Pitäiskö mun vielä jaksaa yrittää?

Asutko siis vanhempiesi luona? jos asut niin ensiksi kannattaisi muuttaa omilleen. Sinähän olet jo aikuinen ja saat tehdä mitä haluat. Ja mun mielestä ei ole mitään outoa jos ei ole tuon ikäisenä seurustellut.
Entä mikä sua estää saamasta niitä kavereita, vaikka tuolta opiskelupaikasta tai töistä? Ja kannattaa käydä siellä terapeutilla juttusilla. Näytät vaikka tuon viestin sille.

En itse yleensä pyöri näillä suomi24sen palstoilla, mutta kirjotuksesi oli surullista luettavaa, myötätunto heräsi heti. :/ Mielestäni vanhempasi vaativat sinulta liikaa, olet jo aikuinen ihminen ja kykenet tekemään omat päätöksesi vaikka alitajunnassa saattaa jyskyttääkin ajatus että mitähän vanhemmat ovat tästä mieltä. Ja vaikeaahan noiden ajatusten kanssa varmaan on jos mistään ei saa ymmärtävää tukea - luulee että on ihan yksin.

Oletko harkinnut ystävien etsimistä esim. netin kautta? Se on helppoa puuhaa, itsekin elelen paljon sosiaalista elämääni netissä enkä pidä sitä mitenkään huonona hommana, vaan lähinnä hauskana. Kokeile esim. oman paikkakuntasi ja/tai opiskelupaikkasi IRC-kanavia, itse olen ainakin tätä kautta löytänyt paljon uusia ystäviä, joihin ei olisi muuten tutustunut - tutustuminen on myös helppoa ilman kasvokkaista vuorovaikutusta. Jos kaipaat itsellesi herraseuraa niin sitä voisi ehkä myös lähteä etsimään vaikka nettideitti-palstoilta (mutta katsele vain herrasmiesten perään siellä!). Harjoitus tekee mestarin sosiaalisessa kanssakäymisessäkin ja internetistä on hyvä aloittaa jos se ei muuten tunnu luonnolliselta tai tunnet itsesi yksinäiseksi oman paikkakuntasi sosiaalisissa kuvioissa.

Kaikkihan noita asioita alkaa tuossa iässä miettiä - en usko että loppuenlopuksi kellään on normaalit vanhemmat (tai kukaan itse on normaali), kaikkihan me täällä omanlaisiamme yksilöitä ollaan ja elellään kuka mitenkin yrittäen vaan selvitä elämästä päivä kerrallaan, joskus paremmin ja joskus huonommin. Ja sen myöntäminen, että on tyytymätön omaan elämäänsä on yksi suuri askel siinä, että voi alkaa muuttaa asioitaan parempaan suuntaan - kaikki ei ehkä luonnistu kerralla, vaan yrityksen ja erehdyksen kautta, mutta jos vaan jaksaa päivä kerrallaan yrittää niin uskon että elämä muuttuu varmasti parempaan suuntaan. Vaikeaahan se tulee olemaan, mutta varmasti sen arvoista - älä vaan heitä toivoa hukkaan ja usko itseesi, älä vanhempiisi. :)

