Bipo ja sitoutumiskammo

Mielenkiintoista kuulla näin rehellinen tarina ko.asiasta! Kärsin ex-suhteessani exän vastaavasta käytöksestä. Ei hän tietenkään mulle asioita suoraan sanonut, mutta kärysi nettiseuran hausta useamman kerran, vaikka vakuutti, että ei koskaan tahtoisi muita.
Meillä oli siis intohimoinen rakkaussuhde vuosia kunnes tämä sairaus putkahti pintaan ja tuhosi kaiken. Hänellä on uusi suhde, mutta silti pitäisi mua taustalla ja "käyttäisi" tarvittaessa. En voi ymmärtää ettei yksi suhde riitä kerralla...

wwwooo: exäsi saattaa pitää sinusta yhtä paljon kuin nykyisestään. Itsellä ainakin niin että yleensä pidän exästä ja nykyisestä aivan yhtä paljon. Sellaisessa tilanteessa valitsen kuitenkin suhteeseen sen helpomman osapuolen, ja kumman kanssa on kivempaa. SIlti haluan samaan aikaan exääni ja lempi leiskuaa molempiin suuntiin. Voin lirkutella nykyisen selän takana kaiken maailman imellykset exälle ja TARKOITTAA niitä myös..

Oon mietiny, että kuuluuko sitoutumisen vaikeus tähän sairauteen. Oon lukenu vastaavia tarinoita täältä. Miekin pijän tavallaan koko ajan silmät auki, että oisko toi sittenki parempi, tai toi, tai toi, vaikka oisinki ihastunu siihen mieheen, ketä sillä hetkellä tapailen. Itteasiassa tuo taipumus pahenee aina, jos tapailen jotakuta, koska muuten saatan olla iha rauhassa ittekseni, mut heti jos on jotain viritystä päällä, ni alan tähyillä jokaisen mahollisen toisen miehen perään.

Eriä miulla on se, että en oo tähän asti vielä sählänny mitään päällekkäin, vaikkakin tosin ihan peräkkäin kylläkin. Miulla vaan käy aina niin, että eka oon iha pihkassa ja sitten ykskaks, ilman että yhtään mitään tapahtuu, ne tunteet vaan loppuu ihan seinään. Sit jälellä ei oo yhtään mitään, ihmettelen vaan että mitäköhän tuossakin näin. Ja lopulta suunnilleen vihaan ja inhoon sitä miestä, miuta ällöttää pelkkä ajatus vaikka siitä, jos ollaan suudeltu. Oikee puistattaa.

Se on ihan hirveetä, en oo koskaan vielä pystyny seurustelemaan, koska aina ennen ku juttu ehtii yhtää mennä vakavemmaks, käy näin.. Haluaisin kuitenki rakastaa, olla rakastettu, olla vastavuorosessa ja tasapainosessa suhteessa. En tiijä kuuluuko tää tähän tautiin vai onko miulla jotain muita ongelmia.. Onko kellään kokemusta vastaavasta?

No samaa mietin itsekin, siksi loin kyseisen topicin. Myös jos oon suhteessa niin rakastavaisena kautena luritan kaiken maailman imellykset, suunnittelen yhteisen tulevaisuuden ja ties mitä muuta imelää. Sit kuitenkin kokoajan on sellanen tunne ettei tää tule kestämään ja jossain vaiheessa toi akka satuttaa mua ja sit heittää elämä häränpyllyä ja alkaa masennus ja laskukausi. Siksikään en uskalla oikein sitoutua täysipäiväisesti keneenkään. Maniassa ajattelen että jokainen kaunis nainen on mahdollisuus.

Sairastan tätä tautia. Olin avioliitossa 15 vuotta, en silloin tiennyt mistä on kysymys, eikä kukaan muukaan.

Sairaus oli siinä vaiheessa sellainen, että oli varsin pitkiä hypomaanisia kausia, jolloin opiskelin ja tein työtä tehokkasti. Leikin lasten kanssa ja tein kotitöitä. Lievää vauhtikautta seurasi voimaton masennus. Olin sitoutunut, rakastunut ja yritin olla hyvä perheenisä. Tähän tautiin kohdallani liittyy tavaton loukaantumisherkkyys ja hyvin alhainen negatiivisten tunteidensietokyky.

Hoidin tautia alkoholilla, joka johti lopulta alkoholisoitumiseen. Ryyppääminen ja räjähdysherkyyteni turmeli hiljalleen avioliiton. Avioliitto päättyi eroon. Onneksi kaikille osapuolille. Nyt näin jälkikäteen ajatellen.

Raitistuin ja sairaudesta tehtiin oikea diagnoosi. Ryyppäämisen ja sen aiheuttamien hirveiden hankaluuksien seurauksena tauti kehittyi nopeasykliseksi sekamuotoiseksi häiriöksi. Olen kärsinyt näistä tiloista jo 8 vuotta. Lääkityksellä saatiin aikaiseksi remissiovaihe.

Nyt on takana 2 vuoden seurustelu mukavan ja tasapainoisen naisen kanssa. Yritin tosissani elää ja olla kuten vastavuoroisessa parisuhteessa tulee. Pelko epäonnistumisesta kuitenkin kaiversi taustalla. Elämään tuli lähiomaisten kuoleman- ja sairustapausten seurauksena sellainen stressikuormitus, että sen seurauksena puhkesi yhtäjaksoinen 6 kk kestänyt sekamuotoinen jakso. Pinnistelin ja yritin kaikkeni. Selitin naisystävälleni, että nämä hirvittävät mielialat eivät ole sama asia kuin minä itse.

Läheisissä suhteissa voimakkaat tunteet tarttuvat. Nainen alkoi oireilla ja voida pahoin.

Hän tulkitsi, että olen pahuuttani sellainen ja en kykene parantamaan tapojani vaikka lupaankin ja pyydän anteeksi.

Välillä kaikki mitä hän sanoi satutti minua ja siitä seurasi riita. Riitelyä jatkui useita kuukausia ja lopulta nainen sanoi, että hän ei kestä enää ja laittoi suhteen poikki. Minulle jäi hirveä häpeä ja syyllisyys.

Itsensä kokoonkasaamisen ja edes jonkinlaiseen sovintoon pääsemiseen ex-seurustelukumppanin kanssa menee taas monta vuotta. Joskus tuntuu siltä, että minkä takia minä täällä yleensä enää heilun ja yritän.

Vaikka olen nainen osaan samaistua Jusun kertomukseen.

Eilen lähetin tekstiviestin miehelleni, että ei tarvitse enää kotiin tulla. Tänään taas itkin koko päivän ja loppuillasta soitin ja rukoilin häntä kotiin.

Puhuimme vakavasti sairaudestani ja äkkinäisitä mielenmuutoksista. Hän kertoi, kuinka vaikeaa hänellä on elää kanssani jatkuvassa epävarmuudessa.

Nyt on paha olo ja mietin taas aiheuttamaani hässäkkää ja myös sitä, että minulla ei ole oikeutta olla edes olemassa. Pilaan vaan kaikien läheisteni elämän.

Muutaman päivän yritän vielä sinnitellä ja kenties päädyn osastohoitoon. Olen loppu!!!