Kokoajan ahdistaa

En tiedä onko tämä turhaa teinin kitinää ja otanko asiat liian raskaasti vai onko mulla kaikki sittenkään OK. Äidiläni on todettu masennus ja eikö se masennus ole suvussa kulkevaa ja perinnöllistä? Eli saatan ehkä sittenkin olla oikeasti masentunut.

Mutta nyt asiaan: Kaikki alkoi siitä kun muutin uudelle paikkakunnalle kauas ystävistä. 1-2 vuotta olin vain ajoittain surullinen ja alakuloinen koska olin eronnut ensimmäisestä tyttöystävästäni, ystävät olivat muutamien kymmenien kilometrien päässä ja uudella paikkakunnalla sain toki hyviä ystäviä mutta kukaan heistä ei halunnut tai "kerennyt" tavata minua vapaa-ajalla vaan pelkästään koulussa.Vapaa-aikanivietin siis tietokoneella istuskellena musiikkia kuunnellen. Sitten tapasin erään tytön jonka kanssa seurustelin onnellisesti pitkään kunnes alkoi tympäistä, tein pari tyhmää juttua, halusin hänestä eroon ja lopulta erottiin. Pari kuukautta tuntui hyvältä "Jes saan olla viimein rauhassa" mutta niiden parin kuukauden jälkeen ikävä ja kaipuu kasvoi ja kasvaa edelleen. Tämä tyttö loukkaantui niin pahasti teoistani että pisti välit poikki kokonaan enkä ole paljoa eron jälkeen hänestä kuullut muutakuin että hän seurustelee nyt toisen kanssa eikä halua nähdä tai kuulla minusta sanaakaan mikä on todella suuri syy masentuneisuuteeni. Nyt peruskoulun loputtua sain tietää ettei todistukseni KA riitä mihinkään lukioon joten ajattelin "No ei hätää. Haen sittentäydennyshaussa heinäkuussa johonkin amikseen" ja pienten tapahtumien takia kun tulin koneelle täydennyshaun viimeisenä päivänä hakuaika oli päättynyt 2 tuntia aijemmin. Eli en tiedä vieläkään minne kouluun pääsen syksyllä jos pääsen. Eli en näe vanhoja hyviä kavereita kuin parin kuukauden välein ja useasti vielä harvemmin, kaipaan ja välitän sydämmeni pohjasta vieläkin ihmisestä joka ei halua olla missään väleissä minuun, koulu asiat ovat päin p*rsettä, vanhemmat eivät ole tyytyväisiä vaan pettyneitä minuun (jaksavat kertoa siitä aina silloin tällöin), tulevaisuus stressaa ja ahdistaa. Näiden ja monen muun asian takia olen ahdistunut, stressaantunut, masentunut ja surullinen joka päivä. Koko kesäni on ollut pilalla ja elämä myös mitä pitemmälle sitä elää. Pikkuhiljaa mieleen on alkanut tulla ajatuksia siitä että miltä tulevaisuus tätä menoa näyttää. Ehkä kaikki olisi paremmin jos vain tappaisi itsensä eikä tarvitsisi enää kärsiä omasta tyhmyydestä ja tekemistään virheistä. Miksen voisi olla vielä ala-asteella leikkimässsä välitunnilla kirkonrottaa ystävien kanssa? Ei tarvitsisi ottaa mistään stressiä tai vastuuta. Miksi kaikki kääntyisi vielä paremmaksi jos se on tähän asti mennyt vain huonompaan suuntaan? Miksi kaikki p*ska tuntuu satavan juuri minun niskaani? Mitä järkeä on elää jos kaikki on vain pelkkää raatamista varsinkin henkisesti/psyykkisesti?