Pitkästä parisuhteesta

"Ansaitsen enemmän, jokainen meistä ansaitsee tulla rakastetuksi omana itsenämme. "

Myös miehesi ansaitsee olla oma itsensä mutta sinä yrität häntä väen väkisin muuttaa sinun maun mukaiseksi ja samalla viestit, ettei hän kelpaa omana itsenään. Entäs jos hän jonain päivänä sanoo sinulle, että ole jo hiljaa, älä jankaa samaa asiaa, en aio muuttua vain sen takia, että sinä niin haluat. Miksi miehen pitäisi kommunikoida tavalla, jota hän ei koe omakseen? Eikö toimiva arki riitä tai teot kerro enemmän kuin sanat. Uskon, että miehelläsikin on aika paljon siedettävää puoleltasi.

Oma mieheni kanssa emme ole erikoisemmin puhuneet koskaan, silti meillä on ollut hyvä ja monta kertaa onnellinenkin avioliitto. Olemme olleet vuosikymmeniä naimisissa ja täytyy myöntää, että myös minä painostin miestäni vuosikausia keskustelemaan minun tavallasi ja olemaan vuorovaikutuksessa minun haluamallani tavalla. Sitten tajusin, että kohtele toista niin kuin haluat itseäsikin kohdeltavan, tepsii paljon paremmin kuin itsekeskeinen "koska minä haluan" -väite, jossa samalla tulee piiloviestinä ajatus omasta paremmuudesta vuorovaikuttajana ja kommunikoijana. Ei muuten pidä paikkaansa.

Onneksi mieheni on pysynyt omana itsenään. Tiedän, että hän rakastaa ja kunnioittaa minua ja minä tunnen samoin häntä kohtaan. Rakkaus ja rakastaminen on osin myös tottumista; tottumista siihen tuttuun ja turvalliseen, eikä se ole missään nimessä negatiivista. Päin vastoin, kukapa ei haluasi löytää rinnalleen ihmistä, johon voi luottaa ja jonka kanssa arki sujuu suurimmaksi osaksi kitkatta. Parisuhteeseen kuuluu myös huonot ajat ja niiden sietäminen yhdessä on helpompaa ja kun tietää, ettei se rakkaus lopu isoonkaan ongelmaan tai vastoinkäymiseen.

Liiallinen analysointi ja jatkuva tulkinnan tarve tappaa intohimon, spontaaniuden ja sen hienonhienon värinän, jota rakastavaiset tuntevat toisiaan kohtaan. Mielestäni osa asioista saa kulkea omalla painollaan ja läheskään kaikkea ei tarvitse tietää saatikka selittää.

Montako kertaa miehesi pitää sanoa sinulle, ettei halua keskustella, että uskot tai ettet ota sitä henkilökohtaisesti??

Cloetta... kirjoitti:

"Ansaitsen enemmän, jokainen meistä ansaitsee tulla rakastetuksi omana itsenämme. "

Myös miehesi ansaitsee olla oma itsensä mutta sinä yrität häntä väen väkisin muuttaa sinun maun mukaiseksi ja samalla viestit, ettei hän kelpaa omana itsenään. Entäs jos hän jonain päivänä sanoo sinulle, että ole jo hiljaa, älä jankaa samaa asiaa, en aio muuttua vain sen takia, että sinä niin haluat. Miksi miehen pitäisi kommunikoida tavalla, jota hän ei koe omakseen? Eikö toimiva arki riitä tai teot kerro enemmän kuin sanat. Uskon, että miehelläsikin on aika paljon siedettävää puoleltasi.

Oma mieheni kanssa emme ole erikoisemmin puhuneet koskaan, silti meillä on ollut hyvä ja monta kertaa onnellinenkin avioliitto. Olemme olleet vuosikymmeniä naimisissa ja täytyy myöntää, että myös minä painostin miestäni vuosikausia keskustelemaan minun tavallasi ja olemaan vuorovaikutuksessa minun haluamallani tavalla. Sitten tajusin, että kohtele toista niin kuin haluat itseäsikin kohdeltavan, tepsii paljon paremmin kuin itsekeskeinen "koska minä haluan" -väite, jossa samalla tulee piiloviestinä ajatus omasta paremmuudesta vuorovaikuttajana ja kommunikoijana. Ei muuten pidä paikkaansa.

Onneksi mieheni on pysynyt omana itsenään. Tiedän, että hän rakastaa ja kunnioittaa minua ja minä tunnen samoin häntä kohtaan. Rakkaus ja rakastaminen on osin myös tottumista; tottumista siihen tuttuun ja turvalliseen, eikä se ole missään nimessä negatiivista. Päin vastoin, kukapa ei haluasi löytää rinnalleen ihmistä, johon voi luottaa ja jonka kanssa arki sujuu suurimmaksi osaksi kitkatta. Parisuhteeseen kuuluu myös huonot ajat ja niiden sietäminen yhdessä on helpompaa ja kun tietää, ettei se rakkaus lopu isoonkaan ongelmaan tai vastoinkäymiseen.

Liiallinen analysointi ja jatkuva tulkinnan tarve tappaa intohimon, spontaaniuden ja sen hienonhienon värinän, jota rakastavaiset tuntevat toisiaan kohtaan. Mielestäni osa asioista saa kulkea omalla painollaan ja läheskään kaikkea ei tarvitse tietää saatikka selittää.

Lue lisää

Niin, tässä on nyt taustalla sellaisia asioita, mitä arvon Cloetta ei välttämättä tiedä. Entäs jos teot kertovat toista, ne harvat sanat välillä toista. Joskus sanotaan sitä, joskus sanotaan tätä. Sitten asiaa ei selitetä, vaan jätetään se auki ja toinen yksinään miettimään jne. Totta kai parisuhteeseen kuuluu huonot ajat, mutta missä se raja menee? Milloin on aika sanoa, että voin tässä suhteessa niin huonosti, että en kestä enää? Milloin saa sanoa, että olemme niin erilaisia, ettei tästä vain tule mitään?

Ja kuten sanoin "jokainen ansaitsee", sama koskee miestäni. Siksi nyt häntä olen yrittänyt saada puhumaan kanssani. Lisäksi minusta on yhtä lailla väärin, että minä en saa puhua ja kanssani ei jaeta asioita. Minähän en voi häntä muuttaa, mutta miksi kaikki pitäisi (aina) mennä hänen ehdoillaan. Jos puhuminen on minulle tärkeää, niin miksi minun pitäisi tyytyä hiljaisuuteen? Olen huomannut, että jos siihen tyydyn, siitä seuraa vain ongelmia.

Viceversa... kirjoitti:

Montako kertaa miehesi pitää sanoa sinulle, ettei halua keskustella, että uskot tai ettet ota sitä henkilökohtaisesti??

Entäs jos on sellaisia ongelmia, että niistä on pakko keskustella tai sitten erota?

Akat. kirjoitti:

Niin, tässä on nyt taustalla sellaisia asioita, mitä arvon Cloetta ei välttämättä tiedä. Entäs jos teot kertovat toista, ne harvat sanat välillä toista. Joskus sanotaan sitä, joskus sanotaan tätä. Sitten asiaa ei selitetä, vaan jätetään se auki ja toinen yksinään miettimään jne. Totta kai parisuhteeseen kuuluu huonot ajat, mutta missä se raja menee? Milloin on aika sanoa, että voin tässä suhteessa niin huonosti, että en kestä enää? Milloin saa sanoa, että olemme niin erilaisia, ettei tästä vain tule mitään?

Ja kuten sanoin "jokainen ansaitsee", sama koskee miestäni. Siksi nyt häntä olen yrittänyt saada puhumaan kanssani. Lisäksi minusta on yhtä lailla väärin, että minä en saa puhua ja kanssani ei jaeta asioita. Minähän en voi häntä muuttaa, mutta miksi kaikki pitäisi (aina) mennä hänen ehdoillaan. Jos puhuminen on minulle tärkeää, niin miksi minun pitäisi tyytyä hiljaisuuteen? Olen huomannut, että jos siihen tyydyn, siitä seuraa vain ongelmia.

Lue lisää

Näinhän se toki on, ettei kaikkea täällä tiedetä mutta jos teotkin puhuvat esim- välinpitämättömyydesta, niin onhan silloin asia toinen. JOku voisi jopa päätellä, että jos sanat tomuus ja teot kumpikin viestivät samaan suuntaan, on mies jo siirtynyt askeleen kohti eroa.

Vaikkemme mieheni kanssa mitään syvällisempiä keskusteluja käykään, en silti tyydy hiljaisuuteen vaan keskustelen paljon ystävieni kanssa. Intiimit asiat ja sellaiset kahdenkeskiset inside-asiat tosin keskustelemma mieheni kanssa. Kuitenkin olen hyväksynyt ja ymmärtänyt, että mieheni ei ole koskaan kasvanut itseilmaisun tai keskustelun ympäristössä ja on motivoitunut opettelemaan em. asioita omaan tahtiinsa - meillä on siis 33. yhteinen vuosi menossa ja voin rehellisesti sanoa, että olemme onnellisia ja toki onnekkaitakin kun kaikesta huolimatta ja varsinkin kaiken takia, olemme yhdessä ja sitoutuneet toisiimme.

Joudut varmasti pähkäilemään asiat itseksesi ja tekemään itseäsi koskeavia päätöksia yksin. Toisaalta ei tuo liene kovin harvinaista.

Akat. kirjoitti:

Niin, tässä on nyt taustalla sellaisia asioita, mitä arvon Cloetta ei välttämättä tiedä. Entäs jos teot kertovat toista, ne harvat sanat välillä toista. Joskus sanotaan sitä, joskus sanotaan tätä. Sitten asiaa ei selitetä, vaan jätetään se auki ja toinen yksinään miettimään jne. Totta kai parisuhteeseen kuuluu huonot ajat, mutta missä se raja menee? Milloin on aika sanoa, että voin tässä suhteessa niin huonosti, että en kestä enää? Milloin saa sanoa, että olemme niin erilaisia, ettei tästä vain tule mitään?

Ja kuten sanoin "jokainen ansaitsee", sama koskee miestäni. Siksi nyt häntä olen yrittänyt saada puhumaan kanssani. Lisäksi minusta on yhtä lailla väärin, että minä en saa puhua ja kanssani ei jaeta asioita. Minähän en voi häntä muuttaa, mutta miksi kaikki pitäisi (aina) mennä hänen ehdoillaan. Jos puhuminen on minulle tärkeää, niin miksi minun pitäisi tyytyä hiljaisuuteen? Olen huomannut, että jos siihen tyydyn, siitä seuraa vain ongelmia.

Lue lisää

Sinun kuuluu olla oma itsesi ja miehesi oman itsensä. Se joko toimii tai ei toimi. Kohtelias voi olla pikkuasioissa mutta suuria vaatimuksia parisuhteessa ei voi tehdä.

Puhu siis ja anna miehesi olla tuppisuuna. Niin kauan kuin suhde miellyttää molempia, se jatkuu.

Akat. kirjoitti:

Entäs jos on sellaisia ongelmia, että niistä on pakko keskustella tai sitten erota?

No, eroa sitten.

" Olemme ilmeisen lörppäsuita koska mieleeni tule asiaa josta emme olisi pystyneet keskustelemaan. "

"Asenteemme yhteiskunnallisiin asioihin, lasten kasvatukseen ja rahan käyttöön
ovat alusta asti olleet aidosti samanlaiset.
Samoin kiinnostus urheiluun ja matkusteluun."

Minusta nuo kaksi asiaa kertovat kaiken. Ne ovat täydellisen avioliiton tae. Olette onnekkaita.

En ole edelliseen kirjoitukseesi ehtinyt paneutua, mutta kommentoin tätä seuraavaa. Mitä tarkoitat tarkkaan ottaen tuolla aikalisällä? En kerro, että "tiedän miltä sinusta tunttuu", tms, sillä kukaan, sinun lisäksi ei sitä voi tietää, kuitenkin, olen samojen pohdintojen ääressä ja tuo tunne ajatusten "solmuun menemisen" tai ehkä kokemani, kehää kiertämisen tunne on ollut uhkana itsellänikin. Sen olen kuitenkin kohdallani todennut, että niitä yksin pyörittäen usein asian ydin hämärtyy ja mieli alkaa takertua johdannais kysymyksiin, millä ei välttämättä ole suurtakaan merkitystä.
Tuo seikka, puolisoiden välisestä keskusteluyhteydestä on luonnollisesti tärkeimmästä päästä. Omassa liitossani on ollut aikoja, jolloin olemme olleet tilanteessa, milloin on tuntunut meidän puhuvan eri kieltä. Nuo ajanjaksot ovat todella turhauttavia ja hämmennystä aiheuttavia, varsinkin, kun on havaitsevinaan omien asioiden jäädessä muiden pimentoon.Tällöin ovat nousseet arvoon arvaamattomaan väylät, joiden kautta on saanut omia tunteitaan ja tärkeitä asioita purkaa ja saada näin perspektiiviä niille.