Kyllä sinä jaksat vielä yrittää. Kuulostaa tosiaan vähän siltä että sun vanhemmat on tunteiltaan kylmiä ihmisiä. Tälläsen kuvan sain.
Itse voin kertoo että oon kolmissa kympissä menossa ja meikäläisen isä ja äiti erkanivat niitä aikoja kun synnyin. Isääni en oo nähny kuin kourallisen kertoja elämässäni ja isäni on ainut joka on mulle sanonut että hän rakastaa mua.
Mutta en pidä sen ihmisin sanoja oikein minään kun en niin tunne koko miestä. Viina on kelvannut paremmin kuin oman pojan kasvatus. Äitini opetti minut ihan pienestä pitäen olemaan yksin. Hän teki töitä ja joutui olemaan pois kotoa iltaisin ja isäpuoli notkui sitten siellä työpaikalla mukana. Ei meilläkään olla halailtu. En muista ainakaan kertaakaan.
Olen pärjännyt yksinäni ihan hyvin mutta joskus sitä tietysti haluis jonkun ja toisinaan taas ei. Joskus tuntuu myös siltä että osaanko tuntea mitään tunteita. Esim niinkuin rakkautta. En tiedä oikein miltä se tuntuu. Kunnon suhdettakaan ei ole ollut kuin yhden ihmisen kanssa jossa siinäkään ei käynyt oikein kivasti. Ja silloin olin jotain 25v. Välillä sitä itestäkin tuntuu että taitaa tällä tavalla elämä sujua aina ja kun miettii muita ihmisiä jotka on jo perheen perustaneet kymmenenkin vuotta sitten ja itse on vaan yksin.
Kavereita ei ole edes oikein kourallistakaan. Tuntuu nekin vähäset häviävän kun tein sen lupauksen itelleni että en jaksa enää turhia lupauksia kuunnella kavereilta. Se on turhin asia että luvataan jotain ja jätetään se sitten tekemättä kun ite yrittää kaiken lupaamansa pitää.
Joskus sitä ite miettii että miksi ees jaksan mutta tuntuuhan noi päivät vaan kuluvan hengitellessä. Kyllä säkin jaksat varmasti. Uskon niin.
Elämän lopettaminen on se helpoin tie ja samalla raukkamaisin. On niitäkin hetkiä ollut useasti että on ollut ihan hyvä etten omista mitään asetta tai muuten oisin jo tuulettanut jo päätäni. Niitä ajatuksia on varmasti monilla mutta niistä pääsee yli. Ja sullakin on se veli että toivottavasti tulet juttuun sen kanssa ja suosittelen pitämään välit hyvinä niin on ainakin joku jolle puhua ja joka on vähän samoilla linjoilla.
Eiks se muuten Nykäsen Matti sanonu että: Elämä on ihmisen parasta aikaa :) Elämä on laiffia.

Moi! ootko mistäpäin? itse olen kanssa 22v ja ei kavereita ja en ole koskaan seurustellut ja voimat alkaa olla aika lopussa. Ois mukava tutustua henkilöön jolla samoja ongelmia elämässään kun ei muut oikeen tahdo ymmärtää.

voih! sun vanhemmat on ahdasmielisiä. kyllä sun ois kuulunu kasvaa ihan ystävies mukana. toi on vääränlaista eristämistä,mitä vanhempas harrastaa. ei ou mitenkää oikein.vittu!!!! räjäytä pankki ja soita mulle 0465255734

voihan viude! jos sulla on veli,niin siinä iässä pitäs juosta oksa suorana tytärten perässä tai muuten haistakoon ..tut. vaikutat järkevälle likalle. siis et mikään horo! se on plussaa ja henkilökohtaisesti voi jos olisit tyttöystäväni! tollasia helmiä ei nykypäivänä usein tule vastaan. millä sulta sais nuo "itsetuhoajatukset" pois? en kestäis kuulla hyvän tyypin tuhoutuvan. t pete. 0465255734

Vähän kaksipiippuinen juttu tämä vanhempiesi toiminta sinua kohtaan.

Tunnut ajatuksiesi perusteella hyvin viattomalta ja sympaattiselta ihmiseltä ja ihan todelliselta valonsäteeltä tässä pinnallisten ja pahantahtoisten persoonien saastuttamassa maailmassa. Tämä on seurausta siitä, että vanhempasi suojelivat sinua nuoruudessasi ettet pääsisi "turmeltumaan" nykymaailman menossa. Kovapäisen individualistin (joita maailma on pullollaan) sijaan sinusta tuli herkkä ja ajattelevainen ihminen, mutta toisaalta tuo nuoruuden elämätön elämä tai välistä jäänyt lapsuus on tehnyt sinusta estyneen luonteen.

Et oikein tiedä miten muiden ihmisten kanssa pitäisi toimia, kun et ole saanut sellaisesta kokemuksia tai esimerkkiä mistään, et edes omilta vanhemmiltasi...

Vanhempasi varmaan uskoivat tekevänsä oikein kun eristivät sinut "pahasta maailmasta", mutta kertomasi perusteella en oikein usko, että he tekivät sen aidosta välittämisestä..

Kaipaisit todella ymmärtäjää ihan perheesi ulkopuoleta, joka voisi olla läsnä ihan konkreettisesti, sillä vanhempasi eivät tunnu ymmärtävän mitä käyt läpi. Tämä vain on niin paljon helpommin sanottu kuin järjestetty. En tiedä olisiko tuosta terapeutista apua tähän, mutta kannattaahan sitä ainakin kokeilla. Hyvät terapeutit ovat harvassa, tiedän kokemuksesta että on todella vaikea löytää sellaista, joka ei olisi jokseenkin työhönsä leipiintynyt, mutta kenties sinua onnistaa..

