Yksin yhdessä

Kaikkea ei aina saa mitä haluaa, niinkuin Rolling Stones lauloi. Ymmärrän hyvin tekstiäsi, tuollaistahan se elämä monesti tuppaa olemaan (tavallista ja tasapaksua), vaikkei sen kait aina pitäisikään. Sitä on turvallisessa vankilassa parisuhteessa, mutta toiveet ovat kuitenkin suuremmat kuin todellisuus. Otan osaa, mutta valitettavasti en osaa antaa neuvoja. Onhan tuo kuitenkin kait parempi kuin ei mitään, vai mitä? Jaksamista sulle.

Ei ole helppoa yksin eläminenkään, itse lähdin aikoinaan juuri tuontapaisesta suhteesta, itse olis pitäny harrastaa jotain,eikä vahdata mitä toinen tekee.

Itse on lopulta tehtävä itsensä onnelliseksi, mutta yksin ei ole mukavaa elää pidemmän päälle.

Voi olla oma kriisi kysymyksessä, koin samoin aikoinaan, mutta jälkiviisaus ei auta yhtään nyt.

No olispa mulla aloittajan kaltainen nainen. olisin varmasti onnellinen loppu elämäni.

-> ap

Korutonta kertomaa ja niin jokapäiväistä, tervetuloa Suomalaiseen avioliittoon.

Väittäisin että suurin osa meistä "harmaista" elää elämätöntä elämää, mitäänsanomattomine töineen, juuri kuten B-Virtanen sketseissään.

Ymmärrän ja tunnen täysin mitä tekstissäsi toit ilmi ja uskoisinkin että joku toisenlainen ihminen voisi antaa sinulle sen tunnepuolen täyttymyksen ja kiihkeyden, romantiikkaa unohtamatta.

Mutta, kahta et voi saada samassa paketissa.

Tuo toinen joka täyttäisi naiseutesi olisi hyvin luultavasti sellainen tyyppi jonka kanssa jokapäiväinen arki olisi täysi mahdottomuus, elämässä olisi menoa ja pärinää mutta siinä se sitten olisikin.
Näin sanon siksi koska olen likipitäen samassa tilanteessa kuin sinä, tosin olen mies.
Itse kaipaan suunnattomasti suuria tunteita mutta en niitä saa, olen naimissa naisen kanssa jonka kanssa ne jäävät vain haaveeksi. Elikkäs tässäkin tapauksessa on kaksi ihmistä naimisissa keskenään jotka eivät ole henkisesti samalla taajuudella. Miksi näin ? En tiedä.

Tällaisia nämä ovat nämä elämän paradoksit.


Good luck

kappalejako olis ihan kiva...ei tollasta puuroo jaksa lukea

Kiitos järkevistä ja sympaattisista kommenteista. Näen, että muillakin on samantapaisia tilanteita.
Täytyy yrittää jäsentää omaa elämäänsä jollain lailla ja alkaa taas harrastaa enemmän asioita mistä on aina tykännyt. Muuten saatan alkaa masentumaan.Kyllä punttisali ja leffojenkatselu menee ihan itsekseenkin ja kai sitä voi yksikseen tanssiakin, ainakin diskoa, vaikka kotona piilossa etten häiritse.
Olen alkanut suunnitella myös matkustamista:en seksituristina vaan jonnekkin, jossa voin setviä ajatuksiani ja selvittää millainen ihminen oikein olen. Ehkä se selviäisi parhaiten ihan yksin olemalla. Pelkästään kahvilassa istuminen ja ihmisvirtojen katselu ilahduttaa:olla ikäänkuin mukana, mutta ulkona siitä. Auringon lämpö iholla tuntuu myös uskomattoman terapeuttiselta. Mukavinta olisi tietysti mennä yhdessä, mutta jokaisella on oma makunsa matkustuksessa,eikä toista voi pakottaa.
Ilmeisesti pääni on pilvissä, koska arki on saman toistoa loppuelämäksi. Arki siis ahdistaa määrämuotoisuudellaan joskin se on myös jossain määrin turvallista. Eli yritän jatkossa saada arkeeni jotain kohokohtia, sillä itse niitä on keksittävä jollei niitä yhdessä voida kehittää. Sanotaanhan sitä, että jokainen on oman onnensa seppä. En jaksaisi vain aina olla piristämässä itseäni, toivoisin joskus olevani jonkin mukavan kohde.
Taidan myös olla epärealistinen romantikko, jonka höpöhommia on mahdoton sijoittaa arkeen. En haluaisi kuitenkaan muuttua miehekseni, sillä mitä me kaksi silloin tekisimme toistemme kanssa.
Pahoittelen "minä itse" sävyä. Taitaa olla kuitenkin niin kuin joku tuolla ylempänä vinkkasikin, että elämässäni on jonkinlainen murroskohta (ollut jo kyllä sitten viimeiset 10 vuotta) ja joudun tekemään työtä itseni kanssa jos aion jaksaa tässä liitossa/yleensä elämässä jatkossa. Ehkä olenkin perimmiltäni tyytymätön itseeni, joskin kaikki mitä kirjoitin suhteestamme on totta. Häpeän tyytymättömyyttäni kyllä kovasti.
Tuntuu, että monien pariskuntien elämä on uskomattoman laadukasta vai mitä kertoo se, että pikkukylässäkin puolisot nököttävät mökeissään keskenään, eikä kukaan käy missään muualla kuin ruokakaupassa, eikä juurikaan kukaan harrasta mitään ja silti ihmiset elävät vaan elämäänsä eteenpäin. Edellinen on jossain määrin yleistys, mutta näin täällä toimitaan suurinpiirtein.Tunnen kasapäin tällaisia pariskuntia ja tämä elämä riittää heille. Miksi en koe samoin. Mikä minussa on vikana.
Nyt lakkaan marisemasta ja yritän olla kiitollinen siitä mitä minulla on. Olenkin kiitollinen, mutta...ja taas jatkuu oravanpyörä ajatuksissani...

kertomuksesi oli koskettava ja jollain tapaa pystyn samastumaan joihinkin kohtiin itsekin. Olen suhteessa mutta tunnen että olen suhteessa nykyisin yksin. Sitä yrittää tehdä kaiken sen eteen mutta yksin ei pysty vaikka kuinka haluisi. En saisi itsekään itkeä enkä näyttää miten paha olo on tai en saisi sanoa sillä muuten valitan. Silti sitä yrittää parhaansa ja antaa kaikkensa. Kun vain löytäisi keinon saada se entinen takaisin sillä silloin ei tuntunut yksinäiseltä.

Eihän sinussa mitään vikaa ole, kaikillahan on unelmia ja ilman niitä ihminen ei olisi mitään. Jatka vain unelmointia, kunhan muistaa unelmoida jalat maassa. Tsemppiä! :)

telkkari ja netti passivoittaa ihmisiä pahiten. Siitä täytyisi irrottautua tietoisesti tai vähentää muutamaan tuntiin päivässä. Yksinkertaisesti kannattaa sulkea laitteet ja lähteä ulos vaikka kävelylle ja mikäs sen parempaa kuin perheensä kanssa? Raitis ilma piristää fyysisesti aivoja ja verenkiertoa.
Toisaalta ei koskaan kannata olettaa, että toinen on ikuinen seuraneiti/-herra jos oma mieli on niin tylsä, ettei keksi itsekseen mitään mielenkiintoista tekemistä.
Se on ikävää, jos luonteet on niin erilaiset, ettei mitään puhuttavaa juurikaan ole. Ei kannata missään nimessä rynniä naimisiin, saati hankkia muksuja, jos joku asia vaivaa.