"Pakko" elää?

Et ole yksin. Muita kaltaisiasi on maailma pullollaan.. 10v sitten makasin ammeessa ja viilsin ranteitani auki, mutta sitten rupesin miettimään miltä vanhemmistani tuntuisi saada tietää että olen lopettanut itseni. Hommasin itseni sairaalaan tikkaamaan itseni ja yritin saada itseni kokoon. Olin yksinäinen vaikka mulla oli kavereita, oli alkoholiongelmaa, peliongelma, paska työpaikka jne Nykyään minulla on perhe, mies ja kaksi ihanaa tytärtä. Heidän vuokseen jaksan vaikka välillä tulee matalapaineita. Pahimmasta minut pelasti yllättävä elämänmuutos kun pääsin ulkomaille töihin.

Eli älä luovuta, sinusta löytyy kyllä se mitä tarvitaan. Hae lisää apua, vertaistuki auttaa ihmeesti.. Vaatii vaan vähän vaivannäköä, mitä on kyllä vakavasti masentuneena vaikea saada itsestään irti. Tsemppiä! Muista että olet arvokas ihmisenä, sitä ei mitata menestyksenä tai työpaikkoina.

Lienen melko samanlainen tapaus, joskin muutaman vuoden vanhempi (ja sisarukseton) sellainen. Pitkä psyykkisen sairastamisen historia takana, nykyään myös ruumiini on sanomassa sopimustaan irti.

Sinun ikäisenäsi kuoleman kaipuuni oli vielä jokapäiväistä.
Parissa vuodessa olen jotenkin oppinut arvostamaan elämää ja olemaan kiitollinen jokaisesta minulle annetusta pienestä kauniista asiasta. Se voi olla sateenkaari sumuisella taivaalla, siili aamuvarhain pihalla tai upea oranssi auringonnousu - niin kuin juuri nyt.

Silti yhä sisälläni kytee melankolia ja ajoittainen kaipuu ikuiseen uneen. Tänäkin hetkenä. Makaan sohvalla ja näppäilen laiskasti silmät ristissä käyden läpi turhia sivuja toistensa perään, mutta en vain kykene ottamaan lääkkeitäni ja painumaan pehkuihin tämän apatian, täydellisen välinpitämättömyyden vuoksi.

Niin, halusin vain sanoa, että meitä surumielisiä nuoria ihmisiä löytyy kyllä.
Et ole ainoa vaikkei se varmaan lohdutakaan.

Voisin minä jutella kanssasi lisääkin, jos kaipaat keskusteluseuraa, jonkinlaista ymmärtävää ihmiskontaktia? Yhteystietojani en tähän viitsi laittaa.
Vinkkaa, niin eiköhän joku keino keksitä tietojen vaihtamiseksi.

Samoja tuntemuksia täälläkin. Olen nyt 23-vuotias.
Jokapäiväistä sinnittelyä päivästä toiseen, voiden joka minuutti todeta ettei jaksaisi enää elää.

Koulut jääneet kesken ja työpaikasta on ollut pakko irtisanoutua (tai useammastakin, koska mielenterveys ei riitä).

Takana pari itsemurhayritystä, jotka eivät onnistuneet, koska ulkopuoliset veivät minut hoitoon minun tahtomattani.

Yritän kuitenkin tsempata koko ajan eteenpäin. Mutta pelkään ja tavallaan odotan sitä hetkeä kun ei kertakaikkiaan jaksa enää yhtään...

Tuttuja ovat nuo ajatukset. Itsekin 20 vuotiaana, työttömänä, yksinäisenä olin samanlaisessa tilanteessa, ei ollut muuta mahdollisuutta kuin pyytää apua Jumalalta. Puhuin Hänelle rukouksessa kuin kenelle tahansa ihmiselle. Kysyin mikä on Hänen tahtonsa mun elämäni suhteen. Hän alkoi parantamaan mua sisäisesti, sillä mula oli paljon haavoja ja käsittelemätömiä asioita joista masennus paljolti johtui. Pyysin johdatusta. Sain työpaikan jossa olen ollut 28 vuotta ja olen edelleen. Ilman masennustani ja Jumalan antamaa hoitoa en olisi näin vahva kuin nyt olen. En tuputa uskoani, kerroin vain sen mikä minua on auttanut. Masennus on viesti, on muutoksen aika sinun elämässäsi. Jumalalle on kaikki mahdollista, hän tahtoo auttaa sinua.