Koeta siis jaksaa äläkä heitä toivoa ihan vielä. Olisi kurjaa, jos maailma menettäisi jonkun sinun kaltaisesi, sillä minusta sinä olet hyvä tyyppi!

Lue mun kirjoitus: http://keskustelu.suomi24.fi/node/10179118

Näin löysin itselleni ystäviä ja kavereita. Ei kannata luovuttaa, asiat voi muuttua!

Tsemppiä ja jaksamisia! : )

Mun yks ainoo kaveri tappo itsensä tammikuussa lääkkeillä ja viinalla. En suosittele.

Oon ite aika samanlainen, paitsi etten vihaa vanhempiani noin paljoa.

Tosi ikävää luettavaa tämä aloittajan tarina. Kykenen samaistumaan moneen kohtaan, ei minunkaan perheessäni vanhempani koskaan osoittaneet mitään läheisyyttä toisiaan kohtaan. Jos tosiaan koet että vanhemmillasi on negatiivinen vaikutus elämääsi, niin ei todellakaan kannata jäädä heidän nurkkiinsa pyörimään. Olet kuitenkin jo sen ikäinen ettet ole heistä enää riippuvainen. Tuo käsitys, että jos on työ- ja opiskelupaikka niin pitäisi olla onnellinen on ainakin ihan tuulesta temmattu. Eivät ne paljon lohduta jos muu elämä on pelkkää tyhjyyttä.

Mistään terapiasta ei minulla ole mitään omakohtaista kokemusta, mutta kuvittelisin että jos saisit puhua näistä asioista jollekkin ulkopuoliselle, niin se voisi auttaa sinua itsenäistymään. Olen ainakin itse huomannut että joistain asioista (varsinkin negatiivisita) on tosi vaikea puhua perheenjäsenille. Jos niitä kavereita ei oikein ole niin joutuu helposti pitämään asiat sisällään, eikä sekään voi olla pidemmän päälle mielenterveydelle hyväksi.

Mun äiti hylkäsi mut kun olin alle 10 vuotias. On asunut viimeiset 20 vuotta samassa kaupunkissa mut ei ole koskaan soittanut, lähettänyt korttia tai ottanut yhteyttä. itse otin joskus yhteyttä mut eipä sitä kiinnostanut mun elämä. Ei käynyt kertaakaan lastenkodissa katsomassa mua kun asuin siellä 10 vuotta vaikka äiti siis asui samassa kaupunkissa. Ei tää Rauma niin iso paikka ole että se jaksamisesta olisi kiinni ollut!! Et tiedän miltä tuntuu kun vanhemmat ei välitä.

En jaksanut lukea aloittajan tekstiä kokonaan, siinä oli niin paljon siitä mitä muut tekevät ja plaa plaa.

Sinä itse olet siellä kotona. Olet jo aikuinen ihminen. Jos sulla on paskat vanhemmat, ei sille voi enää mitään, unohda ne. Opettele elämään ihan omaa elämää, kantamaan itse vastuuta itsestäsi.

Uimaan voi mennä yksin. Ystäviä voi hankkia itse, siihen ei tarvita kannustavia vanhempia.

Elämä on vaikeaa. Ja jokaisen pitää elää se ihan itse.

No joo... Ei oikeesti jaksa näitä. Miksi haet vanhemmistasi vikaa ? Minulla oli 14-luokkakavereita jotka kävivät töissä, halusivat ja tarvitsivat omaa rahaa, niin mikä siinä on vaikeinta ? Tuskin koulun päälle teit yöhön asti töitä, kun lakikaan ei salli.

Ja voi kauheeta, kun et ikinä saanut mennä konsertteihin, en minäkään saanut ja ei niitä olisi ollutkaan. Ja joo, lapset ja nuoret kyllä haukkuvat toisiaan, se ei todellakaan tapa, minä en edes kotona kertonut, kun me selvitettiin välit itse. Ja kyllä suosittelen terapiaa, jossain kohti sinun kohdalla on jokin mennyt pieleen, kun käperryt jatkuvasti itseesi, ja syytät vanhempiasi joka asiasta. Veljesi voi olla tyytyväinen elämäänsä, pelaa golfia ja harrastaa elokuvia. Meilläkin katsotaan paljon elokuvia, varsinkin viikonloppuisin, ei siinä mitään outoa ole.

