniten vituttaa, kun en ole taloudellisesti itsenäinen. Muutenhan olisin normaali, sillä syöväthän muutkin lääkkeitä!! Mutta se itsenäisyys! Kaveri ehdotti jo vuosi sitten, että mene pornonäyttelijäksi tai miesstrippaajaksi. Voi helvetti... Toinen sanoi kehotti menemään puhelinmyyjäksi. No, hyviä tyyppejä ovat, jotka aina ovat tsempanneet, mutteivat ole tienneet itsetuhoisuudestani mitään.


      • suku_on_pahin
        Luppakorvakisu kirjoitti:

        Sinua ei ole kannustettu, ei minuakaan niin paljon että jaksaisin elää täyttä elämää. Kohdallani on myöskin melkoinen määrä surua ja menetyksiä. Niinhän meillä kaikilla on surullisia tapahtumia ja on niitä iloisiakin, mutta joskus vaan tuntuu ettei jaksa.

        Olen ollut muutaman vuoden melko masentunut, mutta vähän jotakin jaksan. Kannustava ilmapiiri minulta puuttuu ja sitten tietty kun on masentunut, niin ei jaksa solmia uusia ihmissuhteita ja jo luodut ihmissuhteet jäävät ja lopputuloksena sitten on YKSINÄISYYS. Tavallinen sanonta, jonka saa kuulla on, että"hakeudu ihmisten pariin". Totta olen hakeutunutkin, mutta en ole saanut yhtään hyvää ystävää, vaikka liikunkin ihmisten ilmoilla silloin kun voimia on.

        Masentunut, alakulo, masennuslääke, ei terapeuttia ( terapeuttini kuoli jokin aika sitten about tulee pari vuotta ), joten yleislääkäri on uusinut napit (ssri ). En ole jaksanut hakeutua terapiaan, koska olen niin väsynyt ja aikaansaamaton.

        "Totta olen hakeutunutkin, mutta en ole saanut yhtään hyvää ystävää, vaikka liikunkin ihmisten ilmoilla silloin kun voimia on."

        Itse taas vielä jonkin aikaa sitten välttelin paria vanhaa hyvää ystävää, koska häpesin sitä, etten ole pystynyt täyttämään kuvittelemaani oikean miehen roolia. Jostain syystä halusin luovuttaa, vaikka elämä oli juuri silloin mahdollisuuksia täynnä. Onhan niitä mahdollisuuksia vieläkin, mutta nyt alkaa olla todella kiire...

        "En ole jaksanut hakeutua terapiaan, koska olen niin väsynyt ja aikaansaamaton."

        Eikö tuohon tilanteeseen ole tarjolla mitään apua? Jokin paikka, mistä voisi kysyä neuvoa? Tietysti melko järjetöntä yrittää näin netissä auttaa toista, kun tietää, miten vaikea ongelma masennus on...


      • Luppakorvakisu
        suku_on_pahin kirjoitti:

        "Totta olen hakeutunutkin, mutta en ole saanut yhtään hyvää ystävää, vaikka liikunkin ihmisten ilmoilla silloin kun voimia on."

        Itse taas vielä jonkin aikaa sitten välttelin paria vanhaa hyvää ystävää, koska häpesin sitä, etten ole pystynyt täyttämään kuvittelemaani oikean miehen roolia. Jostain syystä halusin luovuttaa, vaikka elämä oli juuri silloin mahdollisuuksia täynnä. Onhan niitä mahdollisuuksia vieläkin, mutta nyt alkaa olla todella kiire...

        "En ole jaksanut hakeutua terapiaan, koska olen niin väsynyt ja aikaansaamaton."

        Eikö tuohon tilanteeseen ole tarjolla mitään apua? Jokin paikka, mistä voisi kysyä neuvoa? Tietysti melko järjetöntä yrittää näin netissä auttaa toista, kun tietää, miten vaikea ongelma masennus on...

        Olen ajatellut soittaa terveyskeskukseen ja jutella muutaman sanan puhelimessa jonkun kanssa, jospa saisin sieltä omalle lekurille ajan. Tuo joka lääkkeetkin määrää. Toisena ajatuksenani on ollut yksinkertaisesti tilata aika joltakin terapeutilta, jotta saisin voimia elämään. Mutta tällaiseenkin tarvitaan ponnistelua.


