En tiedä mitä teen

Itsari ei varmaan ole se oikea ratkaisu. Olen itse jo 32-vuotias ja välillä on vaikeaa. Varsinkin, kun erosin miesystävästäni nyt keväällä. Välillä on vaikeita hetkiä, mutta niistä pääsee yli.

Olet nuori, sinulla on pitkä elämä edessä. Varmasti ihania hetkiä vielä edessä.

Jaksatko koulun alkuun asti? Jos et niin mene nuorisopsykiatrian polille jos kotikunnassasi on sellainen. Jos ei niin mene terveyskeskukseen vaikka juttelemaan sairaanhoitajan kanssa.

Onko sinulle ystäviä, joille voisit kertoa?

Entä jotain muita sukulaisia, jolle voisit kertoa? Tätä setä eno? Isovanhemmat?

Hae apua, jos olo on todella huono.

Voih. Mulla oli ihan samanlaista kymmenisen vuotta sitten! Mun vanhemmat eros ku olin seiskalla. Kaikki alko tuntuu tosi ahdistavalta, varsinkin iltasin tuli sellanen "iso möykky" rintaan, tuntui etten saa henkeä.

Yritin vaan selviytyy päivä kerrallaan ja usein halusin vaan kuolla pois. Ajattelin kans ettei äitille voi kertoo kun sil on muitakin huolia. Jotenki toivoin et äiti huomais mun pahan olon, mut samalla olin tosi hyvä peittelemään asioita.

Mä tajusin vasta tosi myöhään hakea apua ja sit onki vaikeempi lähtee selvittää asioita ku niit on kertyny monta päällekkäin.

Soita sun terveyskeskukseen ja kerro että sul on henkisesti todella paha olla. Vaikka asiasi tuntuis susta kuinka pieneltä tahansa, älä vähättele, vaan vaadi saada apua! Soita heti huomen aamuna vaikka kuinka jännittäisi! =)

Niin jamä uskon et sun äiti haluis todella tietää jos sul on paha olla, ja haluis varmasti olla sun tukena!!!

Kuule, olet ottanut ensimmäisen askeleen ja kirjoittanut tänne. Olet fiksu ja sulla on enemmän kuin toivoa päästä ongelmistasi. Uskon ja tiedän, että kokemasi ahdistus ja pelko on sinulle juuri nyt todellista. Koeta olla rohkea vielä sen verran, että otat yhteyttä joko terveyskeskuslääkäriin, mielenterveystoimistoon tai vaikka yksityislääkäriin ja kerro siellä ihan tämä sama, minkä aloituksessasikin kerroit. Ota vaikka kopio siitä, jos tunnet, että saatat luistaa tilanteessa ja näytä se lääkärille. Lupaan sinulle, saat kyllä apua, kun sinnikkäästi haet sitä. Luotan sinuun.

Tsemppiä!

14-vuotiaana olin ihan samanlainen. Viiltelin, sain ahdistuskohtauksia, ajattelin itsemurhaa ja mietin jopa toteutustapoja. Lisäksi mulle alkoi kehittyä päihdeongelma ja kärsin unettomuudesta. Äitinikin on yksinhuoltaja. Isäni, noh ei mulla sellaista ollut kun ei se mua halunnut. Jotenkin mä sitten päädyin psykologille, joka diagnosoi mulla masennuksen. Hän määräsi mulle lääkkeitäkin mutten alkanut niitä sitten kuitenkaan ottamaan. Myöhemmin myös lopetin siellä käymisen, koska koin sen hyödyttömänä. Tällä hetkellä olen lopettanut päihteiden käytön kokonaan ja uskoisin selvineeni masennuksestani. Vieläkin saan ahdistuskohtauksia ja olen öisin uneton. Itsemurhaa en enää harkitse ja nykyään kadun myös syvästi viiltelyäni. Ne arvet kun eivät parane ikinä.

Hae rohkeasti apua. Mene vaikka sairaanhoitajan jutulle aluksi. Kerro rehellisesti voinnistasi. Siittä asiat alkavat eteen päin mennä. Joskus elämässä on huonoja hetkiä ja olo tuntuu tosi ahdistavalta, mutta kun saa jonkun kanssa jutella asioista, niin se auttaa jo jonkun verran. Kokemuksesta tiedän, että vaikeitten aikojen jälkeen tulee parempia aikoja. Hyvää vointia sinulle:)

Kiitoksia kaikille tsempeistä sun muista! on tää elämä alakanu kulkee jo paremmin ja oon just lopettamasa ton tupakan polton. nytte oon vaan aika hermostunu päivästä toisee ja mässään purkkaa joka tunti koulusa ja kotona mut eiköhän tää elämä tästä mee eetteenpäin. :) en hakenu mistään apua mut yks vanha kaveri autto mua miettii ja sillee...

Hei mä lopetin tupakoinnin nuorena monta kertaa! Kyllä se siitä :) nyt oon ollut monta vuotta polttamatta, ja en todellakaan osaisi edes kuvitella laittavani tupakkaa suuhun. Tsemppiä!:) Vaikka retkahtaisitkin, niin muista yrittää uudestaan, kyllä se aina lopulta onnistuu!

Ja etköhän sitä nyt tällä ekalla kerrallakin onnistu!