Ihmettelen välillä miten rankkaa tämä voi olla. Ollaan noin kolmikymppinen pariskunta ja meillä on yksi pieni viisivuotias tyttölapsi. Vaimo on sairastanut masennusta ikänsä, välillä hyviä pitkiä kausia, nyt sitten taas menee huonommin. Ahdistaa kuulemma paljon, eikä se kuulemma johdu perheestään.
Vaimo on saanut tukea parhaasta ystävättärestään, joka on itsekin kamppaillut masennuksen kanssa. Meillä on ollut niin, että kun vaimolla on ollut ahdistusta suuresti, on sitten mennyt itkemään ja keräämään voimia ystävättärensä luokse. Joskus ollut yön tai pari siellä ja piristynyt sitten. Välillä on lähes joka ilta hänen luonaan.
Nyt vaimo on ollut ystävättärensä luona noin viikon yhtäjaksoisesti parantelemassa itseään eikä mitään tietoa ole milloin on tulossa takaisin tai haluaako milloin tulla. Puhuu aina seuraavasta päivästä, mutta sitten on taas paniikkihäiriötä ja ahdistusta yms. eikä palaakaan takaisin. Käynyt pari kertaa viikon aikana käymässä katsomassa minua ja tyttöä, on kuulemma hirveä ikävä ja itkee sitä.
Miten rankkaa tämä voikaan olla puolisolle? Joudun yksin hoitamaan kaikki järjestelyt, lapsen hoitoonviennit ja noudot, kaupassakäynnit, ruoanlaitot, siivoukset, tiskaukset, pyykinpesut yms. perustyöt, joita olen ihan mielelläni hoitanut muutenkin. Mutta ne illat sitten. Miten suuri onkaan se yksinäisyys kun on yksin eikä oma puoliso siinä vieressä, ei ketään kenelle puhua, ei ketään ketä koskettaa. Harvoin saan häntä edes puhelimesta kiinni, ja suuttuu helposti jos kysyn voisiko hän tulla takaisin luoksemme. En voi purkaa omaa sydäntäni hänelle.
Tiedänhän minä ettei tämä ole ikuista vaan palaa varmaan pian takaisin, mutta pelottaa silti. On ennenkin ollut vähän tällaista, että kun on pois pidempään niin ei sitten suuresti "tunnu kiinnostavan" palata takaisin. Tai sitten se vain tuntuu itsestäni siltä. Painotan vielä, että se ahdistus ei tule perheestä, taustalla on tällaista kai aika tyypillistä ahdistusta ja mielenterveysongelmia kun on alkoholistikodista ja tottunut vanhempiensa pahoinpitelemäksi pienenä lapsena.
Pelkään kuitenkin, että tämä ystävättären luona olo vie hänet vähän niinkuin mukanaan eikä oikein haluaisikaan tulla viikkoon-kahteen, kuukauteen, kotiin. On ollut aina vähän sellainen menevä. Taustalla on ilmeisesti kaksisuuntainen mielialahäiriö, tämä on diagnoosi. Välillä menee lujaa ja jaksaa vaikka mitä, ja nyt on kausi ettei jaksa mitään. Jaksaa silti käydä kaupungilla, elokuvissa, syömässä, ostoksilla ystävättärensä kanssa, ainakin silloin tällöin.
Miten tätä jaksaa? Onko kokemuksia? Mistä saa voimia ja uskoa paremmasta? Onko se tosiaan parempi, että viettää tätä huonompaa kauttaan siellä niin tiiviisti? Miten teillä muilla?
Miten te mielenterveyspotilaiden puolisot jaksatte?
11
161
Vastaukset
- dadsd
Mitä jos vaimosi menisi terapiaan? Uskon, että häntä auttaisi enemmän puhua ammatillaiselle, kuin toiselle "potilaalle". Ystävään hän saattaa juuri takertua liikaa ja luoda itselleen näin valheellisen turvan tunnun. Ulkopuolinen ihminen, joka kuuntelee ja neuvoo voisi tehdä hänelle hyvää.. Lääkistyskinhän on yksi mahdollinen ratkaisu tuohon vaivaan, mutta itse en kyllä koskaan suosittele lääkkeitä.