Tarvitsisiko sun avautua täällä vielä hieman enemmän, jotta saisit kunnon vastineita? Tähän mennessä ajatuksesi ovat liittyneet ongelmiin keskustelussa miehen kanssa ja joihinkin yksittäisiin ajatuseroihinne (esim. prostituutio). Niistä jää vähän löyhä kuva tilanteesta ja tuntuu tosi oudolta, että olisit tuollaisten syiden nojalla päättämässä pitkää liittoa. Olen ymmärtänyt, että "taustalla on muutakin", mutta ainakaan mistään miehesi julmasta teosta et puhu. Onko siis kyse vain sun fiiliksistä vai onko mies oikeesti tehnyt jotain? Muutakin kuin "muuttunut"? Tää jää nyt ihan auki ainakin mulle.

Kysynpä vain, kun tunnut turhautuvan täälläkin saamiisi palautteisiin...? Vai..? Jos mies ei puhu niin tuskin sitä voi pakottamalla yrittää aikaansaada.

Leuto kirjoitti:

Tarvitsisiko sun avautua täällä vielä hieman enemmän, jotta saisit kunnon vastineita? Tähän mennessä ajatuksesi ovat liittyneet ongelmiin keskustelussa miehen kanssa ja joihinkin yksittäisiin ajatuseroihinne (esim. prostituutio). Niistä jää vähän löyhä kuva tilanteesta ja tuntuu tosi oudolta, että olisit tuollaisten syiden nojalla päättämässä pitkää liittoa. Olen ymmärtänyt, että "taustalla on muutakin", mutta ainakaan mistään miehesi julmasta teosta et puhu. Onko siis kyse vain sun fiiliksistä vai onko mies oikeesti tehnyt jotain? Muutakin kuin "muuttunut"? Tää jää nyt ihan auki ainakin mulle.

Kysynpä vain, kun tunnut turhautuvan täälläkin saamiisi palautteisiin...? Vai..? Jos mies ei puhu niin tuskin sitä voi pakottamalla yrittää aikaansaada.

Lue lisää

Totta tuossakin, mutta on ehkä vaikeata alkaa täällä "julkisesti" omaa parisuhdetta tarkasti eritellä.
Minä kuitenkin ymmärsin, "Akateeminnan" kirjoituksesta, ettei hän suoranaisesti turhautunut palautteisiin, on ehkä enemmänkin pettynyt niiden voimaan, omien ajatussolmujen avaamiseksi.

mies.mina kirjoitti:

Totta tuossakin, mutta on ehkä vaikeata alkaa täällä "julkisesti" omaa parisuhdetta tarkasti eritellä.
Minä kuitenkin ymmärsin, "Akateeminnan" kirjoituksesta, ettei hän suoranaisesti turhautunut palautteisiin, on ehkä enemmänkin pettynyt niiden voimaan, omien ajatussolmujen avaamiseksi.

Lue lisää

Vastaan tähän viestiin, mutta kommentoin vähän kaikkea. Sinun kommenttisi todella auttavat. On hyvä tietää, että joku jollain tasolla ymmärtää, mistä puhun/kirjoitan, vaikka ei kaikissa asioissa samaa mieltä olisikaan. On totta, että kaikkia asioita en voi tai halua tässä avata. Pystyn tässä vain raapaisemaan pintaa. Leuto oli siinä mielessä oikeassa, että eilen minulla oli todella turhautunut ja huono olo ja viestit, joita täälläkin luin, vain lisäsivät sitä pahaa oloa ja aloin ahdistumaan niistäkin, koska tilanne on niin pahasti tukossa. Toisaalta myös sinun kommenttisi on totta, että enemmän se turhautuminen on ehkä omaan itseeni kohdistuvaa tai yleistä turhautumista: vaikka kuinka yritän kirjoittaa ja selvittää asioita, ne menevät vain huonompaan suuntaan. Ja koen, että ei tämäkään ole oikea tapa niitä yrittää selvittää. Asiat ovat niin kipeitä, että olen varpaillani koko ajan.

Meillä on juuri aiemmassa viestissäsi kuvaamasi kaltainen tilanne menossa: emme yksinkertaisesti ymmärrä toisiamme. Puhumme muka samasta asiasta, mutta täysin eri kantilta, emme ymmärrä ollenkaan toistemme näkökantoja tai ajatuksia. Yritän miettiä tässä, kuinka pystyisin valottamaan asiaa enemmän. Ehkä tässä on se, että koen asian niin, että meillä on "aina" parisuhteeseen kuuluvia kompromisseja tehty niin, että minä luovun omista haaveistani/itsestäni ja mennään miehen ehdoilla. Täysinhän näin asia ei ole, mikään ei ole noin mustavalkoista. Tuolta minusta on kuitenkin tuntunut hyvin, hyvin pitkään. Eli jos on yritetty asioita ratkoa niin, että ne olisivat parhain päin perheelle (yhteistä aikaa, lapseen liittyviä asioita jne.), niin yleensä se olen ollut minä, joka on joutunut tulemaan vastaan ja tuntuu siltä, että toinen ei sitä tee. Siksi minusta tuntuu pahalta, että minun pitäisi myös nyt, tässä tilanteessa, tyytyä siihen hiljaisuuteen tai siihen, että mitään kommentteja ei tarvitsisi jälkikäteen selvittää, riitoja sopia tai pyytää anteeksi. Mies ei minulta mitään "vaadi", mutta käytännössä näin on ollut pakko tehdä, jotta perheemme/parisuhteemme toimisi edes jollain tasolla. Tämä on todella turhauttavaa, varsinkin kun toinen ei tunnu ollenkaan ymmärtävän tai arvostavan tätä, vaan pitää sitä itsestäänselvyytenä. Vikaahan meissä on molemmissa, mutta minä (Huom! Voin kertoa vain oman kantani asiaan ja sen, miten minä asian näen. Tarkoitukseni ei ole syyttää, vaan kertoa nyt tunteista täysin omalta kannaltani) yritän ottaa opikseni virheistä, pyydän anteeksi ja pystyn myöntämään oman osuuteni asioihin. Mies usein kuittaa kaiken olankohautuksella eikä ota vastuuta sanoistaan/teoistaan, saatikka että pyytäisi anteeksi.

Ennen kuin kukaan kommentoi, niin vastaan itse: Tiedän, ei minua, aikuista ihmistä, kukaan ole tässä suhteessa pakottanut olemaan. Itse minä tähän olen jäänyt, vaikka olen kärsinyt näistä asioista vuosikausia. Se tästä ehkä tekee vielä pahemman asian. Kuinka ja mistä syystä kohtuullisen itsenäinen, myös omaa tahtoa omaava ihminen alistuu tällaiseen? Miksi minä annan itseäni kohdella näin ja miksi en kykene tekemään sitä lopullista ratkaisua? Aiemmin pystyin perustelemaan sitä sillä, että koin meillä olevan samat arvot ja perusajatukset elämässä, miehessä oli paljon hyvääkin, vaikka suhteemme oli vaikea. Nyt tuntuu, että nuo viimeisetkin "syyt" ovat karisseet pois, eli päästiin taas siihen arvomaailmojen eroamiseen. Ehkä tämä vähän valoittaa asiaa. Siksi olen nyt tässä pisteessä, että joudun miettimään, onko tässä enää mitään jäljellä, onko meistä enää mitään jäljellä tai onko tämä sitä, mitä minä haluan. Nyt minun on aika olla itsekäs ja miettiä, uskonko siihen enää, että pystyn joku päivä olemaan tässä suhteessa ja tuon miehen kanssa onnellinen.
(jatkuu myöhemmin)

Jatkan vielä tänne. Anteeksi pitkä tilitys, mutta en edes oleta kenenkään kaikkia näitä juttuja lukevan, kirjoitan näitä edelleen lähinnä itselleni... En minä pysty tässä koko pitkää parisuhdettamme ruotimaan auki, paljon jää sanomattakin.

Jos mies sanoo rakastavansa ja haluavansa olla minun kanssani, mutta tekonsa taas puhuvat muuta, niin se saa minut ihan sekaisin. Välillä ne sanatkin puhuvat muuta, mutta silti hän sanoo haluavansa jatkaa suhdetta. Siksi olen niin sekaisin. Minusta tuntuu, että olen hänen elämässään ja kodissaan vieraana, jota ei tarvitse ottaa omassa elämässä kovinkaan paljon huomioon. Olen siinä, koska olen aina ollut, mutta yhteisen elämämme eteen ei tarvitse tehdä mitään. Ongelmat ratkotaan niin, että laitetaan pää pensaaseen ja kuvitellaan, että niitä ei ole. Tunnen, että minulla ei ole mitään väliä ja asiat, joista tulen iloiseksi tai innostun, ovat kuin punainen vaate hänelle, teen asiat väärin, en innostu oikeista asioista jne. Ja jos jokin asia on minulle hyvin kipeä, en voi luottaa siihen, etteikö hän sillä "puukottaisi selkään" seuraavan riitamme aikana. Itse en koskaan kykene satuttamaan toista tahallaan, tietäen asian arkuuden. Eli tavallaan hän kyllä puhuu, mutta ne puheet ovat "yleensä" piikkejä ja puukkoja, joita ei tarvitse jälkikäteen selitellä tai pyydellä anteeksi. Asioista ei keskustella, ne vain töksäytetään ja sitten sen jälkeen ei puhuta. Eihän tämä toki aina näin ole, kyllä hän joskus yrittää, kun huomaa, että olen siinä pisteessä, että olen valmis lähtemään. Arjessa en kuitenkaan pysty häneen luottamaan. Uskoisin, että kaiken tämän aiheuttaa se, että emme vain yksinkertaisesti enää tunne toisiamme, ymmärrä miten tietyt teot toisiimme vaikuttavat. Vai emmekö vain välitä?

Ja kyllä, siltikin vielä mietin, voisiko tätä pelastaa, onko jotain, mitä vielä voisin tehdä. Kyllä tuon kaiken takana on kaikesta huolimatta myös hyvää ja viihdyn aidosti mieheni seurassa silloin harvoin, kun voimme rennosti olla toistemme seurassa. Kaipaan hänen seuraansa useinkin ja arvostan edelleen monia ominaisuuksia, joita hänessä on. Olen tästäkin hänelle puhunut, ei ole jäänyt sanomatta.

Avasin näköjään kaiken kaikkiaan enemmän, kuin oli tarkoitus. Menköön nyt. Ehkä kirjoitan näitä, koska toivoisin kuulevani, että joku on tällaisesta suosta noussut, että on jokin tapa, jolla toisistaan erkaantuneet ja toisiaan täysin ymmärtämättömät ihmiset ovat löytäneet yhteisen sävelen ja oppineet kuuntelemaan ja ymmärtämään toistensa kannat asioihin, hyväksymään toisensa.

Akat. kirjoitti:

Jatkan vielä tänne. Anteeksi pitkä tilitys, mutta en edes oleta kenenkään kaikkia näitä juttuja lukevan, kirjoitan näitä edelleen lähinnä itselleni... En minä pysty tässä koko pitkää parisuhdettamme ruotimaan auki, paljon jää sanomattakin.

