Mitäs sen jälkeen kun

Olen elänyt kymmenkunta mieleltään sairaan miehen kanssa. Niistä viimeiset mies on ollut sairaseläkkeellä, olemme nelikymppisiä, kaksi lasta. Jos olisin mieheni sairaudesta tiennyt ennakkoon, en olisi lapsia edes harkinnut.

Mieheni siis sairastui kohtalaisen myöhään, yli kolmikymppisenä. Ekat vuodet hä oli töissä ja muutenkin yritti olla normaalissa elämässä kiinni parin pitkähkön laitosjakson jälkeen. Nyt viimeiset vuodet on jäänyt/jättäytynyt sairaseläkkeelle eikä enää oikein mikään kiinnosta.

Hän elää meillä täyshoitolassa. Ei hoida oikeastaan mitään. Syö enemmän kuin tienaa. Hänellä on pienehkö eläke eikä se kata hänen harrastusmenojaan ja alkoholinkäyttöään. En uskalla enää olla pois kotoa yhtään yötä, koska pelkään missä kunnossa hän sen jälkeen on. Työni ja lasten harrastusten vuoksi joskus täytyisi matkustaa, mutta se on ahdistavaa.

Minulla on nyt paha olla. En jaksa. Mitään terapiaa on turha ehdottaa, sillä se ei tuo yhtään tuntia vuorokauteeni lisää, mitä kipeästi tarvisin hoitaakseni työni, kotini ja lapseni tasapuolisesti. Nyt käy niin, että vanhempi väistyy omista tarpeistaan. Ellei isä ole ajokuntoinen, jää lapsi paitsi omista jutuistaan.

Näen kyllä että miehelläni on paha olla - joskus. Mutta usein tuntuu että hän on enemmän laiska kuin sairas. Jaksaa kyllä harrastaa, ryypätä, lukea, vahdata töllöä ja tietokonetta. Ja syödä jääkaapin tyhjäksi. Mutta ei jaksa siivota, leikata nurmikkoa tai oikein muutakaan kuin satunnaisesti, monien kehotusten jälkeen.

Viime päivät hän on mielestään se kärsivä osapuoli kun avioelämämme ei makuukamarissa suju normaalisti. Istuu sohvalla pahan näköisenä ja tiuskii ja ilkeilee minulle ja lapsilel. kun lapset kysyvät mikä on hän sanoo; äiti tietää. Hänellä kun on normaalit halut, muuta normaalia ei ole ollutkaan aikoihin... minua vain kiinnostaa miten jaksan päivästä toiseen.