Jännä- Itse olen töissä ja vaikka koulut on jäänyt mullakin, elämä sujuu suht mutkattomasti. Mulla ei ole kuitenkaan minkään näköstä tahtoa elää. Elämä kun ei anna mitään. Yöt töissä, aamulla nukkumaan, herätessä heti takas töihin.

Aijemmin oli pahempia ongelmia ja yritin itsemurhaa ja jouduin osastolle. Kaikki läheiseni sai tietää minusta riippumatta ja häpeän sitä koko ajan.

Olen myös aivan loppu ja yrittänyt myös itsemurhaa. Olen naimisissa ja minulla on aikuinen tytär. Tämä jatkuva sairastelu vie ne viimeisetkin voimat, ja jos nämä kaikki sairastelut olisi pelkästään lääkeillä hoidettavissa kuten osa onkin ja siltä osin olen tyytyväinen ainakin osittain. Viime kesänä leikattiin aivokasvain ja nyt todettiin että oik. puolelta on äänihuuli halvaantunut ja on mahdollisesti kasvaimen aiheuttama. Nyt täytyy odottaa n. 1kk että saan ainakin jonkinlaisen vastauksen.
Jos ja kun saan huonoja uutisia niin en jaksa enää ja olen jo valmiiksi miettinyt kuinka lopetan tämän elämän. Tiedän että ei ole helppoa tyttärelle eikä miehelle jatkaa elämää eteenpäin mutta en voi jatkaa näinkään!!

Älä luovuta sinulla on perhe ja sisarrukset. Oletko kertonut heille mitä tunnet ja koet ja miten paha sinulla on olla? Eiihän kukaan voi tietää kuinka sinuun sattuu ellet sitä heille kerro. En usko että sisarruksesi sinua häpeää, silloin kun mennään todella alamaissa niin tuntuu että kaikki ovat sinua vastaan eikä kukaan hyväksy sinua. Ota se iso askel ja kerro miltä sinusta tuntuu ja mitä koet? Uskon että sisarruksesi ymmärtävät tilanteesi jos heille siitä kerrot. Äläkkä missään tapauksessa miellä itseäsi näin sosiaalipummeihin ne kuuluvat ihan eriluokkaan
Toivon että aurinko paistaa vielä sinulekkin, olethan vielä nuori! Kaikkea hyvää ja koita jaksaa.

täällä kans.19vuotias, 8kk ihanan pojan äiti. mutta NIIN yksinäinen, ei kavereita tai nojoo on, mutta kun kukaan ei pidä minkäänlaista yhteyttä. minä se saan aina soittaa ja kysyä kuulumiset, siihen se sit jääkin.
mieheni ei jaksa minua, tiedän että masentuneen kanssa on todella vaikea elää mutta kun sille ei mitään voi- se on sairaus, helvetti vieköön!!
hän on itse luonteeltaan aika tulinen ja äkkipikainen mikä ei todellakaan helpota tilannetta. "oppisit olemaan" "opettele elämään, ei ne muutkaan..." "olisit niinkuin kaikki muutkin" "tuossa on ovi, lähe helvettiin mä en jaksa enää tuota ruikutusta" "älä itke, ei ne muutkaan". ja voi SAATANA sanon minä!! ei se ainakaan helpota.
poikaa rakastan ihan mielettömästi, hän on erittäin toivottu tapaus :D
mutta kun en jaksa olla hänen kanssaan, hermot menee välillä ihan totaallisesti ja saatan jopa karjaista hänelle, tuollaiselle pienelle viattomalle ihmiselle esim "ole hiljaa perkele" "äiti ei nyt jaksa sinua" tms. ja se tuntuu itsestäni niiiiin pahalta. miksi teen niin, en pysty hillitsemään itseäni vaikka rakastan poikaani eniten koko maailmassa. minun aurinkoni

Haluat siis kaksikymppisenä pois elämästä. Niin meistä varmaan monet ovat halunneet.

Itsetuhoisuus (ajattelu, joillakin - harvoilla onneks - teotkin) on masennussairauden oire.

Olet sairas.

Sairautta pitää ja voi hoitaa. Loppu.