Mikset sinä tue vaimoasi? Entä jos pyytäisit häneltä, että hän kertoo sinulle oireistaan ja tukeutuu sinuun, näin hänen ei tarvitsisi aina juosta ystäviensä luona. Voit esimerkiksi lukea vaimosi sairauteen liittyvää kirjallisuutta, jolloin sinulla voi olla aiheeseen jotakin sanottavaakin. Eikä auttavan tarvitse aina olla ammattilainen tai itse saman kokenut. Kaikki ihmiset ovat joskus voineet huonosti ja täten ostaavat jotenkin kyllä loduttaa.. Ei tarvitse itse olla ollut masentunut.
Tavallaan tuo teidän tapanne on ihan hyvä. Itse olen myös psyykkisesti sairas ja puran ongelmiani usein puolisooni... Tämä aiheuttaa paljon konflikteja, koska usein paha oloni johtuu juuri puolisoni tekemistä "virheistä" ja näin ollen minun pahasta olosta (=masennuksesta) tulee riita ja lopulta lohdutus ja tukeminen vaihtuu julmuuteen ja ilkeyksiin... Mikä ei todellakaan ole hyvä omaa paranemistani (ja parisuhdetta) ajatellen :D
Itse käyn nykyään terapeutilla, mikä onneksi on vähentänyt tuota toiseen nojautumista ja olen voinut purkaa pahaa oloani ammattilaiselle miesystävän sijaan.
Itsekin usein ihmettelen, miten minua kestetään, kun voisi valita huolettoman ja helpon ihmisen tälläisen mielipuolen sijaan.
Suhteenne kuulostaa muuten ihanalta! Älä luovuta, anna vaimosi olla ystävättärensä luona, jos hän siellä tahtoo olla. Ota häneen asiallisesti yhteyttä ja kysäise voisiko jo tulla kotiin, kun sinulla on ikävä. Lupaa tehdä hänelle jotain spesiaalia, jos hän tulee.. Tee vaikka romanttinen illallinen, joka vie arkimurheet pois mielestä!
Tavatkaa vaikka kaksin ravintolassa ilman lasta, jossa kodinstressit eivät vaivaa (usein ne vaivaavat taustalla, vaikka sitä ei itse tiedostaisi). Siellä voitte sitten puhua jatkosta ja vaimosi mahdollisista uusista hoidoista etc. - ap.
Vaimoni haluaa sanojensa mukaan suojella minua eikä olla heikoimmillaan edessäni vaikka minä olisinkin hänen tukenaan, ja kyllä hänelllä on lääkitys ja käy hoidossa. Ei kuitenkaan halua olla taakkana kotona, vaikka ei taakka minulle olisikaan. Enemmän minä mietin nyt miten hän voi kun ei ole luonani. Ja pelkäähän se vaimo sitä jos lapsi vaikka säikähtäisi äidin tilaa.
Minulla on vain se pelko, että se ystävätär ja hänen kotinsa on nyt se suojapaikka, jossa voi olla heikko ja josta saa turvaa, ja koti alkaa tuntua pelottavalta ja ahdistavalta kun ei avaudu täysin minulle. Kai tässä täytyy vain odotella, ja toivoa. - Yksi mielipide
No joo. Itse mielenterveysongelmaisen äidin tyttärenä ajattelen, että "uhrautuvaisella" isälläni olisi pitänyt olla voimia ja rohkeutta erota ja tarjota minulle normaali lapsuus. Voi erota ja jatkaa ystävinä. Se ei tarkoita mitään dramaattista, riidantäyteistä näytelmää. Oma romanttinen suhde ei saisi koskaan mennä lapsen edun edelle. Itse en ikinä alkaisi parisuhteeseen mielenterveysongelmaisen kanssa, tai jos alkaisin, en ainakaan tekisi lapsia.
- LastenIhmisoikeudet
Vähän olen samoilla linjoilla "Yksi mielipiteen" kanssa.