    • möhnä

      Sisäinen ääneni haluaa päästä eläkkeelle, mutta KELA on toista mieltä. Masennus ja persoonallisuushäiriö (skitsoidi) ynnä liuta somaattisia sairauksia. Tämä yhtälö ei ainakaan paranna masennustani lääkityksestä ja terapiasta huolimatta joten masennukseni liukuu vähän kerrallaan syvempään suuntaan. Hienoa kun joku on selättänyt masennuksen.

    • ammat. kuntoutuja

      Vinkkinä voisin sanoa muille, jotka näitä asioita vielä tulevaisuudessa joutuu pähkäilee että menkää uravalmentajalle vakuutusyhtiön kautta.Minä olin noposen valmennuksessa rovaniemellä ja kuntoutujatuttava saman firman valmentajan luona tampereella, molemmat olimme tosi tyytyväisiä, sillä saimme juuri tuommoisiin kysymyksiin apua. Se uravalmentaja on vähän kuin oma konsultti tai sihteeri, joka hoitaa kaikki asiat hyvin vakuutusyhtiöön ja ylipäätään se tietää nuo kaikki raha jututkin. Se eimaksa mitään minulle, mutta auttaa puolueettomana tosi paljon. Ei siis oo mikään kurssi tai kuntoutus, vaan siellä käydään yksikseen tapaamassa asiantuntijaa. vakuutusyhtiöitä ei välttämättä kiinnosta tai niillä ei oo aikaa kertoa näistä oikeasti auttavista palveluista vaan ihmisten pitää vaatia näitä itse. Luulenpa että tosi moni jää siitä syystä apua vaille ja siksi kerronkin tästä mahdollisuudesta. Nejärjestää työpaikat tai koulutuksetkin, jos sellaista tarviaa ja vakuutusyhtiö uskoo niitä paremmin kuin jos itse yrittää asioitaan saada hoidetuksi.

    • Väärä diagnoosi:Vika
    • living hell

      Tervehdys aloittaja: mukava kuulla tuollaista mitä kerrot, harvemmin vastaavia näkee tällä palstalla! Itseäni omista syistä askarrutti lukiessa tuo kun sanoit löytäneesi hyvän lääkärin: onko tämä lääkäri siis myöskin terapeutti? Onko hyviin kokemuksiisi siis vaikuttanut sopivan terapeutin löytäminen?

      Kysyn tätä, koska mietin omalla kohdallani tällaisia juttuja. Olen käynyt vuositolkulla apua saamassa (terapiaa ym.), ja tuntuu, että se ei vain johda paljon mihinkään vaan on ehkä heikosti itselleni sopivaa ja mielestäni mielikuvituksetonta, vähän kuin mekaanista persoonallisen sijasta. Mietin, pitäisikö etsiä muuta apua.

      • masentunut mies

        Terapeutti minulla on erikseen. Varsinaisia terapeutteja minulla on tämän nykyisen lisäksi ollut vain yksi aikaisemmin. Muuton vuoksi sitten jouduin sitä vaihtamaan. Toki irrallisia, yksittäisiä kontakteja useampiinkin psykologeihin ja terapeutteihin on ollut, mutta pidempikestoisia terapiasuhteita vain nämä kaksi. Terapeuteissa olen ole juuri huomannut eroa, koska olen tullut heidän kaikkien kanssa toimeen hyvin. Olen heidän mukaan osannut itse analysoida tilannettani hyvin ja oman näkemykseni mukaan tärkeintä on ollut, että minulla on vain ollut kuuntelija. Mutta toki näiden kuuntelijoiden psykologian tuntemuksesta on ollut apua ja tukea keskusteluissa.

        Nykyisessä lääkärissä ero aikaisempiin on se, että hänellä on tavoite: jos en ole terve muutaman vuoden päästä, hän kokee sen henkilökohtaisena epäonnistumisena. Aiemmat lääkärit ovat vain kirjoittaneet reseptejä (vieläpä väärille lääkkeille) ja uskotelleet, että mahdollisesti joudun syömään lääkkeitä loppuikäni. Toki itse henkilökohtaisesti en tällä hetkellä usko pärjääväni ilman lääkitystä, mutta nykyisen lääkärin mukaan parannuttuani pärjäisin ilman lääkkeitä. Ja sen hän on sanonut meidän tavoitteeksi.

        Terapian ohella olen harrastanut paljon itsetutkiskelua psykologisen ja filosofisen kirjallisuuden avulla. Olen lukenut aiheista, jotka ovat mieltäni vaivanneet. Esim. erilaiset tunnelukot ja yleinen elämänkatsomus.

