Olenko äiti vai kaveri?

Oiksko niin,että jos lapsen kaveritkin alkaa olla kavereita,niin on jo pahasti hakoteillä?

Ei mikään niin kauan kuin sinä olet aikuinen, etkä teini-ikäinen.
Sinulla pitää olla omat asiat, joita ei ole tarpeen jakaa tyttären kanssa, samoin tyttärellä.
Hänen ei suinkaan pidä kertoa "kaikkea" sinulle.
Jos olet poikalapsen yh-äiti, pitäisi löytyä miehen malli pojalle, koska äiti ei pysty olemaan isän korvike. Mutta kyllä äitikin voi olla jääkiekkokaukalon laidalla ja kannustaa katsomossa. Oppia voi aina.

Ja saahan teillä olla läheiset välit. Kuinka onnellinen onkaan lapsi, joka voi pelkäämättä kertoa murheensa äidille, sillä monella ihmisellä on karvaat kokemukset siitä, että tuli kertoneeksi vanhemmilleen asioita, joista nämä saivatkin kamalan raivarin tai suhtautuivat muuten tunnottomasti.

Omista huolista ei pidä lapselle puhua, koska lapsi kantaisi murhetta mukanaan ja pelkäisi asioiden menevän pieleen. Lapsi ei voi käsitellä vaikeita asioita, koska hänellä ei ole elämänkokemusta vielä.

Minäkin halaan ja pussaan 10 vuotiasta lastani, juttelemme paljon asioista,kaveruussuhteista, maailmasta lapsen ja aikuisen silmin.. Toivon,että tämä jatkuu murkkuiän myllerrysten iskiessäkin.
Uskon olevani hyvä vanhempi enemmän kuin kaveri. Ei se läheisyys kumoa sitä, että asetan lapselle rajat, joita pitää noudattaa.

"Mikä on liian läheistä äiti-lapsi suhteessa? Mikä lapsessa menee pieleen jos äiti on lapsen silmissä "hyvä tyyppi"?"

Liian läheistä on se, että lapsesta tulee äidille väärällä tavalla "liian tärkeä". Vanhempi takertuu lapseen, ei uskalla olla auktroriteetti, yrittää miellyttää ja välttelee konflikteja. Lapsi ei pääse itsenäistymään tällaisesta kaverisuhteesta.

Miksi sitten vanhempi käyttäytyisi näin? Syynä voi olla vanhemman läheisriippuvuus. En tarkoita, että aloittaja on läheisriippuvainen, mutta oma lapsuus pitäisi käsitellä pohjamutia myöden.

http://www.laheisriippuvaiset.com/laheisriippuvuus.php

Kiitos teille kommenteista!

Lapseni, joka on siis poika, on 6-vuotias. Sellaista kaveruutta ei siis ole ilmassa, että minä leikkisin poikani ja hänen kavereidensa kanssa jotain pyssyleikkejä tai pelaisin jalkapalloa ulkona. :D Olen miettinyt, että näyttäytyykö ulkopuoliselle ihmiselle minun suhteeni poikaani kaveruutena sen vuoksi, että juttelen pojalle tärkeistä asioista ns. sujuvasti: kyselen tarkempia yksityiskohtia jos poikani kertoo innoissaan vaihtaneensa yhden jääkiekkokorttinsa kaverinsa kanssa sellaiseen, jota on pitkään toivonut saavansa; tai tiedustelen, millaisia voimia jollakin hänen Bakuganeistaan on jos hän niitä minulle esittelee.

Ei minua "aikuismaailmassa" juuri kiinnosta jääkiekko saati poikien lelut. Joskus minusta on vain kiva keskustella sellaisistakin asioista, jotka eivät ole minulle tärkeitä, mutta jotka selvästi ovat pojalleni tärkeitä. Sieltä juttujen välistä kuulen paljon hänen maailmaansa ja ajatuksiansa - ja ne ovat minulle tärkeitä. (En puhu pojalleni murheistani tai esimerkiksi siitä, kuinka minua ottaa päähän nykyjournalismin taso tai työpaikkojen suorituskeskeisyys. :D)

En mielestäni ole tarkertunut lapseeni. Olen rehellisesti sanoen enemmän kuin onnellinen kun joskus saan lapsivapaata aikaa, enkä ole mustasukkainen kenenkään muun pojalleni antamasta huomiosta. Oikeasti ajattelen, ettei se ole minulta pois. On varmasti totta, että minun auktoriteettiani koetellaan ihan joka päivä ja varmasti monissa asioissa neuvottelen poikani kanssa (sen sijaan, että vain sanoisin, että "se on näin"), enemmän kuin muut (ehkä? en osaa sanoa). Ehkä tuo neuvotteleminen on tosiaan yksi asia, joka saa suhteeni poikaani näyttäytymään jotenkin kaverillisemmalta, en tiedä. (Älkää ymmärtäkö väärin, en suinkaan neuvottele kaikista asioista, sillä 6-vuotiaan maailmassa on paljon asioita, joihin ei vaihtoehtoja ole.) En itse ole koskaan niellyt purematta minulle annettuja sääntöjä, vaan olen vaatinut niille perustelut ja siksi, osana persoonallisuuttani, tykkään selittää pojallenikin miksi joku asia on niin kuin on - ja jos hän pystyy perustelemaan oman kantansa vielä paremmin niin menkööt hänen mielensä mukaan! ;) (No okei, ei aina, mutta joskus siis näinkin.)

Miellyttäminen ja konfliktien välttäminen... Hyviä pointteja. Nuo ovat varmasti sellaisia piirteitä minussa jotka tulevat esille ihan kaikissa ihmissuhteissani, vaikken todellakaan ole mikään kynnysmatto. En pidä riitelemisestä ja joskus minulle oli todella vaikea ajatus, että joku ei pitäisi minusta. Pidän itseäni nykyiselläni kuitenkin suhteellisen aikuisena ja järkevänä, enkä enää horju toisten mielipiteistä. Lapsuuteni olen käsitellyt (kyllä, ammattivoimin :)), mutta nuo - miellyttäminen ja konfliktien välttäminen - ovat varmasti asioita, joita minun pitää vielä pohtia enemmän. Kiitos että toit ne esiin. :)

Kiitos myös -KK- että kerroit, että myös sinä olet läheinen äiti. Välillä kun minä olen miettinyt, että eikö oikeasti se ole vain hieno asia - kehittämiskohteen sijaan.

Niin... Voi kun sitä vaan osaisi luottaa omaan vanhemmuuteensa. :)