Jos mies sanoo rakastavansa ja haluavansa olla minun kanssani, mutta tekonsa taas puhuvat muuta, niin se saa minut ihan sekaisin. Välillä ne sanatkin puhuvat muuta, mutta silti hän sanoo haluavansa jatkaa suhdetta. Siksi olen niin sekaisin. Minusta tuntuu, että olen hänen elämässään ja kodissaan vieraana, jota ei tarvitse ottaa omassa elämässä kovinkaan paljon huomioon. Olen siinä, koska olen aina ollut, mutta yhteisen elämämme eteen ei tarvitse tehdä mitään. Ongelmat ratkotaan niin, että laitetaan pää pensaaseen ja kuvitellaan, että niitä ei ole. Tunnen, että minulla ei ole mitään väliä ja asiat, joista tulen iloiseksi tai innostun, ovat kuin punainen vaate hänelle, teen asiat väärin, en innostu oikeista asioista jne. Ja jos jokin asia on minulle hyvin kipeä, en voi luottaa siihen, etteikö hän sillä "puukottaisi selkään" seuraavan riitamme aikana. Itse en koskaan kykene satuttamaan toista tahallaan, tietäen asian arkuuden. Eli tavallaan hän kyllä puhuu, mutta ne puheet ovat "yleensä" piikkejä ja puukkoja, joita ei tarvitse jälkikäteen selitellä tai pyydellä anteeksi. Asioista ei keskustella, ne vain töksäytetään ja sitten sen jälkeen ei puhuta. Eihän tämä toki aina näin ole, kyllä hän joskus yrittää, kun huomaa, että olen siinä pisteessä, että olen valmis lähtemään. Arjessa en kuitenkaan pysty häneen luottamaan. Uskoisin, että kaiken tämän aiheuttaa se, että emme vain yksinkertaisesti enää tunne toisiamme, ymmärrä miten tietyt teot toisiimme vaikuttavat. Vai emmekö vain välitä?

Ja kyllä, siltikin vielä mietin, voisiko tätä pelastaa, onko jotain, mitä vielä voisin tehdä. Kyllä tuon kaiken takana on kaikesta huolimatta myös hyvää ja viihdyn aidosti mieheni seurassa silloin harvoin, kun voimme rennosti olla toistemme seurassa. Kaipaan hänen seuraansa useinkin ja arvostan edelleen monia ominaisuuksia, joita hänessä on. Olen tästäkin hänelle puhunut, ei ole jäänyt sanomatta.

Avasin näköjään kaiken kaikkiaan enemmän, kuin oli tarkoitus. Menköön nyt. Ehkä kirjoitan näitä, koska toivoisin kuulevani, että joku on tällaisesta suosta noussut, että on jokin tapa, jolla toisistaan erkaantuneet ja toisiaan täysin ymmärtämättömät ihmiset ovat löytäneet yhteisen sävelen ja oppineet kuuntelemaan ja ymmärtämään toistensa kannat asioihin, hyväksymään toisensa.

Lue lisää

Noniin! Nyt päästiin asiaan! ;)

Mulle asian pihvi alkoi selvetä tästä:
"Minusta tuntuu, että olen hänen elämässään ja kodissaan vieraana, jota ei tarvitse ottaa omassa elämässä kovinkaan paljon huomioon. Olen siinä, koska olen aina ollut, mutta yhteisen elämämme eteen ei tarvitse tehdä mitään. Ongelmat ratkotaan niin, että laitetaan pää pensaaseen ja kuvitellaan, että niitä ei ole. Tunnen, että minulla ei ole mitään väliä ja asiat, joista tulen iloiseksi tai innostun, ovat kuin punainen vaate hänelle, teen asiat väärin, en innostu oikeista asioista jne. Ja jos jokin asia on minulle hyvin kipeä, en voi luottaa siihen, etteikö hän sillä "puukottaisi selkään" seuraavan riitamme aikana. Itse en koskaan kykene satuttamaan toista tahallaan, tietäen asian arkuuden. Eli tavallaan hän kyllä puhuu, mutta ne puheet ovat "yleensä" piikkejä ja puukkoja, joita ei tarvitse jälkikäteen selitellä tai pyydellä anteeksi. Asioista ei keskustella, ne vain töksäytetään ja sitten sen jälkeen ei puhuta. Eihän tämä toki aina näin ole, kyllä hän joskus yrittää, kun huomaa, että olen siinä pisteessä, että olen valmis lähtemään."

Siis, koetan tulkata: Mies ei arvosta sua. Mies pitää sua vähempiarvoisena kuin itseään. Hän käyttää henkistä väkivaltaa sorkkimalla heikkouksiasi kuin tikulla haavaa. Mies pitää sua juuri niin ahtaalla kuin suinkin, eroamatta, kestät.

Aaargh! Anteeksi reaktioni, mutta tekee mieli huutaa. Ihan sama mitä muuta sulla on elämässä ongelmana, mutta tuo ei voi jatkua. Jos tuota ei olisi, sulla ei olis mitään pahaa kriisiä ns. itsenäistymisessä tms. vaan asiat ja elämä vaan etenisi edes suhteellisen normaalin vastuksen rajoissa. Tuo syö sun voimat ihan pomminvarmasti.

Ei niin hajuakaan, miten saat ton loppumaan eroamatta ja/tai "antamatta lapsille väärää parisuhdemallia" mutta hei, first things first! Ratko ydinongelma ja muu helpottuu heti. Näin mä tän näen.

Leuto kirjoitti:

Noniin! Nyt päästiin asiaan! ;)

Mulle asian pihvi alkoi selvetä tästä:
"Minusta tuntuu, että olen hänen elämässään ja kodissaan vieraana, jota ei tarvitse ottaa omassa elämässä kovinkaan paljon huomioon. Olen siinä, koska olen aina ollut, mutta yhteisen elämämme eteen ei tarvitse tehdä mitään. Ongelmat ratkotaan niin, että laitetaan pää pensaaseen ja kuvitellaan, että niitä ei ole. Tunnen, että minulla ei ole mitään väliä ja asiat, joista tulen iloiseksi tai innostun, ovat kuin punainen vaate hänelle, teen asiat väärin, en innostu oikeista asioista jne. Ja jos jokin asia on minulle hyvin kipeä, en voi luottaa siihen, etteikö hän sillä "puukottaisi selkään" seuraavan riitamme aikana. Itse en koskaan kykene satuttamaan toista tahallaan, tietäen asian arkuuden. Eli tavallaan hän kyllä puhuu, mutta ne puheet ovat "yleensä" piikkejä ja puukkoja, joita ei tarvitse jälkikäteen selitellä tai pyydellä anteeksi. Asioista ei keskustella, ne vain töksäytetään ja sitten sen jälkeen ei puhuta. Eihän tämä toki aina näin ole, kyllä hän joskus yrittää, kun huomaa, että olen siinä pisteessä, että olen valmis lähtemään."

Siis, koetan tulkata: Mies ei arvosta sua. Mies pitää sua vähempiarvoisena kuin itseään. Hän käyttää henkistä väkivaltaa sorkkimalla heikkouksiasi kuin tikulla haavaa. Mies pitää sua juuri niin ahtaalla kuin suinkin, eroamatta, kestät.

Aaargh! Anteeksi reaktioni, mutta tekee mieli huutaa. Ihan sama mitä muuta sulla on elämässä ongelmana, mutta tuo ei voi jatkua. Jos tuota ei olisi, sulla ei olis mitään pahaa kriisiä ns. itsenäistymisessä tms. vaan asiat ja elämä vaan etenisi edes suhteellisen normaalin vastuksen rajoissa. Tuo syö sun voimat ihan pomminvarmasti.

Ei niin hajuakaan, miten saat ton loppumaan eroamatta ja/tai "antamatta lapsille väärää parisuhdemallia" mutta hei, first things first! Ratko ydinongelma ja muu helpottuu heti. Näin mä tän näen.

Lue lisää

Kommentoinpa tähänkin. Tuo toisen "selkään puukottaminen" on tosiaankin saatava loppumaan! Jos puoliso ei arvosta toista sen vertaa, ettei erota toiselle arkoja aiheita, tarkemmin ei halua oppia tietämään, mitkä asiat ovat niitä, on suhde huteralla pohjalla ja silloin kyllä asettaisin ko, henkilön rakastamisen vähintään kyseenalaiseksi. Takuuvarma keskusteluyhteyden torpedoimisen keino kun on, nostaa esille muissa yhteyksissä myöhemmin, kerrottu arkaluontoinen asia. Tällöin keskinäinen luottamus on kärsinyt merkittävän kolauksen tai jopa lopun.

mies.mina kirjoitti:

Kommentoinpa tähänkin. Tuo toisen "selkään puukottaminen" on tosiaankin saatava loppumaan! Jos puoliso ei arvosta toista sen vertaa, ettei erota toiselle arkoja aiheita, tarkemmin ei halua oppia tietämään, mitkä asiat ovat niitä, on suhde huteralla pohjalla ja silloin kyllä asettaisin ko, henkilön rakastamisen vähintään kyseenalaiseksi. Takuuvarma keskusteluyhteyden torpedoimisen keino kun on, nostaa esille muissa yhteyksissä myöhemmin, kerrottu arkaluontoinen asia. Tällöin keskinäinen luottamus on kärsinyt merkittävän kolauksen tai jopa lopun.

Lue lisää

Tätä minä olen yrittänyt tolkuttaa (kotona). Minun on jotenkin hirmuisen vaikea ymmärtää sanojaan tai tekojaan, koska toisaalta hän ei vaikuta täysin tunteettomalta kusipäältä ja pidän hänen pehmeästä puolestaan. Sitten taas minua kohtaan hän on välillä (vai aina?) melkoinen hirviö. Olen sanonut hänelle, että sanomisistaan huolimatta, minun on todella vaikea uskoa, että tuo, mitä hän tuntee minua kohtaan, on todellista rakkautta. Ei rakasta ihmistä haluta lyödä sinne, missä varmasti pahimmalta tuntuu. Ei ei rakastavasas suhteessa potkita maassa makaavaa, ei lisätä tuskaa kun toisella on vaikeinta. Tiedän, että toisaalta nuo tavat toimia johtuvat siitä, että hän ei vain osaa reagoida oikein, säikähtää ja reagoi väärällä tavalla. Minun kannalta toisaalta aika lailla sama, miksi hän tekee niin, se tekee kipeää enemmän kuin osaan kertoa.

Se, että oppisi tuntemaan sen, mikä minua satuttaa, ei ole vaikeaa. Olen monesti pyytänyt lopettamaan tietyntyyliset jutut tai kertonut, että nyt satutit tosi pahasti. Minä kyllä kerron ja näytän, jos minuun sattuu. Toinen ei lievennä käytöstään, koska hän kokee, että hänellä on oikeus sanoa asioita niin kuin sanoo tai tehdä niin kuin tekee. Jos minä näen, että toiseen ihmiseen sattuu, niin en lisää hänen tuskaansa, vaikka miten tuntisin olevani jossain asiassa oikeassa. Jos huomaan, että satutan, en jatka härkäpäisesti oman totuuteni saarnaamista tai toisen kiusaamista. En muuta mielipidettäni (keskustelematta), mutta pystyn hillitsemään kieleni enkä enää potki potkittua. Eli olemme empatia-asteikolla aika lailla eri päissä. Mies myönsikin, että hän ei ole maailman empaattisimpia ihmisiä (no shit, sherlock), ja minä taas olen täysin toista laitaa.

Minulla on kuitenkin niin paljon itsesyytoksiä liittyen suhteeseemme (ajattelen, että olen tehnyt hänestä tuollaisen), että varmaan siitäkin syystä yritän nyt puolisoanikin tässä "parantaa". Tiedän, ettei siinä ole mitään järkeä, mutta tästä nyt on järki kaukana muutenkin. Yritän saada hänet ymmärtämään, että ne samat ongelmat seuraavat meitä molempia seuraaviin suhteisiimme (jos niitä tulee), mikäli niitä ei selvitetä itsellemme. Siis yritän myös auttaa häntä, vaikka minun pitäisi nyt vain ja ainoastaan miettiä sitä, miten autan itseäni.

Luottamus, kyllä, se on mennyt.

Akat. kirjoitti:

Tätä minä olen yrittänyt tolkuttaa (kotona). Minun on jotenkin hirmuisen vaikea ymmärtää sanojaan tai tekojaan, koska toisaalta hän ei vaikuta täysin tunteettomalta kusipäältä ja pidän hänen pehmeästä puolestaan. Sitten taas minua kohtaan hän on välillä (vai aina?) melkoinen hirviö. Olen sanonut hänelle, että sanomisistaan huolimatta, minun on todella vaikea uskoa, että tuo, mitä hän tuntee minua kohtaan, on todellista rakkautta. Ei rakasta ihmistä haluta lyödä sinne, missä varmasti pahimmalta tuntuu. Ei ei rakastavasas suhteessa potkita maassa makaavaa, ei lisätä tuskaa kun toisella on vaikeinta. Tiedän, että toisaalta nuo tavat toimia johtuvat siitä, että hän ei vain osaa reagoida oikein, säikähtää ja reagoi väärällä tavalla. Minun kannalta toisaalta aika lailla sama, miksi hän tekee niin, se tekee kipeää enemmän kuin osaan kertoa.