En oikein ymmärrä miten "ikänsä " masennusta sairastanut edes hankkii lapsia.
Sinun pitää ottaa vastuu lapsen tasapainoisesta kehityksestä, sillä tuo kaikki sekoilu kotona ja äidin katoaminen aina välillä on pienelle lapselle todella raskasta.- Matriarkaatti92
Saatan kuulostaa marttyyrilta, kun itse puhun tästä lasten hankkimisesta ns. systeemin sisältä, eli olen myös mielenterveysongelmainen (masennus, tunnelukkoja yms.). En ikinä hankkisi lapsia, varsinkin kun olen sairastanut masennustakin aivan pikkulapsesta saakka. Oma elämäni meni persiilleen lähinnä perheeni takia, joten ymmärrän miten tärkeää on lapsen saada turvallinen kasvuympäristö.
En silti sano, etteikö mielenterveysongelmainen voisi lapsia hankkia. Se riippuu aivan täysin siitä minkälainen häiriö yms. on kyseessä ja mitkä ovat muuten lähtökohdat perheen perustamiselle. Pitää muistaa että mielenterveysongelmat ovat erittäin yleisiä ja loppujen lopuksi siitä mielenterveysongelmaisten joukosta harva edes löytää hoitoon. Itse olen vain realistinen ja ymmärrän ettei minusta ole äidiksi vaikka minua ei mielenterveysongelmat ole ikinä kauheammin invalidisoineet enkä ole koskaan juuri muihin purkanut omaa tuskaani, paitsi tietysti hoitajaan. Tosin, olen aina saanut olla rauhassakin, lapsen kanssa juttu on täysin eri. - en minäkään
Matriarkaatti92 kirjoitti:
Saatan kuulostaa marttyyrilta, kun itse puhun tästä lasten hankkimisesta ns. systeemin sisältä, eli olen myös mielenterveysongelmainen (masennus, tunnelukkoja yms.). En ikinä hankkisi lapsia, varsinkin kun olen sairastanut masennustakin aivan pikkulapsesta saakka. Oma elämäni meni persiilleen lähinnä perheeni takia, joten ymmärrän miten tärkeää on lapsen saada turvallinen kasvuympäristö.
En silti sano, etteikö mielenterveysongelmainen voisi lapsia hankkia. Se riippuu aivan täysin siitä minkälainen häiriö yms. on kyseessä ja mitkä ovat muuten lähtökohdat perheen perustamiselle. Pitää muistaa että mielenterveysongelmat ovat erittäin yleisiä ja loppujen lopuksi siitä mielenterveysongelmaisten joukosta harva edes löytää hoitoon. Itse olen vain realistinen ja ymmärrän ettei minusta ole äidiksi vaikka minua ei mielenterveysongelmat ole ikinä kauheammin invalidisoineet enkä ole koskaan juuri muihin purkanut omaa tuskaani, paitsi tietysti hoitajaan. Tosin, olen aina saanut olla rauhassakin, lapsen kanssa juttu on täysin eri.meinaa lapsia hankkia. Olen myös masentuvaa sorttia. Pidän lapsista ja olisin hyvä äiti muuten, mutta masennuksen aikana en jaksa yksinkertaisesti elää. Silloin on hyvä, että jaksan käydä suihkussa ja kaupassa.
Pakkojaksaminen tuo ahdistusta, jos on vastuussa muista ihmisistä/eläimistä. - 7+18
en minäkään kirjoitti:
meinaa lapsia hankkia. Olen myös masentuvaa sorttia. Pidän lapsista ja olisin hyvä äiti muuten, mutta masennuksen aikana en jaksa yksinkertaisesti elää. Silloin on hyvä, että jaksan käydä suihkussa ja kaupassa.
