Olen 18-vuotias ja seurustellut vuoden päivät poikaystäväni kanssa. Hän on juuri lähdössä inttiin puoleksi vuodeksi ja olemme puhuneet kihloihin menemisestä lähiaikoina. Koko seurustelun ajan olemme asuneet yhdessä poikaystäväni porukoiden asunnossa ja intin jälkeen suunnittelimme muuttavamme omaan heti, kun poikaystäväni saa töitä (hän valmistui juuri lähihoitajaksi). Itselläni alkaa lukion abivuosi, kirjoitukset yms.
Eilen sitten sain tietää olevani raskaana rv 5 0. Olen aina halunnut lapsen, mutta en tietenkään vielä tässä vaiheessa (olisin 19 kun lapsi syntyisi). Aluksi olin varma abortista, mutta nyt olen alkanut "rakastaa" tätä "lasta" vaikka tiedän, etten voisi pitää sitä :( Olen toivoton! En haluaisi tehdä aborttia ja pelottaa todella paljon varsinkin kun en enää itse halua sitä. Asiaa ei auta, että poikaystäväni puhuu koko ajan haluavansa "lapsen" äkkiä pois elämästämme ja, että tämä oli suuri virhe ja ettei hän ole valmis isäksi. Hän myös koko ajan hokee, ettei se edes ole lapsi vaan joku solumöykky ja piirtelee paperille minkä kokoinen "lapsi" vasta on. Kaiken lisäksi hän lähtee parin päivän päästä sinne inttiin eikä hän siis pääsisi edes mukaan tueksi aborttiin. Olen tosi ahdistunut ja peloissaan tästä tilanteesta :(
Jos pitäisin lapsen, hän syntyisi joskus helmi-maaliskuussa eli juuri kevään kirjoitusten aikaan eli valmistumiseni ainakin siirtyisi eikä töistä tai asunnostakaan ole tietoa... Abortti olisi järkevämpi vaihtoehto, mutta pelottaa, että kadun tosi paljon enkä pääse siitä yli, kun nyt jo kaduttaa, että edes harkitsen aborttia :( Haluaisin kuulla erilaisia kokemuksia ja kommentteja tästä tilanteesta. Mitä itse tekisitte?
Eilen sitten sain tietää olevani raskaana rv 5 0. Olen aina halunnut lapsen, mutta en tietenkään vielä tässä vaiheessa (olisin 19 kun lapsi syntyisi). Aluksi olin varma abortista, mutta nyt olen alkanut "rakastaa" tätä "lasta" vaikka tiedän, etten voisi pitää sitä :( Olen toivoton! En haluaisi tehdä aborttia ja pelottaa todella paljon varsinkin kun en enää itse halua sitä. Asiaa ei auta, että poikaystäväni puhuu koko ajan haluavansa "lapsen" äkkiä pois elämästämme ja, että tämä oli suuri virhe ja ettei hän ole valmis isäksi. Hän myös koko ajan hokee, ettei se edes ole lapsi vaan joku solumöykky ja piirtelee paperille minkä kokoinen "lapsi" vasta on. Kaiken lisäksi hän lähtee parin päivän päästä sinne inttiin eikä hän siis pääsisi edes mukaan tueksi aborttiin. Olen tosi ahdistunut ja peloissaan tästä tilanteesta :(
Jos pitäisin lapsen, hän syntyisi joskus helmi-maaliskuussa eli juuri kevään kirjoitusten aikaan eli valmistumiseni ainakin siirtyisi eikä töistä tai asunnostakaan ole tietoa... Abortti olisi järkevämpi vaihtoehto, mutta pelottaa, että kadun tosi paljon enkä pääse siitä yli, kun nyt jo kaduttaa, että edes harkitsen aborttia :( Haluaisin kuulla erilaisia kokemuksia ja kommentteja tästä tilanteesta. Mitä itse tekisitte?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Sinuna en tekisi aborttia.
Tämän neuvon perustan siihen, että itse koet nyt jo että abortti olisi liian raskas kokemus.
Jos sinä jo ajattelet alkiota lapsenasi, abortti varmaan sinulta todella tuntuisi pahalta loppuelämän, ja saattaisit syyttää itseäsi siitä että tapoit lapsesi.
Pystyisitkö jatkamaan suhdetta miehen kanssa joka on sinulle niin pahan olon aiheuttanut?
Itse olen tehnyt abortin, ja olen siis sitä mieltä että naisella kuuluu olla oikeus aborttiin, silloin kun se on naiselle oikea päätös.
Minusta miehillä ei ole aborttioikeutta, tarkoittaen että mies ei voi naista pakottaa aborttiin, vasten naisen tahtoa.
Tulevaisuus ja pärjääminen toki on asia erikseen, mutta saisitko minkälaista apua ystäviltä ja perheeltä?
Ja kirjoutksista, nehän siirtyisi loppupeleissä vain puolella vuodella kun voisit syksyllä kirjoittaa...
Lapsen isä joko kypsyy ajatukseen perheestä, tai ei kypsy, mutta minä ehkä esittäisin asian miehelle niin, että jos hän vaatisi minulta abortin tilanteessa jossa itse en sitä halua, koska olen kiintynyt jo lapseeni, en pystyisi jatkamaan suhdetta hänen kanssaan, koska se tarkoittaisi sitä että hän ei kunnioita minua, eikä välitä minun tunteistani.