Se, että oppisi tuntemaan sen, mikä minua satuttaa, ei ole vaikeaa. Olen monesti pyytänyt lopettamaan tietyntyyliset jutut tai kertonut, että nyt satutit tosi pahasti. Minä kyllä kerron ja näytän, jos minuun sattuu. Toinen ei lievennä käytöstään, koska hän kokee, että hänellä on oikeus sanoa asioita niin kuin sanoo tai tehdä niin kuin tekee. Jos minä näen, että toiseen ihmiseen sattuu, niin en lisää hänen tuskaansa, vaikka miten tuntisin olevani jossain asiassa oikeassa. Jos huomaan, että satutan, en jatka härkäpäisesti oman totuuteni saarnaamista tai toisen kiusaamista. En muuta mielipidettäni (keskustelematta), mutta pystyn hillitsemään kieleni enkä enää potki potkittua. Eli olemme empatia-asteikolla aika lailla eri päissä. Mies myönsikin, että hän ei ole maailman empaattisimpia ihmisiä (no shit, sherlock), ja minä taas olen täysin toista laitaa.

Minulla on kuitenkin niin paljon itsesyytoksiä liittyen suhteeseemme (ajattelen, että olen tehnyt hänestä tuollaisen), että varmaan siitäkin syystä yritän nyt puolisoanikin tässä "parantaa". Tiedän, ettei siinä ole mitään järkeä, mutta tästä nyt on järki kaukana muutenkin. Yritän saada hänet ymmärtämään, että ne samat ongelmat seuraavat meitä molempia seuraaviin suhteisiimme (jos niitä tulee), mikäli niitä ei selvitetä itsellemme. Siis yritän myös auttaa häntä, vaikka minun pitäisi nyt vain ja ainoastaan miettiä sitä, miten autan itseäni.

Luottamus, kyllä, se on mennyt.

Lue lisää

Nyt täytyy kyllä pahoitella, kun ainakaan minä en ymmärtänyt poimia kirjoituksistasi tätä asiaa.
Pidän ehkä liiankin itsestäänselvänä ettei "puukoteta selkään", eikä tieten tahtoen "tökitä" kipeisiin asioihin. Varmasti, erehtyväinen kun olen itsekin, olen tuohon syyllistynyt, mutta oppinut (toivottavasti), noistakin virheistä ja siis selkeästi anteeksi niitä pyytänyt.
Pyrin välttämään teräviä ja ehdottomia kommentteja, mutta tässä on sellainen seikka käsillä, johon pehmoilu ei sovi, nimittäin tahallisen ja vieläpä toistuvan, tuollaisen käytöksen suhteessa ei paljon valoa näy, tulevaisuutta ajatellen, rakkaudesta nyt puhumattakaan.

mies.mina kirjoitti:

Nyt täytyy kyllä pahoitella, kun ainakaan minä en ymmärtänyt poimia kirjoituksistasi tätä asiaa.
Pidän ehkä liiankin itsestäänselvänä ettei "puukoteta selkään", eikä tieten tahtoen "tökitä" kipeisiin asioihin. Varmasti, erehtyväinen kun olen itsekin, olen tuohon syyllistynyt, mutta oppinut (toivottavasti), noistakin virheistä ja siis selkeästi anteeksi niitä pyytänyt.
Pyrin välttämään teräviä ja ehdottomia kommentteja, mutta tässä on sellainen seikka käsillä, johon pehmoilu ei sovi, nimittäin tahallisen ja vieläpä toistuvan, tuollaisen käytöksen suhteessa ei paljon valoa näy, tulevaisuutta ajatellen, rakkaudesta nyt puhumattakaan.

Lue lisää

Eihän näitä pysty poimimaan, jos ei toinen kerro.

Sen verran sanon, että minulla itselläni on nyt jonkinlainen käsitys, miksi hän toimii niin kuin toimii. Luulen syyn arvaavani. Jotenkin vaan pitäisi mies saada ymmärtämään asioita. Meille on nyt varattuna aika parisuhdeneuvontaan, saimme eilen myös juteltua ja avattua asioita jonkin verran. Minun pitäisi nyt malttaa hetken aikaa pitää "pää kylmänä" ja ottaa asiasta pieni aikalisä siihen saakka, että pääsemme ulkopuolisen kanssa juttelemaan. Minun on turha hänelle noita asioita kertoa, koska olen liian läheinen eikä hän minua usko. Jos joku ulkopuolinen huomaa (toivon ammatti-ihmisten huomaavan) samat asiat kuin minäkin, niin ehkä se auttaa. Jos se ei auta, niin olen tehnyt sen päätöksen, että minun on aika lähteä tästä suhteesta.

Sain pitkästä aikaa myös nukuttua viime yönä, niin sen takia nyt varmaan astetta levollisempi olo eikä ihan kaikki näytä niin synkältä kuin viime viikkoina on näyttänyt. Luulin oikeasti, että olen kohta suljetulla osastolla, alkoi päässä kiertämään ajatukset niin pahasti kehää.

Akat. kirjoitti:

Eihän näitä pysty poimimaan, jos ei toinen kerro.

Sen verran sanon, että minulla itselläni on nyt jonkinlainen käsitys, miksi hän toimii niin kuin toimii. Luulen syyn arvaavani. Jotenkin vaan pitäisi mies saada ymmärtämään asioita. Meille on nyt varattuna aika parisuhdeneuvontaan, saimme eilen myös juteltua ja avattua asioita jonkin verran. Minun pitäisi nyt malttaa hetken aikaa pitää "pää kylmänä" ja ottaa asiasta pieni aikalisä siihen saakka, että pääsemme ulkopuolisen kanssa juttelemaan. Minun on turha hänelle noita asioita kertoa, koska olen liian läheinen eikä hän minua usko. Jos joku ulkopuolinen huomaa (toivon ammatti-ihmisten huomaavan) samat asiat kuin minäkin, niin ehkä se auttaa. Jos se ei auta, niin olen tehnyt sen päätöksen, että minun on aika lähteä tästä suhteesta.

Sain pitkästä aikaa myös nukuttua viime yönä, niin sen takia nyt varmaan astetta levollisempi olo eikä ihan kaikki näytä niin synkältä kuin viime viikkoina on näyttänyt. Luulin oikeasti, että olen kohta suljetulla osastolla, alkoi päässä kiertämään ajatukset niin pahasti kehää.

Lue lisää

"Eihän näitä pysty poimimaan, jos ei toinen kerro."

Ei välttämättä ole kyse siitä, ettei kerro. Voi olla, ettei itsekään tiedä tai osaa sanoiksi pukea.

Minullakin vaimo aikoinaan äkäisesti vaati puhumaan. Ei ollut mitään puhuttavaa, kun en vielä mitään tajunnut. Asiaa piti prosessoida vuosikausia, ennen kuin se ymmärrys alkoi muodostua ja olisi voinut ajatuksia kirjata.

Kirjata, koska suullinen keskustelu ajautuu tunteiden sivuraiteille melkein heti, eikä oikeaa edistystä tapahtuisi.

Toisaalta se saavutettu ymmärrys on niin raadollinen, ettei sillä haluaisi puolisoa loukata.

Ja näiden vuosien jälkeen tilanne on jo mennyt ohi: ajatukseni tuskin enää vaimoani kiinnostaisivat.

18 + 6 kirjoitti:

"Eihän näitä pysty poimimaan, jos ei toinen kerro."

Ei välttämättä ole kyse siitä, ettei kerro. Voi olla, ettei itsekään tiedä tai osaa sanoiksi pukea.

Minullakin vaimo aikoinaan äkäisesti vaati puhumaan. Ei ollut mitään puhuttavaa, kun en vielä mitään tajunnut. Asiaa piti prosessoida vuosikausia, ennen kuin se ymmärrys alkoi muodostua ja olisi voinut ajatuksia kirjata.

Kirjata, koska suullinen keskustelu ajautuu tunteiden sivuraiteille melkein heti, eikä oikeaa edistystä tapahtuisi.

Toisaalta se saavutettu ymmärrys on niin raadollinen, ettei sillä haluaisi puolisoa loukata.

Ja näiden vuosien jälkeen tilanne on jo mennyt ohi: ajatukseni tuskin enää vaimoani kiinnostaisivat.

Lue lisää

Olipa kiinnostava kirjoitus, sait uteliaisuuteni heräämään.

Nämähän ovat niin ihmis- ja parisuhdekohtaisia asioita, että vaikea sanoa. Olen maininnut aiemmin, että itse haluan aina tietää totuuden, oli se kuinka raadollinen hyvänsä. Ihminen vaistoaa (tai ainakin minä vaistoan) hyvin herkästi, jos asiat ovat pielessä ja omassa mielessä pyöritellessä siitä asiasta tulee helposti raastava noidankehä. Se raadollinen asia tekee kipeää hetken, ehkä vähän pidempäänkin, mutta sitä voi käsitellä ja sitä kautta oppia ymmärtämään asioita. Jos elää jatkuvassa epätietoisuudessa, vaistotessa asioiden olevan pielessä... No, se on ihan helvettiä. Eli omalla kohdallani ainakin haluaisin tietää, oli kyse mistä tahansa, moni taas ei halua, vaan elää mielummin onnellisen(?) tietämättömänä.

En tunne vaimoasi ja tiedä, mitä välillänne on tapahtunut. Uskoisin, koska hän on joskus vaatinut saada tietää asioita, että häntä ihan oikeasti kiinnostaa/kiinnosti, mitä mielessäsi liikkui, että hänelle totuus olisi tuonut helpotusta. Mutta kuten sanottu, en minä voi tietää, onko se näin. Omalla kohdallani olisi helpotus saada kuulla totuus, vaikkakin vuosien jälkeen, vaikka sitten eron jälkeen. Minä haluaisin tietää, miksi asiat menivät niin kuin menivät. Kutsukaa minua kontrollifriikiksi, minä kutsun sitä uteliaisuudeksi ihmisen käyttäytymistä kohtaan ja haluksi oppia :)

Akat. kirjoitti:

Olipa kiinnostava kirjoitus, sait uteliaisuuteni heräämään.

Nämähän ovat niin ihmis- ja parisuhdekohtaisia asioita, että vaikea sanoa. Olen maininnut aiemmin, että itse haluan aina tietää totuuden, oli se kuinka raadollinen hyvänsä. Ihminen vaistoaa (tai ainakin minä vaistoan) hyvin herkästi, jos asiat ovat pielessä ja omassa mielessä pyöritellessä siitä asiasta tulee helposti raastava noidankehä. Se raadollinen asia tekee kipeää hetken, ehkä vähän pidempäänkin, mutta sitä voi käsitellä ja sitä kautta oppia ymmärtämään asioita. Jos elää jatkuvassa epätietoisuudessa, vaistotessa asioiden olevan pielessä... No, se on ihan helvettiä. Eli omalla kohdallani ainakin haluaisin tietää, oli kyse mistä tahansa, moni taas ei halua, vaan elää mielummin onnellisen(?) tietämättömänä.

En tunne vaimoasi ja tiedä, mitä välillänne on tapahtunut. Uskoisin, koska hän on joskus vaatinut saada tietää asioita, että häntä ihan oikeasti kiinnostaa/kiinnosti, mitä mielessäsi liikkui, että hänelle totuus olisi tuonut helpotusta. Mutta kuten sanottu, en minä voi tietää, onko se näin. Omalla kohdallani olisi helpotus saada kuulla totuus, vaikkakin vuosien jälkeen, vaikka sitten eron jälkeen. Minä haluaisin tietää, miksi asiat menivät niin kuin menivät. Kutsukaa minua kontrollifriikiksi, minä kutsun sitä uteliaisuudeksi ihmisen käyttäytymistä kohtaan ja haluksi oppia :)

Lue lisää

Uteliaisuutesi voi olla sinun tarpeesi, mutta se ei välttämättä ole terveellistä. Henkisen alastomuuden vaatimus on monille ahdistava. Sinun pitää suoda puolisollesi tietty yksityisyyden sopukka. Jos luot turvallisen ympäristön, hän ehkä ennen pitkää raottaa sitä sinulle.

Muista myös, että se, mikä sieltä paljastuu voi oikeasti johtaa välirikkoon, jolloin koko kokemus on lähinnä henkistä väkivaltaa.

Myös elinikäisessä parisuhteessa yksilöt säilyvät yksilöinä.