Pakkojaksaminen tuo ahdistusta, jos on vastuussa muista ihmisistä/eläimistä.Minä olen pakko-oireinen, ahdistunut ja masentunut 20-vuotias. Uskon kyllä "hankkivani" tulevaisuudessa lapsen/lapsia. Se, että on ollut vaikka koko nuoruutensa masentunut, ei tarkoita, että sitä on aina. Minusta täytyy antaa itselleen mahdollisuus parantua. Minun ikäisellänihän masennus on voinut johtu esim. traumoista ja hormoneista jne. Itse aion selvittää asian käsittelemällä niitä terapiassa. Lääkkeitä en aio syödä, koska ne vain kadottavat oireet - eivät syitä.
Ostin 7kk sitten kissan ja kohtelen sitä kuin lastani. Käytän sen vaalmiseen paljon aikaa ja en ole koskaan tuntenut ketään kohtaan tällä tavalla, en edes puolisoani. Se tunne, että huolehtii jostain on sanoinkuvailematon. Se, että välittää toisesta, vaikka se tekisi samat asiat aina väärin...
Itse olen kyllä niin neuroottinen ja pelokas, että lapsen hoitaminen ei tule olemaan helppoa. Mutta onko se koskaan? Oma isäni tappoi itsensä ja äitini on ollut masentunut, koska hänen isänsä hakkasi häntä lapsena. Itse koen olevani ihan hyvällä pohjalla silti. Minulla on vahva moraali ja osaan huolehtia toisista ihmisistä. Olemme sisarieni kanssa kaikki menestyneet elämässämme todella hyvin. Uskon että tulen olemaan hyvä äiti. Uskon, että neuroottisuudestani voi olla hyötyäkin. Lapseni ei tule koskaan syömään laadutonta purkkiruokaa ja karkkia vain muodonvuoksi 3-vuotiaana. En myöskään varmasti joudu tilanteeseen, jossa lapsi vahingossa satuttaa itsensä pahasti MINUN huolimattomuuteni takia. Toki vahinkoja sattuu, niille ei mitään mahda.
Itse aion ainakin hyötyä neurooseistani ja ne mitkä minua ei hyödytä, niin niistä aion parantua. Hitaasti ja varmasti. Ei saa jäädä suohon makaamaan ja todeta, että ei koskaan tule paranemaan. En usko, että kukaan täysin paranee. Mutta kyllä sitä moni varmasti jollakin tapaa saa korjattua haavojansa :)
Minusta on väärin viedä masentuneelta lapset. Häntä täytyy mielummin tukea lastenhoidossa. TOKI jos äidillä on paljon ongelmia (päihteidenkäyttöä, liiallista voimattomuutta) ja hän on vaaraksi lapsilleen, tulee toimiin ryhtyä. Mutta silloinkin äidille pitää antaa mahdollisuus tavata lapsiaan. Mielestäni perhettä tulee mielummin aika tukea.
Minusta yksi suurimpia virheitä maailmassa on juuri se, että sairaat jätetään yksin. Puolisot ja perhe jättää... Onko oikein, että ihminen, joka on jo kärsinyt koko elämänsä vielä hylätään? Onko oikein rankaista jo rankaistua... - Yksi mielipide
7+18 kirjoitti:
Minä olen pakko-oireinen, ahdistunut ja masentunut 20-vuotias. Uskon kyllä "hankkivani" tulevaisuudessa lapsen/lapsia. Se, että on ollut vaikka koko nuoruutensa masentunut, ei tarkoita, että sitä on aina. Minusta täytyy antaa itselleen mahdollisuus parantua. Minun ikäisellänihän masennus on voinut johtu esim. traumoista ja hormoneista jne. Itse aion selvittää asian käsittelemällä niitä terapiassa. Lääkkeitä en aio syödä, koska ne vain kadottavat oireet - eivät syitä.
Ostin 7kk sitten kissan ja kohtelen sitä kuin lastani. Käytän sen vaalmiseen paljon aikaa ja en ole koskaan tuntenut ketään kohtaan tällä tavalla, en edes puolisoani. Se tunne, että huolehtii jostain on sanoinkuvailematon. Se, että välittää toisesta, vaikka se tekisi samat asiat aina väärin...