Teillä, joilla on tunne, että on "pakko elää" on asiat todella hyvin. Te ette ole oikeasti yksin vaan teillä on vain yksinäisyyden tunne.
Ne ovat kaksi eri asiaa ja pelkkä tunne on helpostikin hoidettavissa, jos vain itse niin päättää... sillä jos on sellainen olo, että on pakko jaksaa, koska on joku ihminen maailmassa ... niin silloin on kyky rakastaa ja tuntee vieläkin sisimmässään olevansa rakastettu.

Tosin on minun kaltaisilla ihmisillä, joilla ei ole koskaan ollut ketää joka rakastaa tai jota rakastaa.
Minulla on halu kuolla, mutta en vain kuole. Minua vain kidutetaan täällä maailmassa vain kidutuksen takia. Ei kukaan ole minua pelastanut, eihän minulla koskaan ketään pelastajaa ole ollutkaan.
Kuinka kauan vielä joudun kärsimään? Olen ollut 4 vrk juomatta, mutta silti vain henki pihisee ... tulisi jo kuolema vai pitäisikö tästä mennä junan alle?

Älä mene junan alle! Oletko hakenut apua a-klinikan kautta, siellä pitäs olla pätevä henkilökunta joka ainakin neuvoo eteenpäin jos ei voi muuten auttaa. Kuulostaa siltä että sinulla on todella paha masennus ja tarviit apua.
Minäkin paikkaan pahaaoloa juomisella vaikka tiedän ettei se auta vaan päinvastoin pahentaa.
Tiedän mitä tarkoitat yksinäisyydelllä, minä olen aina myös kokenut että olen ulkopuolinen, miehellä ja tyttärellä on niin hyvät välit että en kuulu siihen joukkoon.
Vaikka minulla on mies ja aikuinen lapsi niin siltikin tunnen että en kuulu tänne ja odotan että tulis kuolema ja korjais pois. Minä koen myös että minua kidutetaan sanotaan ettei ihmiselle anneta kuin se minkä jaksaa kantaa, kuka sen mitan määrää? Minulla on ollut jo liianki kanssa vastoinkäymisiä eikä näytä loppua tulevan. Sen tiedän että jos saan ikäviä uutisia tulevista tutkimuksista niin en jaksa enää ja tiedän mitä sitten teen!
Ei tarvii jäädä kenkään hoidettavaksi / hoivattavaksi vaan päätän päiväni ja uskon että se olisdi kaikille helpompaa.

Alkaa ottaan niin oma elämä ja kaikki vastoinkäymiset päähän että monta kertaa oon ajatellu et jos vetäis ensin kovat kännit ja lämmittäis saunan ja jättäis saunanpellin avaamatta niin että sauna olis vähän päästä täynnä häkää ja tuupertuis kivuttomasti siihen paikkaan. Apuakin oon hakenut, syönyt lääkkeitä ja käynyt terapiassa mutta ei ole auttanut. On pelko-ongelmaa, masennusta, ahdistusta ja pakko-oireita. Naista ei ole koskaan mulla ollut. Sen lisäks käytän liikaa alkoholia ja olen kyllästynyt siihenki. Opiskelupaikkaa ja työpaikkaakaan mulla ei ole.

se on tämä vittumainen ympäristö joka masentaa ja vittumaiset, ilkeät ihmiset ja masentavat uutiset. Ja se ettei sitä pakoon pääse kun virkavalta tulee tavalla tai toisella sotkemaan kodin asiat pakottamalla töihin, tai nielemään pillereitä tai asumaan taivasalla. Olenkin miettinyt että ehkä joku kaunis päivä vielä ulosannan kaiken "kodista joka sekin on vuokralla" ja lähden ilman mitään taivasalle enkä todellakaan kerjää sääliä. Luonto tappakoon janoon tai kylmään. 5 euron tuntipalkalla en kusipäälle töitä tee, joka itse matkustelee ympäri maapalloa jeteillään ja huviloillaan!!!!!! Vajaamielistä miestä en huoli joka ajattelee vain kullillaan tai tekee businestä!!!! Lapsia en hanki kärsimään muutenkin tähän kärsimysnäytelmään!

Pakko vielä sanoa että suomalaiset kyllä taitaa olla harvinaisen vittumaista ja ilkeämielistä kansaa. Ei ihme jos masentuu ja kyllästyy kaikkeen.