6 + 14 kirjoitti:

Uteliaisuutesi voi olla sinun tarpeesi, mutta se ei välttämättä ole terveellistä. Henkisen alastomuuden vaatimus on monille ahdistava. Sinun pitää suoda puolisollesi tietty yksityisyyden sopukka. Jos luot turvallisen ympäristön, hän ehkä ennen pitkää raottaa sitä sinulle.

Muista myös, että se, mikä sieltä paljastuu voi oikeasti johtaa välirikkoon, jolloin koko kokemus on lähinnä henkistä väkivaltaa.

Myös elinikäisessä parisuhteessa yksilöt säilyvät yksilöinä.

Lue lisää

Niin, tavallaan ymmärrän mitä tarkoitat, ainakin osittain. Kuten huomattu, ajattelen tästä asiasta kuitenkin aika eri tavalla. Jos asia on sellainen, joka vaikuttaa parisuhteeseen ja kumppaniin (kuten aiemmassa kirjoituksessa oli laita), niin se tulisi kertoa. Tai siis, itse haluaisin tietää. En kokisi sitä henkisenä väkivaltana, vaan rehellisyytenä. Minulle henkilökohtaisesti on paljon pahempaa väkivaltaa se, että pidetään toinen arvailemassa, jätetään yksin miettimään "onko vika minussa" jne., kun asioiden oikean laiden kertomalla päästetään toinen pälkähästä. Mutta kuten sanottu: parisuhteet ja ihmiset ovat erilaisia, eivät kaikki halua tietää.

Minä olen itse raastavan rehellinen ollut ja olen ymmärtänyt mieheni puheista, että tuo on se puoli, mitä hän arvostaa ja miksi hän kanssani on. Olen avoin, raastavan rehellinen ja siinä mielessä turvallinen. Oli kuitenkin aika, jolloin en kyennyt normaaliin rehellisyyteeni ja kun se selvisi miehelle, hän oli hyvin järkyttynyt. Siis hän järkyttyi siitä, että minun kanssani on yleensä aina tiennyt, missä mennään, oli asia mikä tahansa, sitten en ollutkaan hänelle puhunut asioista niin kuin olisi pitänyt. Varmasti siihen liittyi tuo asia, mitä aiemmin käsiteltiin (luottamus oli mennyt kokonaan).

Aloin miettimään sitäkin, että ehkä minua ei sitten ole luotu parisuhteeseen, koska en kykene tuosta rehellisyyden vaatimuksestani luopumaan. Ehkä tyydyn olemaan vain hyvä ystävä. Ystävien kanssa kuitenkin voi olla rehellinen ja ystäviltä voi odottaa rehellisyyttä, parisuhteessa ilmeisesti ei...? Tämä on taas yksi asia lisää, joka vaatii miettimistä. Ehkä se todella olenkin minä, joka on niin yksinäinen susi, että ei kykene olemaan parisuhteessa. Sen tiedän, että minun ajatuksenjuoksuni monissa asioissa on niin erilainen, ettei kovinkaan moni ymmärrä tai kestä perässä. Varmaan näin on meidän suhteessammekin käynyt. Jotkut asiat ovat minulle hyvin selkeitä ja joskus minun on hirveän vaikea ymmärtää, että ne eivät jollekin toiselle ole niin selkeitä tai hän ajattelee ihan eri tavalla. Ja kieltämättä, alan hermostumaan, jos toinen ei vain ymmärrä, ei vaikka mitä tekisi. (En tarkoita, että en kykenisi muuttamaan mieltäni asioista tai myöntämään, että olen väärässä. Siihen kyllä kykenen. Samoin kykenen ajattelemaan asioita eri kanteilta. Mutta jos asia on minulle täysin selkeä, niin silloin tapahtuu tuota hermostumista.) Se on varmasti yksi huonoimmista piirteistäni. Siitä en ole vuosien harjoittelusta huolimatta päässyt eroon. Tuntuu, että se piirre vain vahvistuu.

Akat. kirjoitti:

Niin, tavallaan ymmärrän mitä tarkoitat, ainakin osittain. Kuten huomattu, ajattelen tästä asiasta kuitenkin aika eri tavalla. Jos asia on sellainen, joka vaikuttaa parisuhteeseen ja kumppaniin (kuten aiemmassa kirjoituksessa oli laita), niin se tulisi kertoa. Tai siis, itse haluaisin tietää. En kokisi sitä henkisenä väkivaltana, vaan rehellisyytenä. Minulle henkilökohtaisesti on paljon pahempaa väkivaltaa se, että pidetään toinen arvailemassa, jätetään yksin miettimään "onko vika minussa" jne., kun asioiden oikean laiden kertomalla päästetään toinen pälkähästä. Mutta kuten sanottu: parisuhteet ja ihmiset ovat erilaisia, eivät kaikki halua tietää.

Minä olen itse raastavan rehellinen ollut ja olen ymmärtänyt mieheni puheista, että tuo on se puoli, mitä hän arvostaa ja miksi hän kanssani on. Olen avoin, raastavan rehellinen ja siinä mielessä turvallinen. Oli kuitenkin aika, jolloin en kyennyt normaaliin rehellisyyteeni ja kun se selvisi miehelle, hän oli hyvin järkyttynyt. Siis hän järkyttyi siitä, että minun kanssani on yleensä aina tiennyt, missä mennään, oli asia mikä tahansa, sitten en ollutkaan hänelle puhunut asioista niin kuin olisi pitänyt. Varmasti siihen liittyi tuo asia, mitä aiemmin käsiteltiin (luottamus oli mennyt kokonaan).

Aloin miettimään sitäkin, että ehkä minua ei sitten ole luotu parisuhteeseen, koska en kykene tuosta rehellisyyden vaatimuksestani luopumaan. Ehkä tyydyn olemaan vain hyvä ystävä. Ystävien kanssa kuitenkin voi olla rehellinen ja ystäviltä voi odottaa rehellisyyttä, parisuhteessa ilmeisesti ei...? Tämä on taas yksi asia lisää, joka vaatii miettimistä. Ehkä se todella olenkin minä, joka on niin yksinäinen susi, että ei kykene olemaan parisuhteessa. Sen tiedän, että minun ajatuksenjuoksuni monissa asioissa on niin erilainen, ettei kovinkaan moni ymmärrä tai kestä perässä. Varmaan näin on meidän suhteessammekin käynyt. Jotkut asiat ovat minulle hyvin selkeitä ja joskus minun on hirveän vaikea ymmärtää, että ne eivät jollekin toiselle ole niin selkeitä tai hän ajattelee ihan eri tavalla. Ja kieltämättä, alan hermostumaan, jos toinen ei vain ymmärrä, ei vaikka mitä tekisi. (En tarkoita, että en kykenisi muuttamaan mieltäni asioista tai myöntämään, että olen väärässä. Siihen kyllä kykenen. Samoin kykenen ajattelemaan asioita eri kanteilta. Mutta jos asia on minulle täysin selkeä, niin silloin tapahtuu tuota hermostumista.) Se on varmasti yksi huonoimmista piirteistäni. Siitä en ole vuosien harjoittelusta huolimatta päässyt eroon. Tuntuu, että se piirre vain vahvistuu.

Lue lisää

Onko silti parasta silloin tällöin pidättäytyä kertomasta mielipidettään, jos tuntee sen loukkaavan toista? Varsinkin tilanteessa, milloin itsekään ei ole täysin varma mielipiteestään. Sanottuahan ei takaisin saa, mutta sen voi myöhemminkin, esim paremmassa yhteydessä kertoa. Itsessäni tunnistan kyllä myöskin tuon seikan, että en osaa muotoilla asioita kovinkaan hyvin, niitä minulta "tivattaessa".

mies.mina kirjoitti:

Onko silti parasta silloin tällöin pidättäytyä kertomasta mielipidettään, jos tuntee sen loukkaavan toista? Varsinkin tilanteessa, milloin itsekään ei ole täysin varma mielipiteestään. Sanottuahan ei takaisin saa, mutta sen voi myöhemminkin, esim paremmassa yhteydessä kertoa. Itsessäni tunnistan kyllä myöskin tuon seikan, että en osaa muotoilla asioita kovinkaan hyvin, niitä minulta "tivattaessa".

Lue lisää

Lyhyesti: kyllä.

Pidemmällä kaavalla: Riippunee tilanteesta. Joskus tilanne vaatii nopeaa reagointia, jos näkee, että asia esim. nakertaa toista ja pahasti, tai tilanne vaatii selityksen. Ei toista kuitenkaa saa tarkoituksella satuttaa, se on minun kantani, eli vaikka ulkonäköön tai muuhun vähemmän tärkeään asiaan liittyviä mielipiteitään voi lieventää. Tunteisiin tai isompiin asioihin liittyvissä asioissakaan ei kaikkea tarvitse aina paukauttaa suoraan, vaan joskus ensin on hyvä miettiä sanomisiaan ja tutkiskella tunteitaan. Toki ylilyöntejä aina sattuu. Ja tietenkin rehellisyys joskus satuttaa, mutta pidemmälle ajateltuna voi helpottaa oloa, molemmilla. Ja jos toinen "tivaa" kantaa, niin voihan siinä vaikka pyytää lisäaikaa, lupaa palata asiaan vaikka parin päivän päästä, kun on miettinyt asiaa. Minulle ainakin tuo riittäisi, mutta taas... jokainen meistä on erilainen.

Minusta on alkanut tuntua, että miehet monesti pelkäävät meidän naisten turhaan särkyvän. Olemme aika sitkeitä. Tai koska voin puhua vain omasta puolestani, niin minä ainakin olen lopulta aika vahva ja sitkeä. Asiat sattuvat, sitten vähän ehkä itketään, vähän saatetaan raivotakin, asiat puhutaan auki, sitten se menee ohi eikä siihen tarvitse enää palata. Siis tämä olisi minun ihanneriitani, jos sellaista voi olla. Olisi selkeä asia, jota käsitellä ja jonka voisi sitten unohtaa tai josta voisi ottaa opikseen. Heikko olen sellaisissa tilanteissa, jotka ovat epäselviä, nakertavat, eivät ole selvitettävissä.

Vai pelätäänkö tuossa rehellisyydessä sittenkin sitä, että joudutaan oikeasti selvittämään niitä asioita, myös itselle?

akateeminna kirjoitti:

Lyhyesti: kyllä.

Pidemmällä kaavalla: Riippunee tilanteesta. Joskus tilanne vaatii nopeaa reagointia, jos näkee, että asia esim. nakertaa toista ja pahasti, tai tilanne vaatii selityksen. Ei toista kuitenkaa saa tarkoituksella satuttaa, se on minun kantani, eli vaikka ulkonäköön tai muuhun vähemmän tärkeään asiaan liittyviä mielipiteitään voi lieventää. Tunteisiin tai isompiin asioihin liittyvissä asioissakaan ei kaikkea tarvitse aina paukauttaa suoraan, vaan joskus ensin on hyvä miettiä sanomisiaan ja tutkiskella tunteitaan. Toki ylilyöntejä aina sattuu. Ja tietenkin rehellisyys joskus satuttaa, mutta pidemmälle ajateltuna voi helpottaa oloa, molemmilla. Ja jos toinen "tivaa" kantaa, niin voihan siinä vaikka pyytää lisäaikaa, lupaa palata asiaan vaikka parin päivän päästä, kun on miettinyt asiaa. Minulle ainakin tuo riittäisi, mutta taas... jokainen meistä on erilainen.

Minusta on alkanut tuntua, että miehet monesti pelkäävät meidän naisten turhaan särkyvän. Olemme aika sitkeitä. Tai koska voin puhua vain omasta puolestani, niin minä ainakin olen lopulta aika vahva ja sitkeä. Asiat sattuvat, sitten vähän ehkä itketään, vähän saatetaan raivotakin, asiat puhutaan auki, sitten se menee ohi eikä siihen tarvitse enää palata. Siis tämä olisi minun ihanneriitani, jos sellaista voi olla. Olisi selkeä asia, jota käsitellä ja jonka voisi sitten unohtaa tai josta voisi ottaa opikseen. Heikko olen sellaisissa tilanteissa, jotka ovat epäselviä, nakertavat, eivät ole selvitettävissä.

Vai pelätäänkö tuossa rehellisyydessä sittenkin sitä, että joudutaan oikeasti selvittämään niitä asioita, myös itselle?

Lue lisää

*"...miehet pelkäävät turhaan meidän naisten särkyvän..."

akateeminna kirjoitti:

*"...miehet pelkäävät turhaan meidän naisten särkyvän..."