Itse olen kyllä niin neuroottinen ja pelokas, että lapsen hoitaminen ei tule olemaan helppoa. Mutta onko se koskaan? Oma isäni tappoi itsensä ja äitini on ollut masentunut, koska hänen isänsä hakkasi häntä lapsena. Itse koen olevani ihan hyvällä pohjalla silti. Minulla on vahva moraali ja osaan huolehtia toisista ihmisistä. Olemme sisarieni kanssa kaikki menestyneet elämässämme todella hyvin. Uskon että tulen olemaan hyvä äiti. Uskon, että neuroottisuudestani voi olla hyötyäkin. Lapseni ei tule koskaan syömään laadutonta purkkiruokaa ja karkkia vain muodonvuoksi 3-vuotiaana. En myöskään varmasti joudu tilanteeseen, jossa lapsi vahingossa satuttaa itsensä pahasti MINUN huolimattomuuteni takia. Toki vahinkoja sattuu, niille ei mitään mahda.
Itse aion ainakin hyötyä neurooseistani ja ne mitkä minua ei hyödytä, niin niistä aion parantua. Hitaasti ja varmasti. Ei saa jäädä suohon makaamaan ja todeta, että ei koskaan tule paranemaan. En usko, että kukaan täysin paranee. Mutta kyllä sitä moni varmasti jollakin tapaa saa korjattua haavojansa :)
Minusta on väärin viedä masentuneelta lapset. Häntä täytyy mielummin tukea lastenhoidossa. TOKI jos äidillä on paljon ongelmia (päihteidenkäyttöä, liiallista voimattomuutta) ja hän on vaaraksi lapsilleen, tulee toimiin ryhtyä. Mutta silloinkin äidille pitää antaa mahdollisuus tavata lapsiaan. Mielestäni perhettä tulee mielummin aika tukea.
Minusta yksi suurimpia virheitä maailmassa on juuri se, että sairaat jätetään yksin. Puolisot ja perhe jättää... Onko oikein, että ihminen, joka on jo kärsinyt koko elämänsä vielä hylätään? Onko oikein rankaista jo rankaistua...Silloin ei olekaan kyse "mielenterveysongelmaisen rankaisemisesta" (sori mutta hyvin itsekäs ja itsekeskeinen näkökulma muuten mielestäni tuollain ajatteleminen), vaan lapsen edusta, jonka tulisi AINA ja kaikissa tilanteissa mennä aikuisen - kyllä, myös masentuneen vanhemman edun edelle.
Olen samaa mieltä, että vanhemmuutta tulee tukea. Ei varmasti masentuneelta kukaan ole samantien lapsia pois viemässä, mutta jos lapsi kärsii vanhempian kanssa, on pystyttävä tekemään muutoksia. Esimerkiksi psykoottisen ihmisen läheisyyteen eivät lapset yksinkertaisesti kuulu. Piste. Se että on nyt masentunut, ei voi olla (teko)syy aiheuttaa lapselle kärsimystä. Jos aikoo lapsia tehdä, on mielestäni velvollisuus katsoa kenen kanssa niitä tekee ja pystyykö itse huolehtimaan lapsistaan. Tulevaisuudestahan ei kukaan tiedä, ja kuka tahansa voi sairastua myös vasta lasten saamisen jälkeen, vaikka olisi aiemmin ollut kuinka terve. Peräänkuulutankin vanhempien vastuuta tehdä aikuismaisia ratkaisuja sen sijaan että kokee itsensä uhriksi ja näin tavallaan oikeuttaa lasten kärsimyksen sillä että kärsii itsekin. - asaasddssadsdas
Yksi mielipide kirjoitti:
Silloin ei olekaan kyse "mielenterveysongelmaisen rankaisemisesta" (sori mutta hyvin itsekäs ja itsekeskeinen näkökulma muuten mielestäni tuollain ajatteleminen), vaan lapsen edusta, jonka tulisi AINA ja kaikissa tilanteissa mennä aikuisen - kyllä, myös masentuneen vanhemman edun edelle.