ÄLKÄÄ IHMISET LUOVUTTAKO! Olette nyt ja vielä tulevaisuudessa tulette olemaan jollekin ihmiselle/ihmisille liianTÄRKEITÄ ja ARVOKKAITA menetettäväksi! Teidän oma elämänne on tärkein teille itsellenne ja siksi pahaan oloon PITÄÄ ja SAA HÄPEÄMÄTTÄ hakea apua! Ja jos jokin apu ei auta on haetta lisää apua jostain muualta. Sitä kyllä saa jos uskaltaa ja jaksaa etsiä. Itse yritän löytää pahaan oloon asioita jotka tekevät minut iloiseksi tai onnelliseksi edes vähän, ja yksi niistä on se, että saan sanoa teille MITEN ARVOKKAITA MIELESTÄNI OLETTE! Älkää antako muiden määrittää itseänne vaan olkaa sellaisia kuin olette ihan vain oman syntymisenne kunniaksi! Älkää antako kenenkään kävellä ylisenne ja saada teidät tuntemaan häpee itsenne tai tunteidenne takia! Sellaisten ihmisten seuraan ei kannata hakeutua, jotka teitä väheksyvät tai satuttavat! Varsinkin sinä MIEVUAN19, sinulla on suloinen poika joka varmasti jumaloi äitiään, älä anna kenenkään musertaa sinua, sillä olet TÄRKEIN ja ARVOKKAIN sekä itsellesi että pojallesi.
ANTAKAA IHMISET ITSELLENNE OIKEUS OLLA KIPEITÄ JA MASENTUNEITA, JA ANTAKAA MYÖS OIKEUS HAKEA APUA JA PARANTUA! Te olette elämän arvoisia, joten eläkää ja antakaa elämän olla teidän arvoisenne!

Kun pystys lukeen näitä tekstejä. koitan vuorisen juoppohullun kans opetalla taas lukee. Todella kiinnostavia ihmiskohtakoita täältä löytyy. Mä en vaa nykyää pysty ku hönös kirjottee. Ulkona liikun pelkästää opien kans. Jos keskittys tähän masennus palstaan, voisin ehkä saada se samanlaisen naikkosen kaveriks mitä koitan hakea.

Minä syön liikaa ja nukun miten paljon vaan niin aina väsyttää!
Nyt kun mulla todettiin että oik. puolelta on äänihuuli halvaantunut, eli ääni on maassa kaiken aikaa. Niin eikö tämä minun mies (31v. yhessä) ruvennu matkimaan sitä miten minä selvittelen kurkkua! En maininnut asiasta hänelle ja nyt tästä eteenpäin minun täytyy muistaa että kurkku "selvitetään" yskimällä eikä millään muulla tavoin!
No vajaa kuukausi eteenpäin niin tutkimusten tulokset on selvillä ja jos kuulen huonoja uutisia niin en jaksa enä.

Käyn aikalailla itse tota samaa läpi, enkä tiedä mihin tämä menee. N. 1kk. eteenpäin niin tutkimistentulos ratkaisee minun kohdalla todella paljon, siis jatkanko elämää vai luovutanko!

Anyway... Mielenterveys lähtee ruumiin terveydestä. Jotain pitää olla pielessä elimistössä että tulee tämmösiä seurauksia... Ei näitä ongelmia ratkaista pillereitä syömällä.

Oliko se toisessa vastauksessa että jeesus on ratkasu. Kun äkkiä katteli. Vetäkää ny vittu syvälle päähän sen uskon kanssa. Olkaa keskenää siä seurakunnis uskomas satuolentoihin. Teillä mulkeroilla on ihan omat palstat täällä. Sairasta koittaa kutsua mukaan tohon masentuneita ihmisiä. Alkoholikin on parempi ratkasu.

Nämä jeesustelijat ym kansanparantajat, virkamiehet ym ym ohjeistavat meitä yksinäisiä ja masentuneita omista norsunluutorneistaan käsin, ylhäältä alaspäin ja elävät siin ohessa keskellä parisuhteitaan, perheitään ja elämänsä auoisuuttaan. Ihan turhaa kuunnella kenenkään lässytysohjeita ym sontaa, koska ohjeet tulevat niin kokemattomilta henkilöiltä. Ei ne tiedä omakohtaisesti kuinka suuri helvetti on kymmenien vuosien yksinäisyys.

Minustakin eutanasia pitäisi sallia kaikille sitä haluaville täysi-ikäisille. Sveitsissä on "itsemurhaklinikka", mutta pitää olla fyysisesti sairas, että ottavat "hoiviinsa".

