Vuodatusta kun ei enää jaksais

Hei!

Oon miettinyt jo pitkään että kirjottaisin tänne ajatuksiani. Se on kuitenkin hyvin vaikeaa. Ajatuksia on paljon ja ne on vaikeeta saada järjestykseen tekstiin.

Mulla on siis sisko jolla on jonkinlainen häiriö. Sillä on hyvin paljon narsistisia piirteitä, ja myöskin epävakaan persoonallisuuden oireita. Me ollaan paljon tekemisissä toistemme kanssa, minä mies ja sisko mies. Tehtiin paljon reissuja yhdessä jne. Sisko on todella kateellinen mulle ihan tavallisistakin asioista ja yleensä jostain siihen liittyvistä se saa kohtauksen aikaseksi. Se ei häpee iteensä yhtään, ajattelee vaan et hänen käytöksensä on täysin oikeutettua.

Yks isoin asia on se et hänen pitäs olla aina kaiken keskipiste. (Jopa meidän häissä, uskokaa tai älkää.) Jos hän ei huomiota saa, menee hänen miehensä (joka on aivan älyttömän kiltti ja hyvät hermot omaava) lohduttamaan ja "puhumaan järkeä". Siitä yleensä seuraa se että tämä mies saa huudot ja sisko yleensä lähtee ja katoaa jonnekin.

Tällasissa tilanteissa mun on todella vaikeeta olla hiljaa ja katsoo miten epäoikeudenmukasta kaikki on. Ja jos suuni avaan niin mä oon paholainen. Yks "rentouttava" lomareissu päätyi siihen et sisko kävi muhun käsiks ja sen jälkeen vannotin etten sen kanssa mitään reissuja enää tee. Tuon reissun jälkeen asiasta puhuttiin vakavasti ja kehotin menemään hoitoon. Ihme ja kumma hän käy nyt terapeutilla. MUTTA. Edelleen huomaan että hän hämää itseensä.

Parin vuoden sisällä hän on ollut "masentunut". Tätä mä en usko pätkääkään. Millainen ihminen on masentuessaan? Kertoo siitä kaikille saadakseen huomiota, shoppailee ja on innostunut kaikesta uudesta ja kivasta? Tällainen oli sisko kun omasta mielestään oli "masentunut". Nyt se avautuu jälkikäteen joillekin ihmisille miten vaan nukkui ja itki kotona ja mikään ei kiinnostanut jne. Paskat nii oli. Mä oon ollu hyvin tiiviisti sen elämässä mukana, ja näin ei oo todellakaan missään vaiheessa ollut. No mitä tekee nää ihmiset joille se kertoo? Voi voi kun sulla on ollut rankkaa!! Ja sisko sano et tälleen jälkikäteen pystyy puhumaan asiasta, sillon ei pystynyt. Ja todellakin se huuteli asiasta ihan avoimesti sillon.

Mä oon niin kypsä tähän tilanteeseen. Oon puhunu mun perheelle ja miehelle mutta sieltä ei saa tukea. Mies ihan joo ymmärtää mut ei voi kans asialle mitään. Vanhemmat sulkee silmänsä, asuvat vähän kauempana niin on helppo ottaa vastaan vaan ne tilanteet ku sisko on normaali.

Mä rakastan mun siskoa ja sen miestä. Niitten kanssa on todella kivaa sillon ku kaikki on normaalia. Mut heti kun tulee joku pienikin kohtaus niin mun sisällä kasvaa suuri vihan tunne. En tiedä mitä mun pitäs tehdä, mennä itsekin puhumaan jollekin terapeutille? Mulla on sisällä koko ajan niin paha olo. En vaan jaksais enää.... :,(