Mutta mene ihmeessä sinne terapiaan.

Kyllä näillä yksinäisillä naisilla on niiin vaikeeta kun sataa 24h sisällä puhelinnumeroita.

Hyvä "tosiväsyny"!

Sinun tekstisi kosketti todella, ja sai minut kirjoittamaan tänne palstalle. Ensinnäkin haluan sanoa, että et ole yksin. Minullakin on takanani hieman erikoinen lapsuus ja nuoruus. En rupea sitä sen enempää ruotimaan, mutta sen verran voin sanoa että olosuhteiden pakosta jouduin jo pienestä pitäen huolehtimaan itsestäni ja osittain myös muusta perheestäni, mikä on väistämättä vaikuttanut myöhempään elämääni ja nykyhetkeen.

Meitä ihmisiä on niin monenlaisia, monenlaisista lähtökohdista. Kuka määrää, millä tavalla ihmisen kuuluu elää? Vanhempasi ovat selvästi rajoittaneet elämääsi hyvin tiukasti, mutta nyt olet tosiaan täysi-ikäinen ja vapaa tekemään niin kuin itse haluat.

Tietysti yhteiskunta luo paineita seurustelusta ja muusta, mutta sanoisin, että ei siitäkään kannata ottaa turhia paineita. Minulla on itselläni useitakin n. 22-vuotiaita ystäviä, jotka eivät ole vielä kertaakaan seurustelleet, muutama heistä ei ole koskaan suudellut tai pitänyt kädestäkään ketään. Toki heitä toisinaan vaivaa tämä asia, mutta ihan tavallisia ihmisiä he ovat, yhtä kaikki.

Selvästi kaipaat kuitenkin elämääsi kavereita ja / tai seurustelua. Netti on yksi väylä löytää kavereita, mutta toki varansa kannattaa pitää, täälläkin liikkuu niin monenlaista sakkia. Joka tapauksessa, ehkä saatat löytää kaveriksi sellaisen henkilön, jolla on samantapaisia elämänkokemuksia kuin itselläsi ja yhdessä voitte olla toisillenne tukena. Niin, ja olet vieläkin nuori ja voit edelleen hullutella! ;)

Erittäin lämpimästi suosittelisin sinulle sitä terapiaa. Vaikka nuoruuteen kuuluukin kuohuntaa ja murehtimistakin, ei silti itkukohtaukset ja surkea mieli kovin mukavalta kuulosta. Pienistäkin ongelmista voi kasvaa vuosien saatossa isoja, jos niitä ei käy läpi. Terapeutti voi osata antaa sinulle uusia näkökulmia elämääsi. Itselläni ainakin kävi niin. Pääsin ikään kuin omien ajatusteni vankilasta pihalle, ja tajusin että asioilla on yleensä vähintään se kaksi eri puolta.

Voimia ja rohkeutta sinulle!

Vanhemmat on aina tommosia. Kuvauksesi perusteella ne ovat ihan kohtalaisen kunnollisia, mitä nyt vähän tunneköyhiä ja omaan arkeen uponneita - kuten kaikki.

Mutta mitä ihmettä SINÄ siellä kotona teet? Aikuinen ihminen jolla on opiskelut ja duunit? Lennä nyt pesästä hyvä ihminen. Muuten sä jäät kotios iskän ja äiskän pikkutytöksii niin pitkäksi aikaa ettei lähtö enää onnistu.

Kyllä elämää löytyy kun sitä etsii, mutta ei elämä eikä miehet tule sua kotoos hakemaan.

Hei tosiväsynyt! Vaikutat viestisi perusteella olevan kovasti masentunut ja ainakin jonkinlaisen keskusteluavun tarpeessa. Viestisi perusteella vaikuttaa siltä, että puhuessasi vanhemmillesi puhut lähinnä tyhjille seinille - näinhän se aika monen elämässä menee, jonakin päivänä huomataan, että ne omat vanhemmat ei ehkä ole niin hyviä tai "viisaita" tyyppejä kuin olisi kuvitellut. Onnekkaita poikkeuksia he, jotka voivat aikuisenakin olla aidosti hyvissä väleissä vanhempiensa kanssa. Se on myös totta, että vanhempien pitäisi varmistaa lapselleen tasapainoinen elämä ja ohjata, ja minusta tuntuu, että vanhempasi ovat ainakin yrittäneet. Vanhemmuus ei kuitenkaan tee kenestäkään täydellistä, edes melkein.

