Olen 17-vuotias nuori nainen ja olen alkanut ajatella josko minunkin pitäisi uskaltaa mennä viimeinkin psykiatrin puheille. Tässä tarinani lyhyesti
Koko peruskoulun kestävä koulukiusaaminen sai minut hyvin pahaan masennustilaan. Opettajat eivät saaneet sitä loppumaan eikä edes rehtori. Henkinen ja fyysinen väkivalta jopa ystäviltä saivat minut masentuneeksi. Odottelin lääkäriltä jonkinlaista lopetuspiikkiä, vihasin itseäni. Peruskoulun jälkeen kaikki lähtivät eri puolille suomea, menetin kaiken seurani. Ajattelin että uudella paikkakunnalla kukaan ei tunne minua, minua aletaan arvostaa. Toiveajattelua. Olen huonoin luokallani, epäonnistun jatkuvasti ja opettajat mainostavat virheitäni muille luokkalaisilleni ja naureskelevat. Esitän itsekkin olevani huvittunut mutta se sattuu. Yritinhän parhaani... Sillointällöin saan kyllä elämästä kiinni mutta pienikin takapakki painaa minut takaisin pohjalle.Esimerkiksi pkun en suostunut pervon seksichatteihin, sain kuulla kuinka hän tuntee minut ja en kelpaa kun hänen koiriensa nussittavaksi. Liian vaalea, liian pienet rinnat. Meitä ei voi kuulemma edes verrata. Hänen kaunis naamansa ja tytöt juoksevat hänen ympärillään. Hän saa seksiä milloin haluaa. Kommentit pilasivat itsetuntoni jälleen sillä ymmärsin hänen olevan oikeassa. En kelpaa. Suren tapahtumaa vieläkin. Syntymäpäiväni oli taas osoitus siitä kuinka paljon minua arvostetaan. Yksikään ystäväni ei tullut paikalle, poikaystäväni totesi että hänen pitää saada mopon mittariin 200 km lisää. Muita syitä ei ollut.
Koen olevani epäonnistunut ja halpa kaikessa. En usko psykiatriseen apuun mutta kai sitä on pakko testata. Lääkkeitä en ainakaan popsi. Onko terapiasta oikeasti apua minun tapauksessani? En vain jaksa enää
Koko peruskoulun kestävä koulukiusaaminen sai minut hyvin pahaan masennustilaan. Opettajat eivät saaneet sitä loppumaan eikä edes rehtori. Henkinen ja fyysinen väkivalta jopa ystäviltä saivat minut masentuneeksi. Odottelin lääkäriltä jonkinlaista lopetuspiikkiä, vihasin itseäni. Peruskoulun jälkeen kaikki lähtivät eri puolille suomea, menetin kaiken seurani. Ajattelin että uudella paikkakunnalla kukaan ei tunne minua, minua aletaan arvostaa. Toiveajattelua. Olen huonoin luokallani, epäonnistun jatkuvasti ja opettajat mainostavat virheitäni muille luokkalaisilleni ja naureskelevat. Esitän itsekkin olevani huvittunut mutta se sattuu. Yritinhän parhaani... Sillointällöin saan kyllä elämästä kiinni mutta pienikin takapakki painaa minut takaisin pohjalle.Esimerkiksi pkun en suostunut pervon seksichatteihin, sain kuulla kuinka hän tuntee minut ja en kelpaa kun hänen koiriensa nussittavaksi. Liian vaalea, liian pienet rinnat. Meitä ei voi kuulemma edes verrata. Hänen kaunis naamansa ja tytöt juoksevat hänen ympärillään. Hän saa seksiä milloin haluaa. Kommentit pilasivat itsetuntoni jälleen sillä ymmärsin hänen olevan oikeassa. En kelpaa. Suren tapahtumaa vieläkin. Syntymäpäiväni oli taas osoitus siitä kuinka paljon minua arvostetaan. Yksikään ystäväni ei tullut paikalle, poikaystäväni totesi että hänen pitää saada mopon mittariin 200 km lisää. Muita syitä ei ollut.
Koen olevani epäonnistunut ja halpa kaikessa. En usko psykiatriseen apuun mutta kai sitä on pakko testata. Lääkkeitä en ainakaan popsi. Onko terapiasta oikeasti apua minun tapauksessani? En vain jaksa enää
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kannattaa mennä ammattiauttajalle, se voi olla hankalaa, kun joutuu myöntämään itselleen, että tarvitsee apua, koska itse ei saa enään kasattua itseään.
Näin ainaki mulla, enkä vieläkään oo saanu itteeni niskasta kiinni, et soittaisin jonnekki, et tarviin apua..mut kohta mun on pakko se tehä koska en haluis vielä lähtee täältä..
Miksi valitat kun sinulla on poikaystävä?
Ei se mua onnelliseksi tee. Tottakai se on kiva ja ihana mut ei se mun elämälle suurempaa merkitystä anna