Olen ketjun aloittaja. Kiitos kaikille jotka vaivautuivat vastaamaan.

En oikein tajua miksi eutanasia pitäisi laillistaa masentuneille? Tajuan että jos joku on niin fyysisesti sairas ettei PYSTY itsemurhaan, niin silloin on oikein saada apua siihen. Mutta kyllä muuten jokainen saa itsensä päiviltä jos oikeasti haluaa.

Olen valinnut oman metodini. Se on helppo ja lähes 100% varma keino. Lisäksi sen ainakin teoriassa voi saada melko kivuttomaksi.

Harmi vain että en pysty tappamaan itseäni.

Mikähän siinä on? Minä en valinnut elämää. Minut PAKOTETTIIN elämään ja nyt en saa edes lupaa lopettaa tätä?!

Jotkut ovat täällä toitottaneet että pitäisi olla onnellinen että joku välittää. Mutta ei se riitä. Elämä vain toisten vuoksi on uhrautumista. Ihminen on itsekeskeinen olento joka haluaa olla onnellinen. Jos onni on mahdotonta niin elämäminen on rangaistus.

Jos ihmiset OIKEASTI välittäisivät, he päästäisivät irti. Antaisivat väsyneiden kuolla. Sen sijaan itsekeskeisesti pakotetaan muut kärsimään lisää ja lisää, ikuisuuksiin asti, koska ei itse haluta kärsiä surua. Haha, kärsi sinä vain, kunhan en minä! Sekö on sitä rakkautta??!

Minä haluan kuolla. Joka päivä. Haluan, haluan, haluan. En halua mitään muuta. Ennen ajattelin, että kukaan ei halua oikeasti kuolla, että pohjimmiltaan kaikki haluavat tuskan loppuvan mutta se vain ei ole mahdollista joten kuolema on toiseksi paras vaihtoehto. Nyt voin sanoa suoraan että haluan kuolla ennemän kuin parantua tai olla onnellinen.

Se on pakko elää jos ei toisaalta halua tehdä itsemurhaa. Maailmassa on niin kiinnostavaa juttua etten tajua minkä takia jotku tekee parikymppisenä itsemurhan. 14- vuotiaasta tiiviisti pohtinu itsemurhaa ja 29 kuitenkin sai justiin täyteen. Uskomatonta taistelua tää on päivästä toiseen mutta silti se kiinnostavuus vie edelleen voiton. Se viinapullo nopeeta ja päin junaa. Pääseehän täältä pois kun ei nää enää elämää sen arvosena. Mä olin helvetin fiksu aikoinaan. Aina tyhmät tekee sen itsemurhan kun ne ei nää asioita syvemmin.

En jaksa enää, oon 13v poika ja oon miettinyt itsemurhaa todella monta kertaa, oon ollut haulikko kädessä ja kirjeet vierellä ja ollu valmis ampuun mutta en vaan voinut tehä sitä mun perheen,kavereiden,sukulaisten,serkkujen tähen.
Mua koulukiusataan, siinä se syy miks en jaksa tätä viituuunelämää !

kaikki vaan jaksaa keksiä jtn juttuja musta ja nauraa niille..

mä jotenkin oon hiukan hössö, pikkusille vauvvoille sössötän ja koiralle puhun ja en oo niin... se joku vaan puuttuu mun luonteesta...

pitäiskö se itsemurha vaan tehä.... en oo puhunut kellekkään kiusaamisesta tai itsemurha mietteistäni,

Neuvvokaa ?? mitä tälläsen pitäis tehä ?

Usein olen ajatellut että saispa jostain vaan jonku syanidipillerin niin vois sen nielaista. Toisaalta tähän mennessä on aina tullut ajatus etten sittenkään haluis vielä kuolla.

Mun tarina on sekoitus kaikkea edellä mainittuja. Nyt oon reilu 30 vuotta ja helvetti alkaa helpottaa. Mä kävin aikanani koulut ja sain hyvän työpaikan. Sen kaiken tein jotenkin unessa, muiden sanoessa, et niin tarvii tehdä. Olin kuin hiiri juoksupyörässä, jota ei saanu pysähtymään. Mä tein ens sitä ja tätä, josko mulla sitte olis parempi olo. En ajatellut itse asioita vaan halusin miellyttää kaikkia, jotta ne olis hiljaa. En pelännyt, että muut suuttuu. Ne tunteet oli jääny aikaa sitte. Vaan pelkäsin, että tulee vastoinkäymisiä joita mä en jaksa. Mä olin perfektionisti, joka ei odottanut muilta mitään ja syytin itseäni.