Nuo kuvailemasi asiat vanhempien liitosta ja keskinäisistä väleistä ovat varmaan hyvin tyypillisiä keski-ikäisille pariskunnille. Harvemmissa liitoissa se lempi leiskuu vuosien tai vuosikymmenten yhdessäolon jälkeen, niin valitettavaa kuin se onkin. Btw. pakko tähän väliin kyllä todeta, että itse taas olen monesti kadehtinut noita ihan "normaaleja" perheitä, joissa vanhemmat kiukuttelevat toisilleen olemalla hiljaa eivätkä raivoamalla ja uhkailemalla pää punaisena kuten omassa lapsuudenkodissani tehtiin jatkuvasti (ja ihan selvinpäin). Enemmän kuin heidän keskinäiset välinsä, vaikuttaa sinuun varmasti se, miten he käyttäytyivät sinua kohtaan. Ehkä he ovat olleet hyvin ylisuojelevaisia, siltä kuulostaa? Olisiko paras vähitellen vain jättää kertomatta heille asioista, joista voit jo etukäteen aavistella, että he alkaisivat murehtimaan/holhoamaan? Helppoa -miksi olisit tilivelvollinen esim. konsertteihin menosta tai matkustamisesta, jos et asu samassa taloudessa etkä tarvitse heidän rahoitustaan menoja varten?

Sitten mietinpä tätä sun nuoruuskäsitystäsi: mikset muka enää voisi tehdä kivoja asioita, koska olet "jo" 23v.? Eihän se ole ikä eikä mikään ja useimmat nuoruuteen kuuluvat asiat ovat olleet sulta laissa kiellettyjäkin ihan viime vuosiin asti, kuten esim. ne monet konsertit ja yökerhot. Kuten moni mainitsikin, sun iässä moni muukin on kokematon seurustelun saralla, osa jopa ihan tarkoituksella, kun ei ole tuntunut sopivaa löytyvän eikä ole halunnut tyytyä mihin vaan. Samaten kavereiden kanssa, nyt olisi juuri sopiva sauma hankkia vaikka sieltä opiskelujen/töiden puitteista kavereita, monet on muuttaneet paikkakunnalle kauempaa juuri opiskelun takia (jos asut isommalla paikkakunnalla, miksei pienemmälläkin) ja uusille ystäville on yhtä lailla tarvetta kuin sinullakin :) En puhu höpöjä, vaan omasta kokemuksesta. Olen ravannut ties missä kissanristiäisissä kotoa muutettuani, muutin myös parikymppisenä. Nuorempana minullakaan ei pahemmin ollut ystäviä, enkä oikein siksi käynytkään missään. Ongelmasi ovat siis enemmän kuin tuttuja.

Voimia sinulle! Hae aktiivisesti ja ota vastaan kaikki apu, joka sinulle tarjotaan, koska olet ansainnut sen ja ansainnut elää hyvää elämää!

Mennyttä päivää et takaisin saa, mutta jokaiseen tulevaan päivään voit vaikuttaa tästä hetkestä lähtien!

Kannattaa käydä siellä terapeutilla.

Viimeistään silloin, kun olet saanut opiskelut valmiiksi, kannattaa etsiätyöpaikka vähintään sadan kilometrin päästä ja tietysti asunto.

En tiedä mitä tarkoitit vanhempiesi pyllyn pyyhkimisellä, ovatko he itse sairauden tai vamman vuoksi itse kykenemättömiä siihen? Et kuitenkaan ole velvollinen heidän omaishoitajaksi, ellet sitä itse halua.

En halua väheksyä aloittajan kokemia vaikeuksia, mutta seurustelemattomuus ja suutelu-/seksi-kokemuksien puute sinun iässä ei ole mikään ihmeellinen asia. Minä sain ensisuudelmani ollessani 46 vuotias ja siitäkin jouduin maksamaan. Poikuus sentään meni hieman aikaisemmin eli 38 vuotiaana ja sekin maksullisen naisen kanssa.