Entä jos tuossa rehellisyydessä/avoimuudessa pelätäänkin enemmänkin toisen reaktiota ja sen mahdollista vaikutusta itseen tai parisuhteeseen, ts vältellään riitaa.

akateeminna kirjoitti:

*"...miehet pelkäävät turhaan meidän naisten särkyvän..."

"...miehet pelkäävät turhaan meidän naisten särkyvän..."

Kuule, miehet pelkäävät kyllä ihan itse särkyvänsä. Ja sen he ovat oppineet kantapään kautta. Minäkin seurustelun ensi päivinä.

Oletko lukenut Aku Ankkaa? Miksi Aku pelkää Iineksen reaktioita?

mies.mina kirjoitti:

Entä jos tuossa rehellisyydessä/avoimuudessa pelätäänkin enemmänkin toisen reaktiota ja sen mahdollista vaikutusta itseen tai parisuhteeseen, ts vältellään riitaa.

Eli siis salaillaan/valehdellaan itsekkäistä syistä. Useinhan kertomatta jättämistä perustellaan sillä, että halutaan säästää toista, mutta loppujen lopuksi siellä takana taitaakin olla vain ihan itsekkäät syyt, usein kai onkin.

Tässähän oli nyt kyse asiasta, joka muutenkin kalvaa ja aiheuttaa ongelmia parisuhteeseen (näin käsitin), niin silloin parisuhteenkaan pelastaminen ei oikein riitä syyksi. Tarkoitan: onko parempi kiduttaa toista hitaasti ja pitkään kuin kerralla "repäistä laastari irti". Noh, näitä voi jokainen tahollaan miettiä, mikä on paras tapa itselle ja omalle parisuhteelleen. Minä aion edelleen kulkea mahdollisimman avoimella tiellä, koska se on ainoa, joka sopii minulle.

Akat. kirjoitti:

Eli siis salaillaan/valehdellaan itsekkäistä syistä. Useinhan kertomatta jättämistä perustellaan sillä, että halutaan säästää toista, mutta loppujen lopuksi siellä takana taitaakin olla vain ihan itsekkäät syyt, usein kai onkin.

Tässähän oli nyt kyse asiasta, joka muutenkin kalvaa ja aiheuttaa ongelmia parisuhteeseen (näin käsitin), niin silloin parisuhteenkaan pelastaminen ei oikein riitä syyksi. Tarkoitan: onko parempi kiduttaa toista hitaasti ja pitkään kuin kerralla "repäistä laastari irti". Noh, näitä voi jokainen tahollaan miettiä, mikä on paras tapa itselle ja omalle parisuhteelleen. Minä aion edelleen kulkea mahdollisimman avoimella tiellä, koska se on ainoa, joka sopii minulle.

Lue lisää

Voin siis taasen puhua vain omasta puolestani, mutta pakko on myöntää, että toisinaan jätän kertomatta mielipidettäni, itsekkäistä syistä, joskus pelosta siihen, että se nousee esille "väärässä" yhteydessä. Mielestäni en kyllä kiertele keskusteluja, varsinkaan avoimia sellaisia, niissä asioissa, mitkä katson vaikuttavan parisuhteeseen. No, sekin on tunnustettava, että niissä, päätän asian merkityksen parisuhteelle, luonnollisesti siis, itse. Aihetta itsetutkiskeluun ja tapojen muuttamiseen on täten myös itsellänikin.
Tuo "mahdollisimman avoin" tie ansaitsee mielestäni "hatun noston", mutta kuten itsekin toteat, kaikille se ei sovi, eivät halua tai eivät kykene.

mies.mina kirjoitti:

Voin siis taasen puhua vain omasta puolestani, mutta pakko on myöntää, että toisinaan jätän kertomatta mielipidettäni, itsekkäistä syistä, joskus pelosta siihen, että se nousee esille "väärässä" yhteydessä. Mielestäni en kyllä kiertele keskusteluja, varsinkaan avoimia sellaisia, niissä asioissa, mitkä katson vaikuttavan parisuhteeseen. No, sekin on tunnustettava, että niissä, päätän asian merkityksen parisuhteelle, luonnollisesti siis, itse. Aihetta itsetutkiskeluun ja tapojen muuttamiseen on täten myös itsellänikin.
Tuo "mahdollisimman avoin" tie ansaitsee mielestäni "hatun noston", mutta kuten itsekin toteat, kaikille se ei sovi, eivät halua tai eivät kykene.

Lue lisää

Heh, tuokin asia tuli kotona esiin, että voiko vain toinen päättää, mikä on merkityksellistä parisuhteen kannalta. Eli se mikä on toiselle hyvinkin merkityksellistä, toiselle ei merkitse mitään. Minusta tuossakin auttaisi se, että keskusteltaisiin siitä, mikä toisen mielestä tulisi kertoa ja mitä taas ei halua tietää. Meillä on ainakin kotona aika erilaiset käsitykset siitä.

Joskus on käynyt niin, että mies on ns. itsekkäistä syistä jättänyt jotain asioita kertomatta tai on ihan suorastaan valehdellut jostain puolimerkityksellisestä asiasta. Asia oli senluontoinen, että minusta siitä olisi pitänyt kertoa ja se olisi mennyt ohi ehkä pienellä mulkaisulla tai sitten kevyellä keskustelulla, mutta mitään pahaa riitaa siitä ei olisi tullut (tai niistä ei olisi tullut). Kun minulle sitten selvisi, että minulle oli valehdeltu asiassa, niin heräsi epäilys, missä muussa valehdellaan, pitikö se asia sisällään jotain muuta kuin sen, miksi se paljastui jne. Ja asiasta seurasi ihan hirveä riita luottamuspula ja nämä muutamat asiat tavallaan vieläkin vaikuttavat jossain taustalla, kun mietin, voiko tuohon ihmiseen oikeasti luottaa. Eli yritän sanoa sitä, että joskus sillä hetken rehellisyydellä pääsee oikeasti paljon helpommalla.

Akat. kirjoitti:

Heh, tuokin asia tuli kotona esiin, että voiko vain toinen päättää, mikä on merkityksellistä parisuhteen kannalta. Eli se mikä on toiselle hyvinkin merkityksellistä, toiselle ei merkitse mitään. Minusta tuossakin auttaisi se, että keskusteltaisiin siitä, mikä toisen mielestä tulisi kertoa ja mitä taas ei halua tietää. Meillä on ainakin kotona aika erilaiset käsitykset siitä.

Joskus on käynyt niin, että mies on ns. itsekkäistä syistä jättänyt jotain asioita kertomatta tai on ihan suorastaan valehdellut jostain puolimerkityksellisestä asiasta. Asia oli senluontoinen, että minusta siitä olisi pitänyt kertoa ja se olisi mennyt ohi ehkä pienellä mulkaisulla tai sitten kevyellä keskustelulla, mutta mitään pahaa riitaa siitä ei olisi tullut (tai niistä ei olisi tullut). Kun minulle sitten selvisi, että minulle oli valehdeltu asiassa, niin heräsi epäilys, missä muussa valehdellaan, pitikö se asia sisällään jotain muuta kuin sen, miksi se paljastui jne. Ja asiasta seurasi ihan hirveä riita luottamuspula ja nämä muutamat asiat tavallaan vieläkin vaikuttavat jossain taustalla, kun mietin, voiko tuohon ihmiseen oikeasti luottaa. Eli yritän sanoa sitä, että joskus sillä hetken rehellisyydellä pääsee oikeasti paljon helpommalla.

Lue lisää

Tuo, että keskusteltaisiin ja sovittaisiin asioiden merkityksellisyydesta ja sovittaisiin niistä, olisi tietysti optimaalinen tilanne. Kuitenkin itsessänikin huomaan, että niiden painotusarvo vaihtelee, ts mitkä asiat ovat milloinkin pinnalla ja toiset taas taka-alalla. Tästä varsin hyviä esimerkkejä lienevät raha- ja taloudelliset seikat, sekä tämän parisuhde otsikonkin alla varsin usein esiin nousseet seksuaalisuuteen liittyvät asiat.
Erimielisyyttä varmasti herättää monesti myös seikka, että omaa käyttäytymistä ei osata suhteuttaa toisen vastaavaan. Esimerkiksi rahan käytössä omat "sijoitukset" unohtuvat tai ainakin tuntuvat tärkeämiltä, kuin toisen.
Toisaalla seksuaalisuudessa, mikäli omat halut ovat "kateissa" ei ne asiat niin tärkeiltä tunnu ja vastaavasti päinvastoin.
Tuota rehellisyyttä itsessään en omalla kohdallani koe ongelmaksi sillä siinä en näe harmaita alueita, kun avoimuudessa taas on neuvotteluvaraa, ilman että se tehtäisiin rehellisyyden kustannuksella. Itse näen ne kahtena eri asiana.

Akat. kirjoitti:

Eli siis salaillaan/valehdellaan itsekkäistä syistä. Useinhan kertomatta jättämistä perustellaan sillä, että halutaan säästää toista, mutta loppujen lopuksi siellä takana taitaakin olla vain ihan itsekkäät syyt, usein kai onkin.

Tässähän oli nyt kyse asiasta, joka muutenkin kalvaa ja aiheuttaa ongelmia parisuhteeseen (näin käsitin), niin silloin parisuhteenkaan pelastaminen ei oikein riitä syyksi. Tarkoitan: onko parempi kiduttaa toista hitaasti ja pitkään kuin kerralla "repäistä laastari irti". Noh, näitä voi jokainen tahollaan miettiä, mikä on paras tapa itselle ja omalle parisuhteelleen. Minä aion edelleen kulkea mahdollisimman avoimella tiellä, koska se on ainoa, joka sopii minulle.

Lue lisää

Sanotaan nyt tähänkin jotain...
Omalta osaltani olen tullut siihen päätelmään, että nainen ei voi eikä tule miestä yrittää hallita. Täydellisen henkisen alastomuuden vaade on osaltaan kontrollointia, jota me naiset helposti yritämme käyttää, kun emme ihan luota. Olen huomannut, että mies taas kokee tämän ahdistavaksi ja vetäytyy entisestään kauemmas helposti. Ei siis toimi, ei vaan ei.

Mutta kun vain luotan, en sokeasti mutta luotanpa kuitenkin, miehen toimivan parhaaksemme ja rakastavan parhaansa mukaan, koen että tuo vapaus vie laivaa kuin sievä tuuli. Kaikessa siinä ajoittaisessa salailussa, mielipiteiden pehmentelyssä, mielen sopukoiden synkeissä vesissä räpiköinnissä, mitä mies joskus tekee, näen äärettömän kaunista rakkautta, kun uskallan katsoa miestä etäämpää. Tuo yrittää, kantaa vastuuta, tekee töitä! Ja sitten se on vähän vaisuna, kun on lipsauttanut puolitotuuden, niinhän me kaikki. Mä saan pitää sisäisen totuuden toiveeni, mutta pinnan alla vain pieninä ajatuksinani. Ainoa kielto mulla on, että muita naisia en salli, muuten puuhailkoon mitä mielii. Tuo antaa myös itselle tilaa rehellisesti tuntea mitä tuntee ja ajatella mitä ajattelee, jopa muuttaa mieltään ajan mittaa.

Leuto kirjoitti:

Sanotaan nyt tähänkin jotain...
Omalta osaltani olen tullut siihen päätelmään, että nainen ei voi eikä tule miestä yrittää hallita. Täydellisen henkisen alastomuuden vaade on osaltaan kontrollointia, jota me naiset helposti yritämme käyttää, kun emme ihan luota. Olen huomannut, että mies taas kokee tämän ahdistavaksi ja vetäytyy entisestään kauemmas helposti. Ei siis toimi, ei vaan ei.

Mutta kun vain luotan, en sokeasti mutta luotanpa kuitenkin, miehen toimivan parhaaksemme ja rakastavan parhaansa mukaan, koen että tuo vapaus vie laivaa kuin sievä tuuli. Kaikessa siinä ajoittaisessa salailussa, mielipiteiden pehmentelyssä, mielen sopukoiden synkeissä vesissä räpiköinnissä, mitä mies joskus tekee, näen äärettömän kaunista rakkautta, kun uskallan katsoa miestä etäämpää. Tuo yrittää, kantaa vastuuta, tekee töitä! Ja sitten se on vähän vaisuna, kun on lipsauttanut puolitotuuden, niinhän me kaikki. Mä saan pitää sisäisen totuuden toiveeni, mutta pinnan alla vain pieninä ajatuksinani. Ainoa kielto mulla on, että muita naisia en salli, muuten puuhailkoon mitä mielii. Tuo antaa myös itselle tilaa rehellisesti tuntea mitä tuntee ja ajatella mitä ajattelee, jopa muuttaa mieltään ajan mittaa.