Tuo järetön taakka painoi minua siis noin 15 vuotta. Siihen jo tottui niin hyvin, että ajattelin elämän olevan vain sellaista. Musta tuntui aina, etten osaa elää tätä elämää. Muilla oli helpompaa, koska ne olivat parempia. Tuon koko ajan ajattelin, että olisi ihanaa vaan kuolla pois. Sitten ikään kuin mun tehtäväni olisi tehty. Ei siinä auttanut koulutukset eikä työpaikat. Joskus koitin vannottaa itselleni, että olenhan jossain onnistunut. Koskaan ei oikeasti tuntunut siltä. Muistan noin 15- vuotiaasta toivoneeni nukkua pois. Ei siinä ollut uhoa, vaan väsymystä. Loppujen lopuksi mikään ei tuntunut miltään. Mulle oli aivan sama mitä muut teki tai sanoi mulle. Mä valvoin yöt ja päivät ja tein töitä, ajatellen että siitä sitte onni irtois.

Yhtenä kauniina päivänä mä sitte pysähdyin. Siis ihan konkreettisesti pysähdyin. Mies vei lääkäriin ja se hitonmoinen tuska alkoi. Mulla ei ollu mitään vaihtoehtoja enää. Lääkkeet ja psykologi astui kuvioihin. Mä istuin sohvalla kuin narkomaani vieroituksessa ja rukoilin et tää tuska lähtis. Mä sain hienosti apua. Mulla oli tuuria. Eka kertoja psykologilla mä en vaan osannu sanoa mitään.

"En tahdo kuolla en vain jaksa elää"- kirjan otsikko kertoo hyvin seuraavan vuoden olotilasta. Kun aloitin hoidon ajattelin, että tää on turhaa. Etsi pieniä ilon aiheita, ööö, jooo. Etsi positiivisia puolia itsestäs, ööö, joo. Yms. kaikkea sellaista joka tuntu silloin tyhmältä. Eihän mulle noita tullu mieleen. Mulla oli hiton paha olo ja kaikki puhu tollaisia. Se oli helvetin turhauttavaa. Mun pää ei jättäny mua rauhaan. Eihän se koskaan ollu. Jäin sairaslomalle ja siitä syystä en voinut juosta ajatuksia pakoon. Toki olihan mulla sellaista "tyhjäntoimittamista" jos pää tuntu halkeevan niin jalat vei.

Kova pala oli huomata millaisia ihmisiä mun ympärille oli kerääntynyt. Sellaisia, jotka eivät osanneet antaa , mutta ottaa kylläkin. Enhän mä ollu keltään mitään vaatinu tai odottanut. Parille kaverille toivotin hyvää loppuelämää, koska ma olin muuttumassa ja en todellakaan suuntaan, joka olisi heille sopinut. Itse olin kuitenkin niin "herkkä" palaamaan entisiin uomiin, etten tarvinnut ketään itseäni sinne vetämään. Onneksi muutamien tappelujen ja miehen kannustuksen ansiosta aviomieheni osaa arvostaa ja innostua uudesta minästäni. Tai siis aidosta minusta.

Nyt tuon kaiken jälkeen mulla on tunteita, olen oikeesti läsnä ja mulla on hetkiä kun mun päässä ei kierrä ajatuksia. Mä ennakoin ja opettelen vielä ja mulla on matkaa, siihen, että oon "omillani". Mulla menee kuitenkin hyvin. Ei ole kiire mihinkään, mä voin nauttia elämästä hetkittäin.

Kaikille teille nuoremmille: ei ne koulutukset ja työt ole se juttu. Niitä tulee uusia. Ymmärrän, että ne harmittaa. Mutta etsikää oma arvonne muualta. Koittakaa saada apua ja uskokaa siihen apuun. Teistä sukeutuu vielä upeita aikuisia ihmisiä, jolla on suuri elämänkokemus. Olette joutuneet käymään asioita, jotka tekevät teistä paremman ihmisen.

Vastaus: Elämä odottaa...

Hei!
Olipa hienosti kirjoitettu! Juuri samaa uskoa haluaisin jakaa muillekin masentuneille, joka sinun kirjoituksestasi huokuu.

