Olen seurustellut Poikaystäväni kanssa n. 10kk. Olen hyvin tyytyväinen suhteeseemme ja rakastan häntä kovasti. Olemme viettäneet lähes sen koko 10kk toisteme kanssa 24/ 7 hyvinkin tiiviisti. Se ei kuitenkaan ole koitunut haitaksi vastakun näinä päivinä. Minulla ei ole ollut ystäviä juuri koskaan. Olen ollut hyvinkin yksinäinen ja viettänyt paljon aikaa yksinäni. Usein miten murheissani monena iltana sitä itkien. " miksi minulla ei ole ketään?"
Nyt kun olen löytänyt Ihanan mieheni olen unohtanutkin kaivata ystäviä...
Ongelma tulikin sitten esille kun mieheni huomasi että tukeudun häneen todella voimakkaasti. Ja se koitui hänelle suurena stressin aiheena!
Olen murheellinen kun hän lähtee luotani kavereitaan moikkaamaan tai pitämään hauskaa. Koska haluaisin osallistua mukaan mutta en viitsi tunkea itseäni heidän seuraan, joten jään kotiin itkemään taas. "miksi minulla ei ole ketään?"
Ehkä suurin ongelma meidän suhteessa on minun kasvattivanhempien hyväksyntä. He eivät ole olleet kiinnostuneita minusta ja minun elämästäni noin vuoteen. Kaikki alkoi kun muutin viereiseen kaupunkiin ja yritin päästä "hetkeksi heistä eroon." Kunnes sitten tapasin tämän ihanan miehen! :)
Mutta se olikin heille järkytys! He eivät ole sen jälkeen sitäkään vähää näyttäneet kiinnostusta millään tavalla. Ja olemme yrittäneet ns. esittäytyä heille ja ehdottaa tapaamista, sopua, lämmintä kättä, hyvää mieltä, jne... Kaikki tähän asti työ heille on ollut aivan turhaa. Heitä ei kiinnosta ja thats it! Tämä on minulle todella raskasta koska olen saanut heiltä kasvatuksen ja he ovat antaneet minulle esimerkin, ja nyt he itse ovat täysin kääntyneet minua vastaan ja kääntäneet selkänsä minulle ja miehelleni. Iltaisin todella mietin että kaipaavatkohan ne minua? Ajatteleekohan ne edes minua? Edes iltaisin? Puhuvatko ne minusta? jne? Ajatukseni menevät jopa niinkin väärään suuntaan kun mietin että " Jos kuolisin pois... Kaipaisivatko he minua sitten vasta? Muistaisvatko he minua hyvällä sitten vasta, Ja jäisinkö heidän mieleen pysyvästi? Itkisivätkö he minua, sanoisivatko he nimeäni ääneen?" Minut on jätetty jo ihan vauvana ja olen kasvanut vieraassa perheessä. Olen saanut heiltä oppini ja heidänlaisensa kasvatukseni. Olen saanut paljon hyvää, myös huonoa...
ja nyt uudestaan jätetty... ja näytetty että ei voisin vähempää kiinnostaa.. Selviydy elämässäsi jos selviydyt!
Tämä ns "hylätyksi jääminen on ollut todella raskasta! Ja vasta nyt jotenkin koen sen vielä raskaammin kun huomaan että miestänikään ei huomipoda! Kuin se olisi ilmaa, minun rinnallani.
Hänen vanhemmat ihmettelevät myös heidän käyttäytymistään. Ja mieheni vanhemmat pitävät minusta kovasti.
Se on tuottanut miehelleni kovaa stressiä joka näkyy hänen painossaan ja surullisissa silmissään.
Minulla ei ole kuin mieheni, hänen lohduttavat sanat ja lämmin syli.
thats it...
Nyt kun olen löytänyt Ihanan mieheni olen unohtanutkin kaivata ystäviä...
Ongelma tulikin sitten esille kun mieheni huomasi että tukeudun häneen todella voimakkaasti. Ja se koitui hänelle suurena stressin aiheena!
Olen murheellinen kun hän lähtee luotani kavereitaan moikkaamaan tai pitämään hauskaa. Koska haluaisin osallistua mukaan mutta en viitsi tunkea itseäni heidän seuraan, joten jään kotiin itkemään taas. "miksi minulla ei ole ketään?"
Ehkä suurin ongelma meidän suhteessa on minun kasvattivanhempien hyväksyntä. He eivät ole olleet kiinnostuneita minusta ja minun elämästäni noin vuoteen. Kaikki alkoi kun muutin viereiseen kaupunkiin ja yritin päästä "hetkeksi heistä eroon." Kunnes sitten tapasin tämän ihanan miehen! :)
Mutta se olikin heille järkytys! He eivät ole sen jälkeen sitäkään vähää näyttäneet kiinnostusta millään tavalla. Ja olemme yrittäneet ns. esittäytyä heille ja ehdottaa tapaamista, sopua, lämmintä kättä, hyvää mieltä, jne... Kaikki tähän asti työ heille on ollut aivan turhaa. Heitä ei kiinnosta ja thats it! Tämä on minulle todella raskasta koska olen saanut heiltä kasvatuksen ja he ovat antaneet minulle esimerkin, ja nyt he itse ovat täysin kääntyneet minua vastaan ja kääntäneet selkänsä minulle ja miehelleni. Iltaisin todella mietin että kaipaavatkohan ne minua? Ajatteleekohan ne edes minua? Edes iltaisin? Puhuvatko ne minusta? jne? Ajatukseni menevät jopa niinkin väärään suuntaan kun mietin että " Jos kuolisin pois... Kaipaisivatko he minua sitten vasta? Muistaisvatko he minua hyvällä sitten vasta, Ja jäisinkö heidän mieleen pysyvästi? Itkisivätkö he minua, sanoisivatko he nimeäni ääneen?" Minut on jätetty jo ihan vauvana ja olen kasvanut vieraassa perheessä. Olen saanut heiltä oppini ja heidänlaisensa kasvatukseni. Olen saanut paljon hyvää, myös huonoa...
ja nyt uudestaan jätetty... ja näytetty että ei voisin vähempää kiinnostaa.. Selviydy elämässäsi jos selviydyt!
Tämä ns "hylätyksi jääminen on ollut todella raskasta! Ja vasta nyt jotenkin koen sen vielä raskaammin kun huomaan että miestänikään ei huomipoda! Kuin se olisi ilmaa, minun rinnallani.
Hänen vanhemmat ihmettelevät myös heidän käyttäytymistään. Ja mieheni vanhemmat pitävät minusta kovasti.
Se on tuottanut miehelleni kovaa stressiä joka näkyy hänen painossaan ja surullisissa silmissään.
Minulla ei ole kuin mieheni, hänen lohduttavat sanat ja lämmin syli.
thats it...
Vastaukset 3
Vanhimmat
No ootpa yksinäinen..itse kun saa edes seurustelukumppania saati pysty luomaan uusia kaverisuhteita..
Toivottavasti se miehes löytää toisen naisen ja jättää sinut niin ei tarvisi turhaan itkeä että "MIKSI MINULLA EI OLE KETÄÄN!" PFFFFFFFFFFFFTT
Koskaan ei miehet alota "minulla on vain tyttöystäväni". MInulla ei ole ketään. Kännykässä vain työnumeroita. Minä tiedän mitä on oikea yksinäisyys. On tullut tutustuttua kauemmin, kuin aloittaja on edes elänyt, silti aloittajallakin on kumppani.