Lue lisää

Olipa kauniisti kirjoitettu! Kunnioitettava asenne kuvastuu siitäkin ja kuten täällä on monta kertaa todettukin, jokainen tyylillään.
Lisäisin omalta kodaltani kirjoitukseesi: Tuo kielto, josta kerroit, on itselleni itsestään selvyys, sellaista en voisi kuvitellakaan siedettävän. Toisaalta en toivo, että minun muutenkaan sallitaan "puuhaavan mitä mielin". Toivottavasti tarkoitit tarkemmin, että kaikessa "puuhaillussaan" ottaa huomioon, että on osa parisuhdetta/perhettä ja toiimii sen mukaan ja on tekemisistään tietyllä tavalla vastuussa toiselle/perheelleen.

mies.mina kirjoitti:

Olipa kauniisti kirjoitettu! Kunnioitettava asenne kuvastuu siitäkin ja kuten täällä on monta kertaa todettukin, jokainen tyylillään.
Lisäisin omalta kodaltani kirjoitukseesi: Tuo kielto, josta kerroit, on itselleni itsestään selvyys, sellaista en voisi kuvitellakaan siedettävän. Toisaalta en toivo, että minun muutenkaan sallitaan "puuhaavan mitä mielin". Toivottavasti tarkoitit tarkemmin, että kaikessa "puuhaillussaan" ottaa huomioon, että on osa parisuhdetta/perhettä ja toiimii sen mukaan ja on tekemisistään tietyllä tavalla vastuussa toiselle/perheelleen.

Lue lisää

Niin. Minähän puhun vain oman repliikkini, tuo oli miehen vastine. Juuri näin tämä on mahdollista. Sinun "itsestäänselvyytesi" ja perheen parhaan ajattelu ovat niitä miehen valintoja vapaudesta käsin. Kuinka kauniita ne ovatkaan! :)

Jos vapauttaan käyttää väärin, ensimmäinen jota satuttaa on oma itsensä.

Leuto kirjoitti:

Niin. Minähän puhun vain oman repliikkini, tuo oli miehen vastine. Juuri näin tämä on mahdollista. Sinun "itsestäänselvyytesi" ja perheen parhaan ajattelu ovat niitä miehen valintoja vapaudesta käsin. Kuinka kauniita ne ovatkaan! :)

Jos vapauttaan käyttää väärin, ensimmäinen jota satuttaa on oma itsensä.

Lue lisää

Ja voi, kuinka tuon viimeisen lauseen sisällön unohdamme, erheitä tehdessämme!

Oletpa sinä tarkkanäköinen ihminen. On totta, että taustalla on myös omia asioita/ongelmia, joita olen ratkonut. Kirjoituksistani ei ehkä käy selville, että sen takia nyt tavallaan ollaan tässä tilanteessa, että olen käynyt tätä keskustelua itseni kanssa ja käynyt melkoista itsenäistymisprosessia läpi, käynyt jopa asiantuntijan kanssa juttelemassa näistä asioista, pitkään. Pääsimme siellä ihan hyvään lopputulokseen, mutta sielläkin lopputulemana oli, että minä olen nykyään ihan sinut itseni kanssa (sitä ei välttämättä juuri nyt huomaa, mutta siihen tilaan pääsin silloin. opin hyväksymään itseni ja olemaan itselleni armollinen), mutta jollain tavoin suhteemme solmut pitäisi saada ratkaistua tai edistystä ei tule enää tapahtumaan. Fiksumpi olisi jo siitä vetänyt johtopäätöksensä (puhun siis itsestäni).

Minä tiedän hyvin vahvasti sen, että en tule olemaan koskaan onnellinen, jos en ala toteuttamaan asioita oman pääni mukaan, tekemään asioita, joista minulle tulee hyvä mieli, olemaan itsekäs. On opittava, että minun ei tarvitse kantaa huonoa omatuntoa siitä, että teen ratkaisuja, jotka ovat hyväksi minulle. Vaikka olen toisaalta itsenäinen, olen taipuvainen ottamaan toisten huolet ja murheet kannettavakseni. Yritän aina (yksin) ratkaista kaikki ongelmat, maailman ja parisuhteen ja kavereiden. Mietin ja pohdin niitä, vaikka pitäisi keskittyä vain siihen, mikä on hyväksi minulle. Se on se asia, mikä minun pitää oppia tässä elämässä ja nyt. Oikeastaan tuosta tämä kaikki nyt lähti. Tiedän sisimmässäni, mitä ne asiat ovat, mutta olen tajunnut, että niitä en voi tässä parisuhteessa tehdä. Ei siksi, etten haluaisi miestä elämääni, vaan siksi, että hän ei ymmärrä niitä ratkaisuja tai halua tehdä niitä kanssani. Oli jo hyvin, hyvin lähellä, ettenkö olisi lähtenyt tuolle tielle, ihan vain itseni takia. Sitten jäin jumiin ja keskustelemaan loputtomasti.

Olen miettinyt, miten minä tulisin onnelliseksi ja mitä voin tehdä sen eteen. Tiedän sen, että toisesta ihmisestä ei ole minulle pelastajaksi, ei myöskään miehestäni. Tiedän sen, että siltikin se pieni tyttö sisälläni kai edelleen toivoisi, että "joku muu" voisi minut pelastaa, koska olen välillä niin eksyksissä. Tiedostan nämä asiat, mutta en osaa toimia oikein. Nuorempana minulla oli tapana suhteemme pahoissa solmukohdissa kehittää itselleni vahvoja ihastuksia (ei seksisuhteita), joiden kuvittelin pelastavan minut tästä suhteesta ja vievän parempaan. Eli olen toiminut hyvin pitkään niin, että olen hakenut apua jostain muusta ihmisestä, koska en osaa itse asioitani ratkaista. Nyt en halua noin toimia. Ei minulla ole itse asiassa mitään tarvetta toimia noin, koska olen tiedostanut tuon asian ja haluan ensin tutustua kunnolla itseeni. ennen kuin edes ajattelen mitään muuta. Sen takia minä ihastumisen/laastarin sijaan yritän puhua, puhua, puhua ja kirjoittaa loputtomiin. Sen takia haluaisin myös mieheni kanssa selvittää, miksi asiat ovat menneet niin kuin ovat menneet, että oppisin siitä jotain.

Täyttymystä, uutta suhdetta tai elämää tai mitä sillä tarkoitetaankin, en koe etsiväni. Juurikin tuota oman onnellisuuden ongelmaa yritän ratkaista, mutta toivon kovasti, että mieheni pysyisi siinä myllerryksessä mukana, kaikesta huolimatta. Ja samalla, kun tuon kirjoitan, tiedän että olemme ajautuneet niin eri vaiheeseen elämässämme, että se ei ole todennäköistä.

Akat. kirjoitti:

Oletpa sinä tarkkanäköinen ihminen. On totta, että taustalla on myös omia asioita/ongelmia, joita olen ratkonut. Kirjoituksistani ei ehkä käy selville, että sen takia nyt tavallaan ollaan tässä tilanteessa, että olen käynyt tätä keskustelua itseni kanssa ja käynyt melkoista itsenäistymisprosessia läpi, käynyt jopa asiantuntijan kanssa juttelemassa näistä asioista, pitkään. Pääsimme siellä ihan hyvään lopputulokseen, mutta sielläkin lopputulemana oli, että minä olen nykyään ihan sinut itseni kanssa (sitä ei välttämättä juuri nyt huomaa, mutta siihen tilaan pääsin silloin. opin hyväksymään itseni ja olemaan itselleni armollinen), mutta jollain tavoin suhteemme solmut pitäisi saada ratkaistua tai edistystä ei tule enää tapahtumaan. Fiksumpi olisi jo siitä vetänyt johtopäätöksensä (puhun siis itsestäni).

Minä tiedän hyvin vahvasti sen, että en tule olemaan koskaan onnellinen, jos en ala toteuttamaan asioita oman pääni mukaan, tekemään asioita, joista minulle tulee hyvä mieli, olemaan itsekäs. On opittava, että minun ei tarvitse kantaa huonoa omatuntoa siitä, että teen ratkaisuja, jotka ovat hyväksi minulle. Vaikka olen toisaalta itsenäinen, olen taipuvainen ottamaan toisten huolet ja murheet kannettavakseni. Yritän aina (yksin) ratkaista kaikki ongelmat, maailman ja parisuhteen ja kavereiden. Mietin ja pohdin niitä, vaikka pitäisi keskittyä vain siihen, mikä on hyväksi minulle. Se on se asia, mikä minun pitää oppia tässä elämässä ja nyt. Oikeastaan tuosta tämä kaikki nyt lähti. Tiedän sisimmässäni, mitä ne asiat ovat, mutta olen tajunnut, että niitä en voi tässä parisuhteessa tehdä. Ei siksi, etten haluaisi miestä elämääni, vaan siksi, että hän ei ymmärrä niitä ratkaisuja tai halua tehdä niitä kanssani. Oli jo hyvin, hyvin lähellä, ettenkö olisi lähtenyt tuolle tielle, ihan vain itseni takia. Sitten jäin jumiin ja keskustelemaan loputtomasti.

Olen miettinyt, miten minä tulisin onnelliseksi ja mitä voin tehdä sen eteen. Tiedän sen, että toisesta ihmisestä ei ole minulle pelastajaksi, ei myöskään miehestäni. Tiedän sen, että siltikin se pieni tyttö sisälläni kai edelleen toivoisi, että "joku muu" voisi minut pelastaa, koska olen välillä niin eksyksissä. Tiedostan nämä asiat, mutta en osaa toimia oikein. Nuorempana minulla oli tapana suhteemme pahoissa solmukohdissa kehittää itselleni vahvoja ihastuksia (ei seksisuhteita), joiden kuvittelin pelastavan minut tästä suhteesta ja vievän parempaan. Eli olen toiminut hyvin pitkään niin, että olen hakenut apua jostain muusta ihmisestä, koska en osaa itse asioitani ratkaista. Nyt en halua noin toimia. Ei minulla ole itse asiassa mitään tarvetta toimia noin, koska olen tiedostanut tuon asian ja haluan ensin tutustua kunnolla itseeni. ennen kuin edes ajattelen mitään muuta. Sen takia minä ihastumisen/laastarin sijaan yritän puhua, puhua, puhua ja kirjoittaa loputtomiin. Sen takia haluaisin myös mieheni kanssa selvittää, miksi asiat ovat menneet niin kuin ovat menneet, että oppisin siitä jotain.

Täyttymystä, uutta suhdetta tai elämää tai mitä sillä tarkoitetaankin, en koe etsiväni. Juurikin tuota oman onnellisuuden ongelmaa yritän ratkaista, mutta toivon kovasti, että mieheni pysyisi siinä myllerryksessä mukana, kaikesta huolimatta. Ja samalla, kun tuon kirjoitan, tiedän että olemme ajautuneet niin eri vaiheeseen elämässämme, että se ei ole todennäköistä.

Lue lisää

Olen kamppaillut itse hyvin samanlaisten pulmien kanssa, edelleenkin. Käyn myös keskustelemassa näistä asioista ammattilaisen kanssa.

Toivon sinulle kaikesta sydämestäni jaksamista itsesi kehittymisen kanssa ja iloa elämääsi ennen pitkää.

Minulle yksi yksinkertainen kiva kysymys on: mitä haluaisin kaikista eniten tehdä tänään? Paras vastaus on sellainen realistinen, lapsiperheen arkeen sopiva pieni juttu. Toinen hyvää tekevä asia on yrittää huomata kauneutta ympärillä. Pienistä asioista voi koostaa hyvän olon hetkiä ja kokonaisia päiviä!

Hyvää kevättä!

Ainoa nainen kirjoitti:

Olen kamppaillut itse hyvin samanlaisten pulmien kanssa, edelleenkin. Käyn myös keskustelemassa näistä asioista ammattilaisen kanssa.

Toivon sinulle kaikesta sydämestäni jaksamista itsesi kehittymisen kanssa ja iloa elämääsi ennen pitkää.

Minulle yksi yksinkertainen kiva kysymys on: mitä haluaisin kaikista eniten tehdä tänään? Paras vastaus on sellainen realistinen, lapsiperheen arkeen sopiva pieni juttu. Toinen hyvää tekevä asia on yrittää huomata kauneutta ympärillä. Pienistä asioista voi koostaa hyvän olon hetkiä ja kokonaisia päiviä!