Olen samaa mieltä, että vanhemmuutta tulee tukea. Ei varmasti masentuneelta kukaan ole samantien lapsia pois viemässä, mutta jos lapsi kärsii vanhempian kanssa, on pystyttävä tekemään muutoksia. Esimerkiksi psykoottisen ihmisen läheisyyteen eivät lapset yksinkertaisesti kuulu. Piste. Se että on nyt masentunut, ei voi olla (teko)syy aiheuttaa lapselle kärsimystä. Jos aikoo lapsia tehdä, on mielestäni velvollisuus katsoa kenen kanssa niitä tekee ja pystyykö itse huolehtimaan lapsistaan. Tulevaisuudestahan ei kukaan tiedä, ja kuka tahansa voi sairastua myös vasta lasten saamisen jälkeen, vaikka olisi aiemmin ollut kuinka terve. Peräänkuulutankin vanhempien vastuuta tehdä aikuismaisia ratkaisuja sen sijaan että kokee itsensä uhriksi ja näin tavallaan oikeuttaa lasten kärsimyksen sillä että kärsii itsekin.Olen täysin samaa mieltä, kuten varmaan osasit viestistäni lukea. Että jos ongelmat ovat suuria, tulee lapset ottaa parempaan turvaan.
Usein vaan ollaan jo niin helposti ottamassa lapsia pois, kuten tämän ketjun aloittajalta. Tästä minä puhuin.
Ja tuo mielenterveyspotilaan rankaiseminen oli yleinen käsite. Että elämä tuntuu usein sellaiselta. Eihän kukaan häntä tietenkään rankaise. Mutta on se väärin, että puolisot ovat aina hylkäämässä masentuneet ihmiset. Lapsista en tuossa kohtaa puhunut. Toki lapset tulevat aina ensin.
- öoliuydcjkl
Saahan vaimosi asianmukaista hoitoa sairauteensa? Mikäli ei, niin sitten vaikka väkisin toimitat hänet sellaiseen, ota yhteyttä terveyskeskukseen, mielenterveystoimistoon yms., riipuen millaisia palveluja asuinpaikkakunnallanne on tarjottavana.
Tämän lisäksi on olemassa yhdistys nimeltä Omaiset mielenterveystyön tukena. Nettiosoite: http://www.omaisten.org/. Ota selvää kyseistä yhdistyksestä, siitä voisi olla apua myös teidän perheellenne. - loppujen lopuksi
Avokkisi on sairas, piste. Siitä ei nyt päästä mihinkään. Hänen täytyy saada hoitoa sairauteensa.
Ja vaikka hän onkin vakavasti sairas, hänellä on myös lapsi, josta hän on vastuussa. Voisit myös tästä hienovaraisesti muistuttaa. Kyllä, hän on sairas, ymmärrän sen (Itsekin pitkäaikaisesti masentunut), mutta hän on myös äiti... Joten kaikessa ei ole enää kyse pelkästään hänestä. Ja ihan jo lapsenkin vuoksi, on hänen velvollisuutensa haleutua hoitoon.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Ruotsissa uusi vakava ongelma: Vanhusten seksuaalinen hyväksikäyttö
palvelutaloissa ja kotihoidossa. Tämäkin on ihan puhtaasti väärän maahanmuuton vaikutusta, sillä tekijät ovat kaikki keh932225Työeläkkeiden maksaminen lopetettava ASAP.
"Vanhimmat sukupolvet ovat saaneet vastinetta eläkemaksuilleen moninkertaisesti nykyisiin ja tuleviin sukupolviin verr1561828- 1751370
- 233836
- 65764
- 62759
Järkytys uutisten ystäville - Huomenta Suomen kesään iso muutos
Huomenta Suomi on monen suomalaisen vakio-ohjelma. Suorana nähtävä Huomenta Suomi seuraa päivän tärkeimpiä uutisia, pol10751Trumpille jälleen voitto
Trump ensin tuhosi Iranin ydinohjusprojektin, jotta ko. terroristivaltio ei voisi aiheuttaa ydinsotaa. Ja nyt Trump pako212623- 49607
Haluan teidät molemmat elämääni
Toista rakastan todella syvästi, ja toinen on kuin paras ystävä minulle. En voi luopua kummastakaan... </349591