        Muutaman kysymyksen voisin esittää sinulle: oletko itsellesi rehellinen? Oletko terapeutillesi rehellinen? Sinun ei tarvitse vastata minulle, mutta omalla kohdallani täydellinen rehellisyys itselleni ja terapeutille on ollut kaiken avain. Myös tuo lääkärin vaihtuminen on vaikuttanut: hänellä tuntuu olevan tarpeeksi kovat otteet, joita minä näköjään tarvin. Aiemmat lääkärit ovat olleet liian "helläkätisiä", eivätkä näin jälkikäteen arvioituna ole osanneet käsitellä minua tarpeeksi rajusti. Aluksi ihmettelin tämän nykyisen lääkärini teräviä sanoja ja mielipiteitä, mutta nyt olen tajunnut, että niitä minä näköjään tarvin.


    • living hell

      Ok, kiitos vastauksesta!

      Mietin kysymyksiäsi ja kyllä minä taidan olla suht rehellinen itselleni ja myös terapeutilleni. Tietysti asioiden kohtaaminen ja niiden kanssa "mutkattomasti" oleminen on myös vaikeaa, sitähän tämä mielenkipu juuri on, mutta en kai niitä juttuja varsinaisesti kiertelekään. En ihan suoraan joka tapaamisessa sano terapeutilleni pitäväni häntä sosiaaliseen rooliinsa, instituutioihin ja ajattelukaavoihin takertuneena idioottina, mutta eipä paljoa puutukaan. Olen aika kriittinen ja kyseenalaistan nopeasti ympärillä vaikuttavat / itselleni tarjoiltavat ajattelutavat; siksi auttajan "tiukkuus" ei taas ehkä välttämättä olisi se minulle toimiva juttu, mietin. Mutta jonkunlainen reilu ihmisenä ihmiselle oleminen ja aito, molemminpuolisesti persoonallinen kohtaaminen kyllä olisi. Lähinnä siis kaipaan vain sitä, että voisi päästä oikealta ja aidolta tuntuvaan, merkitykselliseen ja syvään keskusteluun sen toisen ihmisen kanssa. Sellaisesta on kyllä myös kokemusta, mutta kaikkien kanssa se ei vain onnistu yhtä hyvin, tietenkään.

      Toki kuten sanoit on arvokasta jo se, että pääsee puhumaan asioista, käymään niitä läpi ja tulemaan kuulluksi. Ehkä ihanteellista olisi sitten se, että tuntisi keskustelun todella etenevän ja kulkevan syvälle, vuorovaikutuksen toimivan kaikessa hyvin ja olennaisten asioiden tulevan sanotuiksi, kuulluiksi ja vastatuiksi. Niin kuin yleensäkin hyvässä ja syvässä kanssakäymisessä on toiveena.

    • Aurinko ja kuu

      Kiitos viestiketjun aloittajalle rohkeasta ja tärkeästä puheenvuorosta. Tosi hienoa kuulla, että masennus voi helpottaa ja onnellisuus tulla elämään.

      Itse olen sairastanut psyykkisesti lukioikästä asti. (Olen nyt n. 30v. nainen). Oireenani oli pitkään voimakkaat, harvakseltaan toistuvat ahdistusjaksot, joiden aikana toimintakykyni meni ja opiskeluni/työni kärsi. Ikää kun on tullut lisää, olen alkanut huomata ahdistuksen alla masennusta, joka tuntuu tällä hetkellä kasvavan. Olen käynyt kahdessa eri terapiassa, joista koin että oli paljon hyötyä. Tällä hetkellä minulla ei ole terapiaa, mutta harva kontakti psykiatrian poliklinikalle kyllä.

      Itselläni masennus juontaa juurensa lapsuuteen, mutta luulen, että myös persoonallisuudessani on puolia, jotka voimistavat sairautta. Minulla masennukseen yhdistyy myös tauoton asioiden "kelailu", eli aivot käyvät ylikierroksilla päivittäin. Jollain lailla siis tilanteeni taitaa olla ahdistuksen ja masennuksen (eli yliviereyden ja alivireyden) sekatila.

      Uskon itse, että itsetuntemus ja armollisuus itseä kohtaan auttavat toipumisessa. Tällä hetkellä tuntuu, että on menossa vaihe, jossa uskoa paranemiseen on vaikea löytää. Tiedän, että tämä muuttuu jonain päivänä, mutta tuo tieto ei tietenkään juuri auta nyt.

      Eniten omassa masennuksessani minua surettaa se, kuinka "veltoksi" tunnen itseni. En jaksa tehdä mitään, mistään ei oikein innostu, kaikki on aika samantekevää. Lisäksi nukun monta tuntia vuorokaudessa, ja silti olen aivan yhtä väsynyt.