Hyvää kevättä!

Lue lisää

Kiitos! Sitä samaa toivotan sinulle. Näyttää siltä, että olet päässyt näissä asioissa minua paljon pidemmälle.

Viimeisen kappaleen asioita olen yrittänyt toteuttaa, ja siinä onnistunutkin. Tässä viimeaikaisessa myllerryksessä se on ollut vaikeampaa. Mietin tuota yksinkertaista kysymystäsi ja toteutan tänään yhden asian, jonka itse haluan tehdä.

tuntuu, kuin keskustelisin itseni kanssa, niin samanlaisia ajatuksia meillä on :). Nyt tämä asia on vain niin lähellä itseä (yllättäen), että on vaikea nähdä asioita viisasti ulkopuolelta.

"Eli, ne hyvät puolet on koko ajan itsessä sisällä, miksi niitä ei toisi esiin jo nykyisessä suhteessa?"

Juuri tätä samaa asiaa minä olen pohtinut, vuosia. Ihmiset panostavat niihin uusiin suhteisiinsa, vaikka samalla (tai jopa vähemmällä) panostuksella sen vanhankin olisi saanut toimivaksi. Tästäkin aiheesta olen moneen otteeseen keskustellut kotona. Ai, miksi en itse yritä tuota? Olen yrittänyt. Palaan aina takaisin siihen tyytymättömyyden tilaan, koska turhaudun, kun en saa mitään vastakaikua. Taas syytän toista...

Akat. kirjoitti:

tuntuu, kuin keskustelisin itseni kanssa, niin samanlaisia ajatuksia meillä on :). Nyt tämä asia on vain niin lähellä itseä (yllättäen), että on vaikea nähdä asioita viisasti ulkopuolelta.

"Eli, ne hyvät puolet on koko ajan itsessä sisällä, miksi niitä ei toisi esiin jo nykyisessä suhteessa?"

Juuri tätä samaa asiaa minä olen pohtinut, vuosia. Ihmiset panostavat niihin uusiin suhteisiinsa, vaikka samalla (tai jopa vähemmällä) panostuksella sen vanhankin olisi saanut toimivaksi. Tästäkin aiheesta olen moneen otteeseen keskustellut kotona. Ai, miksi en itse yritä tuota? Olen yrittänyt. Palaan aina takaisin siihen tyytymättömyyden tilaan, koska turhaudun, kun en saa mitään vastakaikua. Taas syytän toista...

Lue lisää

Voisiko myös omissa ajatuksissa kyse olla itsekkyyden ja oman arvon tunteen eron hämärtymisestä?
"Ainoa nainen", kirjoitat mielestäni erittäin hyvin ja enennen kaikkea viisaasti. Mielestäni käsittelet niissä, myös tätäkin. Siis: parisuhteessa ei pidäkään alistua omanarvon tunteen "alennusmyyntiin". Omasta puolestani voin sanoa, että ainakin minä arvostankin omanarvon tuntevaa puolisoa. Itsekkyys taas aiheuttaa kumppanissa ainoastaan negatiivisia tuntemuksia.

"Akat." tuossa viimeisessä kappaleessa esitämäsi aihe panostamisesta suhteeseen, on mietityttänyt ja ihmetyttänyt itseänikin.

mies.mina kirjoitti:

Voisiko myös omissa ajatuksissa kyse olla itsekkyyden ja oman arvon tunteen eron hämärtymisestä?
"Ainoa nainen", kirjoitat mielestäni erittäin hyvin ja enennen kaikkea viisaasti. Mielestäni käsittelet niissä, myös tätäkin. Siis: parisuhteessa ei pidäkään alistua omanarvon tunteen "alennusmyyntiin". Omasta puolestani voin sanoa, että ainakin minä arvostankin omanarvon tuntevaa puolisoa. Itsekkyys taas aiheuttaa kumppanissa ainoastaan negatiivisia tuntemuksia.

"Akat." tuossa viimeisessä kappaleessa esitämäsi aihe panostamisesta suhteeseen, on mietityttänyt ja ihmetyttänyt itseänikin.

Lue lisää

Olen ehkä käyttänyt väärää sanaa. Itsekäs en ole enkä halua olla, mutta haluan arvostaa itseäni enkä olla heittopussina. Sitten taas koen, että puolisoni on nimenomaan itsekäs monissa asioissa ja se on ollut juuri se yksi suurista riidanaiheistamme jo iät ja ajat. Minä olen valmis kompromisseihin ja luopumaan ja tulemaan vastaan, kuten sanoin. Tai niin ainakin itse sen koen. Mieheni varmasti näkee asian aivan toisin.

Esität varsin tärkeän näkökulman asiaan! Todellakin, millaisen parisuhdemallin annamme lapsillemme. Tässäkin näkökulmassa palaan edelliseen kirjoitukseen, siis emme saa jättää perintönä mallia parisuhteesta, missä toisen arvot ja ajatukset "poljetaan", vaan siinä on kaksi, joilla on omanarvontunto, mutta myös kyky arvostaa toisen arvoja.

Riitainen koti?

Minuun oman lapsuuteni kodin riitaisuudella oli "parantava" vaikutus.
Lapsuudessani en muista riidatonta päivää.
Huippuna olivat, vuodenajasta riippumattomat "ulkoilutapahtumat".

Myös isäni itsemurhauhkaus. Köysikieppi kainalossa menossa hirttämään itseään äitini huutaessa: Sinusta ei ole siihenkään! Pelkkä, saamaton raukka!

Eivätkä vanhempani pystyneet elämään sovussa loppuvuosinaankaan.

Elimme aviossa 3-vuotta ennen lasten hankkimista.
Halusin olla ehdottoman varma ettei minun lasteni tarvitse varttua riitaisessa kodissa.
Nyt 4-kymppiä hipovat lapsemme vahvistavat tämän rehellisen tuntuisesti.
Poikamme otti ehkä liiankin kirjaimellisesti koska liika kiltteys johti ensimmäisen vaimon kanssa eroon.

68 / 64 kirjoitti:

Riitainen koti?

Minuun oman lapsuuteni kodin riitaisuudella oli "parantava" vaikutus.
Lapsuudessani en muista riidatonta päivää.
Huippuna olivat, vuodenajasta riippumattomat "ulkoilutapahtumat".

Myös isäni itsemurhauhkaus. Köysikieppi kainalossa menossa hirttämään itseään äitini huutaessa: Sinusta ei ole siihenkään! Pelkkä, saamaton raukka!

Eivätkä vanhempani pystyneet elämään sovussa loppuvuosinaankaan.

Elimme aviossa 3-vuotta ennen lasten hankkimista.
Halusin olla ehdottoman varma ettei minun lasteni tarvitse varttua riitaisessa kodissa.
Nyt 4-kymppiä hipovat lapsemme vahvistavat tämän rehellisen tuntuisesti.
Poikamme otti ehkä liiankin kirjaimellisesti koska liika kiltteys johti ensimmäisen vaimon kanssa eroon.

Lue lisää

Hienoa, että joku osaa opiksi vanhempiensa virheistä. Kurjaa kuitenkin, että olet joutunut tuollaisessa ympäristössä kasvamaan.

Kun itse elää kahden vaikean ihmisen parisuhdessa, jossa koko ajan kolistellaan sarvia, on todella vaikea kuvitella, että liika kiltteys voisi johtaa eroon tai olla huono asia. Kai se sitten jonkun mielestä voi. Toivottavasti poikasi löytää naisen, joka osaa arvostaa hänen kiltteyttään.

Akat. kirjoitti:

Hienoa, että joku osaa opiksi vanhempiensa virheistä. Kurjaa kuitenkin, että olet joutunut tuollaisessa ympäristössä kasvamaan.

Kun itse elää kahden vaikean ihmisen parisuhdessa, jossa koko ajan kolistellaan sarvia, on todella vaikea kuvitella, että liika kiltteys voisi johtaa eroon tai olla huono asia. Kai se sitten jonkun mielestä voi. Toivottavasti poikasi löytää naisen, joka osaa arvostaa hänen kiltteyttään.

Lue lisää

Hienoa, saada tietää, että tuolla yllä kertomasi mukaan on olosi hieman helpottunut ja ennen kaikkea, että tie on avattu mahdolliselle asioiden selviämiselle. Toivon todellakiin, ne aikaisemmin mainitsemasi solmut ovat avattavissa.

Akat. kirjoitti:

Hienoa, että joku osaa opiksi vanhempiensa virheistä. Kurjaa kuitenkin, että olet joutunut tuollaisessa ympäristössä kasvamaan.

Kun itse elää kahden vaikean ihmisen parisuhdessa, jossa koko ajan kolistellaan sarvia, on todella vaikea kuvitella, että liika kiltteys voisi johtaa eroon tai olla huono asia. Kai se sitten jonkun mielestä voi. Toivottavasti poikasi löytää naisen, joka osaa arvostaa hänen kiltteyttään.

Lue lisää

Ensimmäinen avioliitto oli lapseton.
Menemme ensi viikolla poikamme toisen vaimon kanssa saaman tyttären ristiäisiin.

Miehen kiltteys, hölmöys vai hyväuskoisuus.

Jo avoparivaiheessa heillä oli, poikamme kotona saaman mallin mukaan, yksi yhteinen tili.
Poikamme oli töissä koko opiskeluaikansa ja hankki markkaseen aikaan esimerkiksi satamassa noin 140000 - 150000€/vuosi.
Nainen oli pari kuukautta kesätöissä kellosepän liikkeessä. Tulot eivät riittäneet saman aikaisiin omiinkaan menoihin.
Pari osti osakkeen jonka kustannukset tietenkin maksettiin yhteiseltä ( poikamme panostamalta ) tililtä.

Jo alusta alkaen mies hoiti talouden kokonaisuudessaan.
Ostokset, ruoka, siivoukset, tiskit, pyykkit.

Parin vuoden jälkeen yritin herättää keskustelua toiminnan yksipuolisuudesta ( liiallista kilttiyttä ).

Ok:n hankinta aiheutti mittavat velat.
Herra oli valmistunut tekniseltä fysiikalta DI:ksi 5:ssä vuodessa ja rouva opiskeli. Välillä vuoden Ranskassa.
Sama meininki jatkui.

Kirkkohäiden jälkeen herra toivoi tyylin muuttuvan mutta eipä muuttunut.
Pahimmoillaan, kun herra palasi muutaman päivän työmatkaltaan, ei rouva ollut edes tyhjentänyt postilaatikkoa! Muusta puhumattakaan.

Valmistuttuaan rouva pääsi hyväpalkkaiseen toimeen jolloin perheen tulot kaksinkertaistuivat.
Herra kuvitteli velkojen hoidon nyt helpottuvan.
Ei helpottunut. Rouva katsoi, että hänen tulonsa ovat hänen henkilökohtaisiin tarpeisiinsa kuuluvia.
Ukko saa edelleenkin tehdä kaikki taloustyöt ja maksaa yhteistä taloa.
Tuli ero ja uusi elämän sulostuttaja astui kuvaan muutaman kuukauden kuluttua.

Tämä ensimmäinen vaimo ei ollut herran ensirakkaus.
Toinen vaimo on osallistunut yhteisiin töihin ja poikamme on ihastunut kun täten jää enemmän yhteistä aikaa.

Tuossa avopari omassa osakkeessa vaiheessa minä olisi syytänyt perkeleitä ja vaatinut tilanteen selvitystä koska lopputulkos oli näkyvissä.

Melkein kadun sitä, että olen antanaut liian sopuisan mallin lapsillemme.
Vaimoni ei ole käyttänyt sitä hyväkseen vaan ollut hyvillään.

Ei vielä aivan 7-kymppiä.

Kiinnostus intiimiin kanssakäymiseen on eritahtista.
Terveydestään ja kunnostaan huolehtivalla miehellä "perustoiminnot" tuntuvat hiipuvan hitaammin.

Vaimollani oli, naisten tapaan, vaihdevuodet ja niiden jälkeen hormoniaika.
Siinäkin tuli raja vastaan joten intiimien sessioiden sisältö, ja varsinkin niihin valmistautuminen, on muuttunut luonteeltaan.

Ei tämä erirytmisyys ole varsinainen ongelma.
Vaimoni ymmärtää tarpeeni ja minun on otettava huomioon hänen "koneistonsa"

Muutama herkkä ja voimakkaan tunteen rupeama kuukaudessa on kompromissin tulos.