Haluisin kysyä kaikilta, jotka niin kovasti ovat kuoleman perään, että; Haluatteko oikeasti kuolla vai vaan, että se kipu ja paha olo sekä masennukseen liittyvä tuska helpottaa? Koska ne ovat kaksi eri asiaa, jos haluaa kuolla ei oikeastaa halua mitään, mutta jos haluaa, että pahaolo häviää, haluaakin oikeasti apua.
Ja jos uskotte edes sekunnin siihen, ette joku voisi teitä auttaa ja saada pahan olon katoamaan niin käyttäkää se sekuntti hyväksenne ja hakekaa silloin apua.

Ei masennuksesta tarvi kärsiä koko elämäänsä eikä siihen ole tuomittu. Jos pahasta olosta ei ole pääsyt eroon vuosienkaan päästä, se ei johdu masentuneesta vaan siitä ettei ole löytänyt/saanut oikeanlaista apua.

Joku voi löytää helpotuksen rakkaudesta, toinen lääkkeistä, kolmas työstä josta pitää, joku taas musiikista tai Jumalasta, mutta jos löydät jotain mikä helpottaa oloasi, pidä siitä kiinni ja vahvista sen tuomaa tunnetta. Minä joudun kuuntelemaan musiikkia päivittain, etten sekoa ja käyn terapeutilla juttelemassa, vaikka suurin apu tuleekin omasta itsestäni ja siitä ajatuksesta, että haluan parantua ja päästä masennuksesta eroon, ajattelen, että olen sen ansainnut.

Ja niin on jokainen teistä! Teillä on oikeus olla onnellisia, jos vain haluatte uskoa siihen!

"Mies tarttuu hiljaa aseeseen ja pyyhkii silmästä kyyneleen. Hän kiroaa synkän elämänsä ennenkuin päättää päivänsä."

´´pakko jaksaa pysyä elossa jostain velvoitteesta´´
joo tuo alkaa mun kohdalla vähän niinkuin kadota, että mietin tässä jo itsemurhaa oikeesti kun ei tästä vitun elämästä tule paskaakaan. Oon 17v. olisipa joku ystävä jonka kanssa tehdä itsemurha se olis helpompaa, pääsis yhdessä pois. Itsemurhaa oon miettiny yli vuoden ja alkaa pikkuhiljaa vituttaa ku oon vieläki elossa enkä jaksa en jaksa en jaksa en jaksa.

Joo mäkään en jaksa. Pitäskö hankkia jostain paukkurauta ja ampua reikä päähän. No en nyt ollut ihan tosissani kuitenkaan mut puoliks kyllä.

Joku tuolla sano kiusaamisesta että koulu loppuu aikanaan ja silloin vapaus koittaa.. Heh vapaus tosiaan koitti nimittäinen sellainen vapaus paniikkikohtausten ja sosiaalisten tilanteiden pelon kanssa.. Ikuiset arvet jäi.

Hyvin sanottu "en tahdo kuolla mutta en jaksaa elääkään". Juuri siltä tuntuu. Ei mulla ole enää toivoa. En pysty elää normaalia elämään. Kai mä jossain vaiheessa saan sen verran rohkeutta että todella vedän itteni narun jatkoks. Ensin muutama rauhottava ja sitten. Ehkä se hetken tuska on sen arvosta.

Kyllä haluaisin elää joo, mutta en tätä omaa elämääni, tää on ihan menetty jo.

Syitä on mia,miksi haluaa kuolla, itse olen 75v. Yksinäinen vanhapoika. Mennyt elämä on on ollut rikas. Itse olen valinnut polkuni, mutta nyt toiset sanelee, mitä pitää tehdä
Tahtoisin jatkaa samaarataa kuin ennen, mutta yhteiskunnan lait erottaa minut.
Lääkäri kieltää autollaajon, mikä on ollut minulle emän eliksiiriä. Kalastaminen ja retkeily on intohimoni.
Nyt kaikki saa jäädä.
Asun kaupunkiasunnossa. Ķävelen hermostuneena, keittiö on, makkari. Kaikki ikkunat on etelään, ja näkymä on kerrostaloja.
Kyllä on tylsää, ja selkääkin särkee.
Mielessä käy edellisten kirjoittajien mietteet, liittyisikö heihin. Tekisin monen valmiiksi suu nnitellun haaveen.. TYLSÄÄ!