      Oletko viestiketjun aloittaja huomannut samanlaista energiattomuutta? Mikä sinua on siihen auttanut?

      • masentunut mies

        Tuo oire on hyvinkin tuttu ja siitä kärsin pitkään. Vasta löydettyäni tämän uuden lääkärin, josta kerroin, alkoi tämä helpottaa. Aiemmat lääkärit olivat kirjoittaneet minulle vain seratoniinin takaisinoton estäjiä, esim. sitalopraamia. Tämä johtui siis vajaasta diagnoosista. Nykyinen lääkäri selvitti juurta jaksaen kaikki oireeni, ja kävi ilmi, että tarvin myös noradrenaliinin takaisinoton estäjää. Eli toisinsanoen, lääkitykseni oli vajaatehoinen. Heti kun sain lääkityksen kohdalleen, alkoi energiani ja toimintakykyni palautua. En edes muista koska viimeksi oloni on ollut näin "normaali". Nyt tuntuu, että parantumisprosessi voi todellakin käynnistyä. Terapia antaa tukea ja terapian ulkopuolella pystyn elämään normaalia elämää ilman jatkuvaa väsymyksen tunnetta.


    • Aurinko ja kuu

      Kiitos vastauksestasi. Minun täytyy puhua tuosta noradrenaliiniasiasta lääkärille, kun hänet seuraavan kerran tapaan.

      Itseäni on auttanut paljon myös meditaatio. Se ei tosin välttämättä aina kohota energiaa, mutta selkeyttää ajatuksia paljon. Sen jälkeen on usein rauhallinen ja mukava olo. Joskus tosin meditaatio nostaa esiin myös kipeitä asioita, joita ei millään tahtoisi kohdata.

      mutta pidemmän päälle siitäkin on hyötyä.

    Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.

    Luetuimmat keskustelut

    1. Mihin Ilkka Kanerva kuoli?

      Kun näin jokin aika sitten kuvan riutuneen näköisestä Kanervasta, sanoin vaimolle että haimasyövältä vaikuttaa. Vaimon isä oli kuollut kyseiseen tauti
      Maailman menoa
      265
      17199
    2. Oho! Susanna Laine uudessa hiustyylissä - Julkkismeikkaajalta tiukka palaute: "Ihan sama..."

      Ex-Salkkarit tähti ja juontaja Susanna Laine on monessa mukana. Ex-missi tunnetaan pitkistä, vaaleista hiuksistaan . Mitäs tykkäät uudesta hiustyylist
      Kotimaiset julkkisjuorut
      23
      5536
    3. Ilkka kanerva

      Ilkka Kanerva kuollut 74v
      Turku
      115
      2595
    4. Yllätyspaljastus: Poppari Robin Packalen kiittää urastaan iskelmätähti Juha Tapiota: "Jos mä en..."

      Oi, mikä tarina. Juha Tapio ja Robin ovat kyllä symppiksiä molemmat. Kumpi heistä on suosikkisi? https://www.suomi24.fi/viihde/yllatyspaljastus-poppar
      Kotimaiset julkkisjuorut
      16
      2087
    5. Venäjän lippulaiva Moskva upotettu Mustallamerellä

      Venäjän laivaston lippulaiva Mustalalmerellä on 180 m pituinen, Neuvostoliiton aikana rakennettu Moskva-niminen risteilijä. Ukraina ilmoitti eilen saa
      Maailman menoa
      336
      1778
    6. Pikkaraiskan puhelut

      Mitä tuo jätkä hakee sillä että julkaisee kuinka kauan on puhunut puhelimessa? Tekee itsestään vieläkin idiootimman tuolla vai mikä tää juttu?
      Kotimaiset julkkisjuorut
      111
      1013
    7. Ilkka Kanerva on kuollut

      74-vuotiaana.
      Maailman menoa
      59
      961
    8. Sofia Belorf ja Sonja Aiello

      Viihtyvät yhdessä dinnerillä. Pienet piirit. Mitä ajatuksia herättää ?
      Kotimaiset julkkisjuorut
      45
      909
    9. Hossein Najaf juotti lapset humalaan ja käytti häikäilemättä hyväkseen

      Keski-Suomen käräjäoikeus on tuominnut 60-vuotiaan Hossein Najafin neljän vuoden vankeusrangaistukseen. Ensimmäisen tytön kanssa hän oli useita kerto
      Maailman menoa
      32
      904
    Aihe