Se ettei sinulla ole ystäviä, johtuu ihan sinusta itsestä, ei vanhemmista eikä sisaruksista. Asia on vaan niin, ettää sinun pitää laittaa itsesi likoon, antaa muille juuri sitä mitä itse haluaisit saada ystäviltä. Tärkein niistä on aika ja välittämisen tunne, se että ottaa yhteyttä soittamalla, tekstarilla tai käymällä kylässä. Sinun ikäinen kyllä löytää ihmisiä, joista voi vähällä vaivalla saada parhaita kavereita. Mutta se ei tapahdu istumalla kotona ja odottamalla, että joku tulee kysymään kaveriksi.
Luovuttaa ei kannata. Alat vain ottaa pieniä askelia, yksi kerrallaan. Mene rohkeasti mukaan muiden ikäistensi joukkoon. Huomaat, että lähes jokaisella on samat pelot ja estot kuin sinulla, mutta siitä huolimatta he ottavat sen pienen riskin, että tulisivat torpatuiksi. Uskalla olla oma itsesi olemalla rehellinen itsellesi ja muille ja ennen kuin huomaatkaan, sinulla on useita ihmisiä ympärilla, jotka halajavat seuraasi.

Jotekin tuntui tutulta tunteelta, tuli nuoruus mieleen. Olen jo yli 50 v mies, mutta minusta minulla oli kovin samanlainen tilanne ja perhe saman ikäisenä ja tuntui että elämä on ohi ennenkuin se ehtii edes kunnolla alkaa.
Asiat kuitenkin voivat muuttua nopeasti ja varsinkin kun hieman yrittää itsekkin muuttaa rutiineja ja olosuhteita eikä menetä toivoaan. Vaikka avioliitoni on päätynyt eroon niin mennyttä en kadu. Meillä kaksi jo teini-ikäistä lasta ja uskon että lasteni äiti on ollut elämäni suuri rakkaus ja siitä on koitunut ja jäänyt jäljelle paljon muutakin hyvää. Silti, vaikka loppu nyt ei olekkaan niin onnellinen, niin silti olen tyytyväinen että olen oman elämäni kokenut.
Tällä nyt yritän vain kertoa, että elämässä tulee varmaan kaikenlaista ikävää ja murhettakin vastaan myös tulevaisuudessakin, mutta myös väistämättä niitä iloja ja onnen hetkiäkin. Onni voi piillä nurkan takana. Lisäksi sinullakin on varmasti hyviä asioita, jotka huomaa vasta sitten kun niitä ei ole tai ne on menettänyt, Mutta maailmassa on myös asioita joita kaipaa, vaikka niistä ei edes tiedä. Siksi täytyy jotekin päästä eteenpäin ja yritää muuttaa jotakin elämässään.
Ehkä Sinun olisi hyvä vaihtaa maisemaa tai muuttaa pois vanhenpien luota, jos mahdollista. Minulle käänekohta oli armeija. Siellä kaikki aloittivat tavallaan samalta viivalta mm. asua myöten. Huomasin että kaikilla on omat huolensa ja murheensa mutta myös jotain mistä voi olla tyytyväinen ja onnelllinen. Vanhenpasi varmasti tarkoittavat hyvää ja toivovat parastasi, mutta et voi elää omaa elämääsi heitä varten ja heidän toiveidensa mukaan. Oman elämäsi virheet joutuu jokainen tekemään kuitenkin itse sitä onnea ja hyvää elämää etsiessään. Sinulla on elämässä vielä runsaasti aikaa molempiin.

"Onko mulla oikeasti terveet vanhemmat? Ei ne juo eikä polta. Nukkuu kuitenkin eri sängyissä. Meidän perheessä ei halata enkä koskaan oo nähny vanhempienikaan suutelevan tai halaavan kun mietin tätä meidän perheaikaa."

Kuulostaa vähän mun vanhemmilta. Meilläkään vanhemmat eivät ole halanneet/suudelleet koskaan minun nähden. Viimeiset kymmenen vuotta ovat nukkuneetkin erillään. Mistään seksi asioista tai seurustelusta ei koskaan ole puhuttu. Voisiko tässä olla syy omaan vajavaisuuteen ihmis suhde asioissa? En ole ikinä seurustellut. En ole mitään läheisyyttä saanut oman ikäisiltä naisilta, seksi kokemukset olen saanut itseäni reilusti vanhemmilta naisiltä. Tunne elämä ei oikeasti taida olla terveellä pohjalla.