Yksin oleminen ei varmasti ole helppoa, ja menetettyä rakkauttakin suree, mutta... Jos suhteenne loppuisi sen takia että pidät lapsen, niin...
Kumpaa mieluummin surisit, menetettyä suhdetta, vai lastasi...?
Itse teettäisin abortin, mutta minä olenkin minä. Minä en suhtaudu alkioon lapsena.
Jos olisin taas sinä, niin varmaankaan en teettäisi aborttia, sillä sinähän suhtaudut alkioon lapsena.
Ehkä se vanha konsti; kynä ja paperia käteen ja sittenlistaa plussista ja miinuksista. Ihmettelet sitä lsitaa aikasi ja sitten teet päätöksen pohjautuen sen hetkiseen tunteeseesi lsitasta välittämättä, mutta olisitpahan kaikki asiat mielessäsi käynyt läpi. Luulen, että yksi ainut vauva
Minun kommenttini, vailla omakohtaista kokemustani, on sellainen, että en suosittele sinulle aborttia. En pidä sitä järkevimpänä vaihtoehtona silloin, kun nainen ei sitä selkeästi itse halua tehdä, vaan katuu jo valmiiksi koko ajatustakin.
Päätös asiasta kuuluu sinulle, ja vain ja ainoastaan sinulle. Älä anna kenenkään painostaa itseäsi tekemään toisin kuin itse haluat.
Minusta ajankohta raskaudelle ei itseasiassa huonoin mahdollinen sinulla ole, vaikkei toki ihanteellinenkaan. Mutta elämässä kaikki asiat eivät aina ihanteellisella tavalla mene muutenkaan, ja sinun tilanteessasi näen paljon lapsen kanssa pärjäämistä edesauttavia seikkoja.
Ensinnäkin vaikka yo-kirjoiutuksesi kaiketi ainakin osittain siirtyisivätkin syksyn kirjoituksiin, ehtisit kuitenkin lukion loppuun käymään ennen lapsen syntymää. Eli itseasiassa kirjoituksia siirtämällä taikka jaottelemalla useampaan osaan, saisit vain enemmän aikaa valmistautua niihin kunnolla. Senhän voi nähdä hyvänäkin asiana.
Toiseksi poikakaverisi ehtisi inttinsä käymään ennen lapsen syntymää, ja olisi siis ainakin siltä osin kykenevä sinua tukemaan raskautesi loppumetreillä ja tietenkin lapsen synnyttyä. Hän ehtisi myös hetken töitäkin aktiivisesti hakemaan ennen synnytystäkin.
Komanneksi raskauden jatkaminen varmaan ratkaisisi asunto-ongelmanne siten, että saisitte vuokra-asunnon melko varmasti kotikunnaltanne yksinomaan sillä perusteella, että teille on tulossa lapsi. Toki asunto järjestyisi myös siinäkin tapauksessa, että jäisit yksinhuoltajaksi. Ainakin minun kotikaupunkini käsittääkseni myöntää vuokra-asunnon takuuvarmasti raskaana oleville. Myöskin välttämättömän toimeentulon lapsellesi ja itsellesi saisit yhteiskunnan tarjoamien tukien muodossa.
Neljänneksi ja viimeiseksi vaan ei suinkaan vähäisimmäksi: sinulla on jo nyt rakkautta lastasi kohtaan. Se kantaa jo pitkälle, ja se on lopulta se, mikä minusta asettuu tärkeimpään asemaan :)
Sinun sijassasi en tekisi aborttia.
et vois pitää sitä? Miksei lapsi voisi tulla nyt kun on jo tässä maailmassa ja aloittanut elämänsä? Mistä tiedät saatko enää koskaan myöhemmin tilaisuutta saada omaa lasta, kun niitä haluaisit? Tämä lapsi voi elää vain nyt ja tämän kerran, ei koskaan myöhemmin.
Miehelläsi on tuo tavallinen paniikkireaktio, joka kyllä tasoittuu ajan myötä kun nyt kerrot hänelle vain suoraa että lapsi tulee syntymään (jos kaikki menee hyvin), ja muu on hänestä kiinni, älä siis pakota kuitenkaan isyyteen. Hänellä on vielä useita kuukausia aikaa tottua ajatukseen. Hänen hätäilynsä ei ole sen väärtti että hankkisit itsellesi lopuniön syyllisyyden, omantunnon vaivat ja todennäköisen katumuksen.
Itse synnytin 19v. ja olin exän aborttiin painostama. Asuin vanhemmillani, ei koulutusta eikä töitä.. mutta hyvin on lapsen kanssa aina pärjätty, ja asioilla on tapana järjestyä kun ne vaan viitsii järjestää.
Eipä ole tarvinnut lapsen elämää katua koskaan ja kaiken muun on kerenny saamaan ja tekeen myöhemminkin. Aborttia olisin varmasti katunu elämäni loppuun saakka. Oli todella suuri helpotus kun tajusin ettei aborttia ole mitenkään "järkevää" eikä "pakko" tehdä vaan että lapseni saisi elää! Päätöksen kanssa on ollut hyvä elää itsekin.